On olemassa monia erilaisia Inhottavia Tapoja Herätä. Yksi tunnetuimmista taitaa olla se, missä joutuu heräämään hirveässä krapulassa aikaisin aamulla, lähteäkseen töihin. Tämä on monien mielestä pahin tunnetuista Inhottavista Tavoista Herätä.
Siitä on olemassa useita erilaisia variaatioita, riippuen aivan ihmisestä (tai olennosta), joka sen kokee. Sekä riippuen siitä, mitä kyseinen herääjä tekee työkseen. Lisäksi asiaan vaikuttaa kuinka paljon edellisenä iltana on otettu ja kuinka myöhään on mennyt.
Moni asia lisää tai vähentää kyseisen Inhottavan Tavan Herätä tuskaisuutta.
Jotkut kokevat jo pelkästään aikaisin aamulla heräämisen yhdeksi. Pelkästään jo se on niin inhottavaa, etteivät he halua edes miettiä kuinka kauheaa krapulassa herääminen saattaisi olla. Joten he todennäköisesti välttelevät turhaa juopottelua. Ainakin jos seuraava päivä on työpäivä.
On tietenkin monia muitakin Inhottavia Tapoja Herätä, jotka pääsääntöisesti muodostuvat siitä, mitä niitä kokeva henkilö kokee inhottavaksi.
Jonkun mielestä saattaisi esimerkiksi olla inhottavaa, jos hän heräisi siihen että olisi syttynyt sota, kun taas joku toinen saattaisi pitää sitä erittäin mukavana tapana aloittaa uusi päivä. Kysymys onkin siitä, mitä kukakin henkilökohtaisesti kokee inhottavaksi.
Mutta silti pääsääntöisesti lähes kaikki kokevat krapulaisen aamuherätyksen työviikolla yhdeksi Inhottavaksi Tavaksi Herätä.
Silti olisin mielelläni vaihtanut tämänkertaisen herätyksen mihin tahansa krapula-aamuun. Tämä oli yksi pahimmista Inhottavista Tavoista Herätä, minkä oli kohdalleni sattunut.
Makasin puolitajuttomana metallisella lattialla. Kipueditorini oli ilmeisesti kyllästynyt yrittämään kivun tukahduttamiseen ja koko kehoani särki. Se ei ollut minkäänlaista jomotusta, tai viiltävää kipua, se oli vain puhdasta ja mihinkään tiettyyn ruumiinosaan keskittymätöntä kipua.
Päälleni oli kasaantunut sekalaista ja painavaa rojua. Erilaisia metallinkappaleita oli satanut jalkojeni päälle, jonkinlainen sementtimöhkäle oli ajautunut toisen käteni päälle. Ilmeisesti muutaman toimiston irtaimisto oli kaadettu torsoni päälle ja toisen käteni päälle oli lentänyt vielä toimiva Cyborgin ruho.
Siltä puuttui jalat, toinen käsi ja osa päästä, mutta sinnikkäästi se onnistui toimimaan ja yritti toimivalla kädellään hakata kättäni irti. Täytyy myöntää että se saattoi omalla panostuksellaan lisätä yleismaallista kipua mikä jomotti kehossani.
En ollut edes aluksi tajunnut että se oli siinnä. Tai että se hakkasi kättäni kokoajan. Jotenkin tämänkaltainen asia oli vaikuttanut vielä hetki sitten niin mitättömältä että olin sulkenut sen mielestäni. Nyt se tosin alkoi vaikuttaa asialta, mikä vaatisi välitöntä huomiota.
Tavoittelin hakatuksi joutuneella kädelläni asetta. Siihen tarttui yksi pistooleistani, joka kulki mukanani jalkakotelossa. Tartuin siihen. Nostin pistoolin ja painoin sen hölmistyneen näköisen Cyborgin jo puolittain hajonneeseen päähän kiinni.
”Mene nyt vittuun!”, huusin ja painoin liipaisimesta. Näin läheltä luodit onnistuivat läpäisemään sen panssarin ja repivät loputkin hajonneesta päästä. Sähkökipinöitä lyöden se vajosi alas ja lopetti epätoivoisen hakkaamisensa. Luotien äänet kajahtelivat hiljaisessa hissikuilussa.
Todellakin. Täällä oli hiljaista.
