Miten auttaa masentunutta..?

Masentuneen auttamisen suurin vaikeus on siinä että ei oikeen voi tietää, eikä masentunut usein itsekään tiedä masennuksensa todellista aiheuttajaa.

Minä kun olin ja olen vieläkin masentunut, huomasin usein että avun vastaanottaminen on todella vaikeaa.
Masennukseen kai kuuluu juuri tuo itsensä mitätöinti ja niin syvän turhuuden tunne että ei näe mielekääksi saamaansa apua. SEn jopa kokee hiukan kiusalliseksi.
Minua masensi monen vuoden tsemppaaminen, sellainen elämä että en myöntänyt että elämässä voi olla murheitakin. sitten tuli hiukan ihmissudeongelmia yms.
Nyt kun on kulunut vuosi siitä kun huomasin masennukseni (itse ei useinkaan huomaa lievää masennusta) ja noin 4 kk siitä kun viimeiset itsetuhoiset ajtukset on pyörineet mielssäni olen pohtinut sitä mikä oikeasti on ns. normaali vireystaso. Hyvinä päivinä tuntuu ihan oikeasti että kaikki on mahdollista, mutta todellinen elämä on kyllä jonkinmoista tasaista allokkoa.
Mutta taidampa yrittää vastausta tämän itsetehostuksen jälkeen.
Eli vinkki; koitappa peilata teidän elämää poikaystävällesi, kerro hänelle omista tuntemuksistasi, toiveistasi ja siitä kuinka näet hänen nivoutuvan teidän yhteiseen elämään. samalla sinun kuitenkin olisi maltettava sen verra että hänellekkin jäisi vuoronsa sanoa tai olla hiljaa.
Palaan kokemusten pariin: minun masennuksen syy oli ja on siinä määrin kuin sitä vielä on. Se että minä en saanut ympäristöltäni palautetta, saatoin jo olla useanvuoden ajan masentunut enkä jaksanut ottaa palautetta vastaan, jos sitä sain.
Mutta minusta tuntui oikeasti että sitä ei vain tullut ja siihen sitten kamelinselkä katksi.

Kaikille muillekkin tämän viestiketjun lukijoille haluan sanoa;
ennaltaehkäiskää masennusta, eläkää läheellä omaa totuuttanne ja välittäkää toisistanne. ( se on ; yhteinenaika edelle muita asioita)

PS: pintaliitoelämä ei ole vastavoima masennukselle, se on ehkä sen esioire, ei enää uskalleta elää.

mua autto ainakin se että oli kaveri vieressä kenelle pysty kertoon. kerroin heille sähköpostilla ja kirje itse miltä tuntuu ja puhuon heidän kanssaan et mikä painaa. ja autto kummasti vaikka olenkin vielä jollain tavalla masentunut, mutta se auttaa kun kertoo kaverille ja he kysyvät että mikä sulla on et kerro vaan mää kuuntelen.

Mäkin olen usein masentunut, mut mulle riittäis lohdutukseks muutama pikku sana. "Älä pelkää, rakas, mä olen täällä sua varten." Mut kukaan ei voi sanoa mulle noin, kun olen välinpitämättömien ihmisten ympäröimä. Enkä ole omaa kultaa vielä tavannut.

Masennus on siitä karsea sairaus, että sen syitä ei aina voi poistaa. Loppujen lopuksi terapiat ja lääkehoidotkin ovat vain tiläpäisiä konsteja.

Tässäpä muutama konsti, helppoja tai ei...

- Kuuntele ja ole hänen tukenaan ja käytettävissään, mutta älä tyrkytä mitään. Äläkä varsinkaan valoisia mutta ilmeisen perusteettomia tulevaisuudennäkymiä. Ja muista että jos annat hänen masennuksensa uuvuttaa sinut, olette molemmat samassa liemessä.

- Masennus paranee kun elämä alkaa hymyillä. (heh...) Kun saa riittävästi kokemusta siitä että elämä on muutakin kuin vastoinkäymistä, jaksaa taas toivoa hyvääkin. Et tietenkään voi elää hänen elämäänsä etkä kantaa vastuuta hänen valinnoistaan, mutta voit tukea häntä valinnoissaan ja - jos hän sallii - auttaa konkreettisissa asioissa. Itse olen huomannut viimemainitusta olevan paljon hyötyä. Minua on autettu ja olen itse auttanut ja huomannut sen toimivan. Muista, että asia joka masentuneelle on valtava, voi sinusta tuntua arkiselta pikkujutulta. Miksi et tekisi arkista pikkujuttua auttaaksesi toista valtavasti?

- Vaikka lääkärit hurskaasti selittävät masennusta keskushermoston välittäjäaineilla, ne eivät ole masennuksen varsinainen syy vaan altistava tekijä. Syyt ovat kunkin ihmisen elämän varrella koetuissa sattumuksissa, joista yksikään ei välttämättä ole mikään traaginen, mutta yhdessä aiheuttavat toivottomuuden. Masennuksesta paraneminen on niin ikään varsin pitkäkestoinen prosessi. Vuosi tai pari ei vaikeassa masennuksessa ole kuin alkusoittoa, eikä kaikki parane siitä ehkä koskaan lopullisesti. Kuvittelisin sen olevan vähän kuin raitistuneen alkoholostin tilanne: tauti ei kukistu mutta sen kanssa voi elää tietyin pelisäännöin.