Vain hiljainen liekkien ritinä kantautui jostain ylhäältä. Satunnaisia kolauksia siellä täällä, pihauksia ja kaukaista huminaa. Ei laukauksia, ei huutoja. Ei hälytyskellojen kammottavaa pirinää. Vain hiljaista.
Yskäisin tarkistaakseni kuuloni toimivan vielä. Se toimi moitteettomasti.
Ihmettelin kauanko olin ollut tajuttomana ja mitä helvettiä sillä aikaa oli tapahtunut. Mihin olivat kadonneet muut Cyborgit. Missä olivat kaikki aseillaan sohivat vartijat ja paniikissa kahvikuppejaan kantavat siviilit? Missä kaikki olivat?
Missä Igor oli? Entä Gwyulach ja Alex?
”Gwyulach…”, yritin huutaa mutta ääneni oli käheä. ”Gwy…”, aloitin uudelleen mutta tuskaisa yskänpuuska keskeytti minut. Huutamisesta ei siis tullut mitään. Yritin liikkumista.
Toinen käteni oli hautautunut jonnekin painavan sementinpalan alle, jalkani jonnekin metalliromun alle eivätkä ne suostuneet liikkumaan. Kehon liikuttaminen aiheutti vain jotain kovaäänistä rutinaa ja ärsyttävän sinisen toimistotuolin liikehdintää, joka oli jotenkin ihmeellisesti selvinnyt täysin ehjänä ja palamattomana sattuneesta tuhosta. Ylösnouseminen näytti siis todella hankalalta.
Toinen käteni sentään toimisi, olinhan äsken ampunut sillä huonokuntoista ’Borgia. Katsoin siihen.
NAKS!
Se päästi voimakkaan äänen, kaatuen täyteen mittaansa tuhoutuneen metallisen luurankoa muistuttavan olennon päälle. Se lopetti toimintansa. Jo pelkkä sen käytön ajattelu oli keholleni liikaa ja se antoi periksi.
Mietin olisiko mitenkään mahdollista vapauttaa toista kättäni sementtimöhkäleen alta ja päätin kääntyä katsomaan tarkistaakseni äskeisen idean mahdollisuudet.
NAKS!
Niskani jumittui niille sijoilleen.
Jäin tuijottamaan toimetonta kättäni joka Cyborgin ruumiin päällä maatessaan nyki hieman etusormea, kuin vielä nauraakseen avuttomuudelleni. Yritin katsoa sitä vihaisesti, kun toinen biosilmäni nyki hieman, sumentui ja oli sammua kokonaan.
ZAP!
Se sammuikin kokonaan.
Makasin yksisilmäisenä raajarikkona sekalaisten romujen alla. En pystyisi edes puhumaan yskimättä tai verta sylkemättä ja ainoa liikettä edes kaukaisesti muistuttava ele, minkä pystyin tuottamaan, oli uudennäköisen toimistotuolin heiluminen päälläni.
Minua vitutti.
Tai siis ainahan minua vitutti, mutta tällä kertaa se oli sietämätöntä. Tällä kertaa se oli senkaltaista vitutusta, että siitä olisi voinut valaa pienen patsaan ja tanssia sen ympärillä. Vitutusta mistä olisi voinut kirjoittaa kirjan, ohjata elokuvan.
Valmistaa vuosia jatkuvan moniosaisen ja tylsän saippuaoopperan jonka juonenkäänteet olisivat olleet ennalta arvattavissa. Sarjan jonka henkilöhahmot olisivat olleet tylsiä ja persoonattomia, mutta sillä olisi silti aina riittänyt katsojia. Sillä olisi faneja, jotka pysyisivät tilanteiden tasalla ja juonessa kiinni, vaikka sitä käsikirjoittavat banaanipalkalla työskentelevät apinat kuinka yrittäisivät parhaimpansa mukaan tehdä aina vain mauttomampia jaksoja.
Voi herranjumala.
Maalata taulun tai ottaa edes valokuvan. Jotain millä sen olisi voinut tallentaa tuleville sukupolville vuosiksi eteenpäin.
Voi helvetti.
Pienimuotoinen maanjäristys, pyörremyrsky, mikä tahansa luonnonkatastrofi tai edes liikenneonnettomuus olisi voinut tapahtua.
Käänsin katseeni toisella, toimivalla silmälläni kohti toimistotuolia. Jos heiluttaisin edes sitä merkiksi vitutuksestani. Saisin aikaan edes jonkinlaisen esityksen aiheesta, edes jonkinlaisen riemuntanssin kuvastamaan näin hyvää vitutusta. Eihän sitä nyt ihan hukkaan voinut heittää.
Vaikka päällisin puolin toimistotuoli olikin näyttänyt ehjältä, se ei sitä ollut. Tuolin pyörillä varustetut jalat, jotka näyttivät olevan vahvasti kiinni istuinosassa paksulla rautaputkella, päättivät erkaantua loppuosasta tuolia. Ne olivatkin vain kiikkuneet juuri ja juuri kiinni istuinosassa ja nyt päättivät antaa periksi.
NAKS!
Tuoli näytti murentuvan palasiksi päälleni.
”VOI HELVETIN HELVETIN HELVETTI! VOI SAATANA! MITÄ? MITÄ OLEN VITTU SULLEKIN TEHNYT ETTÄ TÄMÄN ANSAITSEN?!”, pystyin huutamaan yskimättä. Ilmeisesti kehoni ymmärsi, että nyt olisi väärä aika vittuilla enempää.
”MITÄ?! SANO NYT JUMALAUTA!”, huusin yhä niin paljon kuin pystyin.
”No kerran tulit myöhässä töihin. Lisäksi joskus häiritset työntekoani omituisella käytökselläsi.”, vastasi rauhallinen, mutta jykevä ääni jostain viereltäni.
En pystynyt kääntämään päätäni, mutta olin tunnistavinani äänen.
”Igor?”
”Ja sitten kerran tulit vaatiin multa enemmän palkkaa. Luuletko että omistani sen maksan?”
”Igor? Oletko se sä?”
”Joo”
”No voi helvetti, me löydettiin sut! Voitko vähän auttaa?”
”Miten?”, Igor kysyi aidosti hämillään.
”No tota, voisitko siirtää näitä rojuja tai jotain. Tai soittaa tänne jonkun. Lääkärin tai jonkun, luulen että mulla on aika monta luuta poikki… ja jotain muutakin vikaa”
”Voinko kysyä sulta yhen jutun?”, Igor oli ilmeisesti päässyt jotenkin kuiluun, sillä hänen äänensä tuntui kuuluvan aivan korvani viereltä.
”Öö.. no mitä?”
”Mitenkä sä oot tänne tullut?”
”No me saatiin semmonen homma et lähetään ettiin sua ja sitten kaikki johtolangat toi tänne tukikohtaan”
”Ei kun tänne näin. Kaiken tän tavaran alle makaamaan?”
”Tota… tipuin tolta ylhäältä Gwyulachin kanssa. Ja sitten nää kaikki rojut tuli meidän perässä tähän meidän päälle”, yritin epätoivoisesti kääntää päätäni. Turhaan.
”Jaa”, Igor sanoi oltuaan hetken hiljaa.
Jostain romun seasta erottui hieman kahinaa, ilmeisesti Arest oli vielä hengissä ja yritti epätoivoisesti liikkua. Sitten oli hiljaista. Luulin Igorin lähteneen, kunnes kuulin selvästi kuinka hän niiskautti nenäänsä.
”Igor?”, kysyin.
”Niin?”
”Oletko vielä täällä? Voisitko tuota sitä apua hankkia?”, jotenkin en vain enää voinut tuntea vitutusta. Ilmeisesti kaikki oli purkautunut äsken.
”Jaa niin. Joo. Mä meen hakeen, niin oota sää täällä sen aikaa”
”Joo”
Tämä oli ihan pätkä kirjoittamastani novellista, mutta sen pohjalta saa jotain kuvaa. Olisi ihan kiva, jos joku arvostelisi kirjoitustani.
Tiedän että teksti voi tuntua sekavalta, koska tämä on todellakin vain yksi kohta kirjoittamastani jutusta, vielä kaikenlisäksi loppupuolelta =). Mutta arvosteluja haluaisin lähinnä kirjoitustyylistä yms. Kiitos
Siitä on olemassa useita erilaisia variaatioita, riippuen aivan ihmisestä (tai olennosta), joka sen kokee. Sekä riippuen siitä, mitä kyseinen herääjä tekee työkseen. Lisäksi asiaan vaikuttaa kuinka paljon edellisenä iltana on otettu ja kuinka myöhään on mennyt.
Moni asia lisää tai vähentää kyseisen Inhottavan Tavan Herätä tuskaisuutta.
Jotkut kokevat jo pelkästään aikaisin aamulla heräämisen yhdeksi. Pelkästään jo se on niin inhottavaa, etteivät he halua edes miettiä kuinka kauheaa krapulassa herääminen saattaisi olla. Joten he todennäköisesti välttelevät turhaa juopottelua. Ainakin jos seuraava päivä on työpäivä.
On tietenkin monia muitakin Inhottavia Tapoja Herätä, jotka pääsääntöisesti muodostuvat siitä, mitä niitä kokeva henkilö kokee inhottavaksi.
Jonkun mielestä saattaisi esimerkiksi olla inhottavaa, jos hän heräisi siihen että olisi syttynyt sota, kun taas joku toinen saattaisi pitää sitä erittäin mukavana tapana aloittaa uusi päivä. Kysymys onkin siitä, mitä kukakin henkilökohtaisesti kokee inhottavaksi.
Mutta silti pääsääntöisesti lähes kaikki kokevat krapulaisen aamuherätyksen työviikolla yhdeksi Inhottavaksi Tavaksi Herätä.
Silti olisin mielelläni vaihtanut tämänkertaisen herätyksen mihin tahansa krapula-aamuun. Tämä oli yksi pahimmista Inhottavista Tavoista Herätä, minkä oli kohdalleni sattunut.
Makasin puolitajuttomana metallisella lattialla. Kipueditorini oli ilmeisesti kyllästynyt yrittämään kivun tukahduttamiseen ja koko kehoani särki. Se ei ollut minkäänlaista jomotusta, tai viiltävää kipua, se oli vain puhdasta ja mihinkään tiettyyn ruumiinosaan keskittymätöntä kipua.
Päälleni oli kasaantunut sekalaista ja painavaa rojua. Erilaisia metallinkappaleita oli satanut jalkojeni päälle, jonkinlainen sementtimöhkäle oli ajautunut toisen käteni päälle. Ilmeisesti muutaman toimiston irtaimisto oli kaadettu torsoni päälle ja toisen käteni päälle oli lentänyt vielä toimiva Cyborgin ruho.
Siltä puuttui jalat, toinen käsi ja osa päästä, mutta sinnikkäästi se onnistui toimimaan ja yritti toimivalla kädellään hakata kättäni irti. Täytyy myöntää että se saattoi omalla panostuksellaan lisätä yleismaallista kipua mikä jomotti kehossani.
En ollut edes aluksi tajunnut että se oli siinnä. Tai että se hakkasi kättäni kokoajan. Jotenkin tämänkaltainen asia oli vaikuttanut vielä hetki sitten niin mitättömältä että olin sulkenut sen mielestäni. Nyt se tosin alkoi vaikuttaa asialta, mikä vaatisi välitöntä huomiota.
Tavoittelin hakatuksi joutuneella kädelläni asetta. Siihen tarttui yksi pistooleistani, joka kulki mukanani jalkakotelossa. Tartuin siihen. Nostin pistoolin ja painoin sen hölmistyneen näköisen Cyborgin jo puolittain hajonneeseen päähän kiinni.
”Mene nyt vittuun!”, huusin ja painoin liipaisimesta. Näin läheltä luodit onnistuivat läpäisemään sen panssarin ja repivät loputkin hajonneesta päästä. Sähkökipinöitä lyöden se vajosi alas ja lopetti epätoivoisen hakkaamisensa. Luotien äänet kajahtelivat hiljaisessa hissikuilussa.
Todellakin. Täällä oli hiljaista.
Vain hiljainen liekkien ritinä kantautui jostain ylhäältä. Satunnaisia kolauksia siellä täällä, pihauksia ja kaukaista huminaa. Ei laukauksia, ei huutoja. Ei hälytyskellojen kammottavaa pirinää. Vain hiljaista.
Yskäisin tarkistaakseni kuuloni toimivan vielä. Se toimi moitteettomasti.
Ihmettelin kauanko olin ollut tajuttomana ja mitä helvettiä sillä aikaa oli tapahtunut. Mihin olivat kadonneet muut Cyborgit. Missä olivat kaikki aseillaan sohivat vartijat ja paniikissa kahvikuppejaan kantavat siviilit? Missä kaikki olivat?
Missä Igor oli? Entä Gwyulach ja Alex?
”Gwyulach…”, yritin huutaa mutta ääneni oli käheä. ”Gwy…”, aloitin uudelleen mutta tuskaisa yskänpuuska keskeytti minut. Huutamisesta ei siis tullut mitään. Yritin liikkumista.
Toinen käteni oli hautautunut jonnekin painavan sementinpalan alle, jalkani jonnekin metalliromun alle eivätkä ne suostuneet liikkumaan. Kehon liikuttaminen aiheutti vain jotain kovaäänistä rutinaa ja ärsyttävän sinisen toimistotuolin liikehdintää, joka oli jotenkin ihmeellisesti selvinnyt täysin ehjänä ja palamattomana sattuneesta tuhosta. Ylösnouseminen näytti siis todella hankalalta.
Toinen käteni sentään toimisi, olinhan äsken ampunut sillä huonokuntoista ’Borgia. Katsoin siihen.
NAKS!
Se päästi voimakkaan äänen, kaatuen täyteen mittaansa tuhoutuneen metallisen luurankoa muistuttavan olennon päälle. Se lopetti toimintansa. Jo pelkkä sen käytön ajattelu oli keholleni liikaa ja se antoi periksi.
Mietin olisiko mitenkään mahdollista vapauttaa toista kättäni sementtimöhkäleen alta ja päätin kääntyä katsomaan tarkistaakseni äskeisen idean mahdollisuudet.
NAKS!
Niskani jumittui niille sijoilleen.
Jäin tuijottamaan toimetonta kättäni joka Cyborgin ruumiin päällä maatessaan nyki hieman etusormea, kuin vielä nauraakseen avuttomuudelleni. Yritin katsoa sitä vihaisesti, kun toinen biosilmäni nyki hieman, sumentui ja oli sammua kokonaan.
ZAP!
Se sammuikin kokonaan.
Makasin yksisilmäisenä raajarikkona sekalaisten romujen alla. En pystyisi edes puhumaan yskimättä tai verta sylkemättä ja ainoa liikettä edes kaukaisesti muistuttava ele, minkä pystyin tuottamaan, oli uudennäköisen toimistotuolin heiluminen päälläni.
Minua vitutti.
Tai siis ainahan minua vitutti, mutta tällä kertaa se oli sietämätöntä. Tällä kertaa se oli senkaltaista vitutusta, että siitä olisi voinut valaa pienen patsaan ja tanssia sen ympärillä. Vitutusta mistä olisi voinut kirjoittaa kirjan, ohjata elokuvan.
Valmistaa vuosia jatkuvan moniosaisen ja tylsän saippuaoopperan jonka juonenkäänteet olisivat olleet ennalta arvattavissa. Sarjan jonka henkilöhahmot olisivat olleet tylsiä ja persoonattomia, mutta sillä olisi silti aina riittänyt katsojia. Sillä olisi faneja, jotka pysyisivät tilanteiden tasalla ja juonessa kiinni, vaikka sitä käsikirjoittavat banaanipalkalla työskentelevät apinat kuinka yrittäisivät parhaimpansa mukaan tehdä aina vain mauttomampia jaksoja.
Voi herranjumala.
Maalata taulun tai ottaa edes valokuvan. Jotain millä sen olisi voinut tallentaa tuleville sukupolville vuosiksi eteenpäin.
Voi helvetti.
Pienimuotoinen maanjäristys, pyörremyrsky, mikä tahansa luonnonkatastrofi tai edes liikenneonnettomuus olisi voinut tapahtua.
Käänsin katseeni toisella, toimivalla silmälläni kohti toimistotuolia. Jos heiluttaisin edes sitä merkiksi vitutuksestani. Saisin aikaan edes jonkinlaisen esityksen aiheesta, edes jonkinlaisen riemuntanssin kuvastamaan näin hyvää vitutusta. Eihän sitä nyt ihan hukkaan voinut heittää.
Vaikka päällisin puolin toimistotuoli olikin näyttänyt ehjältä, se ei sitä ollut. Tuolin pyörillä varustetut jalat, jotka näyttivät olevan vahvasti kiinni istuinosassa paksulla rautaputkella, päättivät erkaantua loppuosasta tuolia. Ne olivatkin vain kiikkuneet juuri ja juuri kiinni istuinosassa ja nyt päättivät antaa periksi.
NAKS!
Tuoli näytti murentuvan palasiksi päälleni.
”VOI HELVETIN HELVETIN HELVETTI! VOI SAATANA! MITÄ? MITÄ OLEN VITTU SULLEKIN TEHNYT ETTÄ TÄMÄN ANSAITSEN?!”, pystyin huutamaan yskimättä. Ilmeisesti kehoni ymmärsi, että nyt olisi väärä aika vittuilla enempää.
”MITÄ?! SANO NYT JUMALAUTA!”, huusin yhä niin paljon kuin pystyin.
”No kerran tulit myöhässä töihin. Lisäksi joskus häiritset työntekoani omituisella käytökselläsi.”, vastasi rauhallinen, mutta jykevä ääni jostain viereltäni.
En pystynyt kääntämään päätäni, mutta olin tunnistavinani äänen.
”Igor?”
”Ja sitten kerran tulit vaatiin multa enemmän palkkaa. Luuletko että omistani sen maksan?”
”Igor? Oletko se sä?”
”Joo”
”No voi helvetti, me löydettiin sut! Voitko vähän auttaa?”
”Miten?”, Igor kysyi aidosti hämillään.
”No tota, voisitko siirtää näitä rojuja tai jotain. Tai soittaa tänne jonkun. Lääkärin tai jonkun, luulen että mulla on aika monta luuta poikki… ja jotain muutakin vikaa”
”Voinko kysyä sulta yhen jutun?”, Igor oli ilmeisesti päässyt jotenkin kuiluun, sillä hänen äänensä tuntui kuuluvan aivan korvani viereltä.
”Öö.. no mitä?”
”Mitenkä sä oot tänne tullut?”
”No me saatiin semmonen homma et lähetään ettiin sua ja sitten kaikki johtolangat toi tänne tukikohtaan”
”Ei kun tänne näin. Kaiken tän tavaran alle makaamaan?”
”Tota… tipuin tolta ylhäältä Gwyulachin kanssa. Ja sitten nää kaikki rojut tuli meidän perässä tähän meidän päälle”, yritin epätoivoisesti kääntää päätäni. Turhaan.
”Jaa”, Igor sanoi oltuaan hetken hiljaa.
Jostain romun seasta erottui hieman kahinaa, ilmeisesti Arest oli vielä hengissä ja yritti epätoivoisesti liikkua. Sitten oli hiljaista. Luulin Igorin lähteneen, kunnes kuulin selvästi kuinka hän niiskautti nenäänsä.
”Igor?”, kysyin.
”Niin?”
”Oletko vielä täällä? Voisitko tuota sitä apua hankkia?”, jotenkin en vain enää voinut tuntea vitutusta. Ilmeisesti kaikki oli purkautunut äsken.
”Jaa niin. Joo. Mä meen hakeen, niin oota sää täällä sen aikaa”
”Joo”
Tämä oli ihan pätkä kirjoittamastani novellista, mutta sen pohjalta saa jotain kuvaa. Olisi ihan kiva, jos joku arvostelisi kirjoitustani.
Tiedän että teksti voi tuntua sekavalta, koska tämä on todellakin vain yksi kohta kirjoittamastani jutusta, vielä kaikenlisäksi loppupuolelta =). Mutta arvosteluja haluaisin lähinnä kirjoitustyylistä yms. Kiitos
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ainoa mikä erottui massasta oli capsatut kirosanat. Ei herätä innostusta. Vielä kun 1. kappale kertoo krapulan variaatioista, niin olen ehdottomasti väärä henkilö lukemaan.
Ei lainkaan pöllömpää. Kiroilua voisit kuitenkin välttää. Kyllä voimakkaat tunteet voi ilmaista huomattavasti tyylikkäämmin, kuten esim. yliampuvalla sarkasmilla.
Juu, kirosanoja on kyllä paljon, varsinkin tuossa kyseissä kohdassa. Muualla tarinassa olen niitä yrittänyt vältellä kylvämästä, joka tosin on hankalaa kun olen luonut tarinan hahmot sellaisiksi kun ovat. Ja valitettavasti ne käyttävät paljon kirosanoja =).
Olisin jaksanut enemmänkin lukea. ;o)
Lisää huumoria mukaan!Siis älykästä ironiaa satiiria tilannekomiikkaa yms.
huono... pisteitä yritteliäisyydestä...
Tällä kertaa se oli senkaltaista vitutusta, että siitä olisi voinut "valaa pienen patsaan" ja tanssia sen ympärillä.
todella omituinen vertauskuva tms.