Ei, ei jatko-osa. :) Vain uusi - ja toivon mukaan parempi - versio edellisestä.
Käytävässä oli pimeää ja hänen lävitseen kulki vilunväristys. Joka puolelta kuului surkeaa valitusta ja jotkut itkivät, mutta hän ei nähnyt mitään käytävän molempia puolia reunustavien, tiheään pistettyjen kaltereiden välistä.
"Keitä te olette?" hän kysyi lujalla äänellä, toivoen etteivät vangit säikähtäisi. "Voinko auttaa teitä?"
Tuli aivan hiljaista. Niin hiljaista, että pieni kolahdus kalteria vasten oli saada hänet hyppäämään nahoistaan. Se tuli edestäpäin ja hän jatkoi kiireesti kulkuaan siinä uskossa, että joku oli ymmärtänyt hänen sanansa ja yrittävän nyt vastata. Hän löysikin pian poikkeuksellisen suuren aukon kahden metallitangon välistä, polvistui jääkylmälle lattialle sen eteen ja ojensi oikean kätensä pimeyteen.
"Tarttukaa käteeni, jos voitte", hän pyysi, mutta jo ennen kuin oli vaiennut, hän kuuli metallin laahautuvan kivilattiaa pitkin lähemmäs eikä aikaakaan kun hän jo tunsi käteensä tartuttavan. Kapeat ja ryhmyiset sormet tunnustelivat hänen sormiaan hetken ennen kuin kietoutuivat ranteen ympärillä ja jäivät siihen.
"Herina fer", vanhan miehen käheä ja puhumisen taidon lähes unohtanut ääni sanoi yhtäkkiä ja hiljaisuudestaan huolimatta se sai koko käytävän kohahtamaan ja kaikkialta alkoi kuulua lähemmäs laahautuvaa ääntä.
Hän alkoi itkeä, kun kymmenet kädet alkoivat tunnustella hänen käsiään ja käsivarsiaan - jotkut ylettyivät jopa kasvoihin - aivan kuin hän olisi ollut maailman kallein aarre. "Keitä te olette?" hän kysyi taas ja puristi varovasti juuri poskelleen kiivennyttä kättä vapaalla kädellään. "Kuka teki teille tämän?"
Kukaan ei vastannut, mutta sormien ote hänen oikeasta kädestään tiukkeni äkkiä yllättävän lujaksi ja kämmen käännettiin ylöspäin. Sitten hän tunsi jonkin esineen tai kiven tylsähkön reunan painuvan ihoaan vasten niin voimakkaasti että se viilsi haavan.
Hän huudahti järkyttyneenä ja yritti kiskoa itseään vapaaksi, mutta muutkin kädet lujittivat otteitaan ja pitivät häntä aloillaan kamalan viiltelyn jatkuessa. Hän alkoi kiljua.
Okei, ehkä ois hyvä kertoo vähän taustatietoja tästä "hänestä".
Hän on 17-vuotias Mariq-tyttö kylästä nimeltä Haven. Hänen isänsä on kylänpäällikkö ja Mariq on ainoa lapsi eli hän tulee jatkamaan siitä, mihin hänen isänsä jää ennen kuolemaansa.
Tarina alkaa siitä kun Mariqin tarkoin varjeltu salaisuus ilmestyy kylän yläpuolelle lohikäärmeen muodossa. Kukaan muu kuin hän ja hänen paras ystävänsä eivät tiedä siitä, joten se synnyttää aikamoista kohua. Mariq päättääkin sitten karata ja lentää Dwenin - lohikäärmeen - selässä lähimpään kylään.
Siellä olevassa majatalossa hän näkee tämän unen ja siitä eteenpäin te saatte itse päättää haluatteko kuulla lisää.
Mutta nyt en jaksa enää kirjoittaa. Kädet väsyy...
Mut kommentteja kiitos. Tällä kertaa ihan mistä vaan. :)
Käytävässä oli pimeää ja hänen lävitseen kulki vilunväristys. Joka puolelta kuului surkeaa valitusta ja jotkut itkivät, mutta hän ei nähnyt mitään käytävän molempia puolia reunustavien, tiheään pistettyjen kaltereiden välistä.
"Keitä te olette?" hän kysyi lujalla äänellä, toivoen etteivät vangit säikähtäisi. "Voinko auttaa teitä?"
Tuli aivan hiljaista. Niin hiljaista, että pieni kolahdus kalteria vasten oli saada hänet hyppäämään nahoistaan. Se tuli edestäpäin ja hän jatkoi kiireesti kulkuaan siinä uskossa, että joku oli ymmärtänyt hänen sanansa ja yrittävän nyt vastata. Hän löysikin pian poikkeuksellisen suuren aukon kahden metallitangon välistä, polvistui jääkylmälle lattialle sen eteen ja ojensi oikean kätensä pimeyteen.
"Tarttukaa käteeni, jos voitte", hän pyysi, mutta jo ennen kuin oli vaiennut, hän kuuli metallin laahautuvan kivilattiaa pitkin lähemmäs eikä aikaakaan kun hän jo tunsi käteensä tartuttavan. Kapeat ja ryhmyiset sormet tunnustelivat hänen sormiaan hetken ennen kuin kietoutuivat ranteen ympärillä ja jäivät siihen.
"Herina fer", vanhan miehen käheä ja puhumisen taidon lähes unohtanut ääni sanoi yhtäkkiä ja hiljaisuudestaan huolimatta se sai koko käytävän kohahtamaan ja kaikkialta alkoi kuulua lähemmäs laahautuvaa ääntä.
Hän alkoi itkeä, kun kymmenet kädet alkoivat tunnustella hänen käsiään ja käsivarsiaan - jotkut ylettyivät jopa kasvoihin - aivan kuin hän olisi ollut maailman kallein aarre. "Keitä te olette?" hän kysyi taas ja puristi varovasti juuri poskelleen kiivennyttä kättä vapaalla kädellään. "Kuka teki teille tämän?"
Kukaan ei vastannut, mutta sormien ote hänen oikeasta kädestään tiukkeni äkkiä yllättävän lujaksi ja kämmen käännettiin ylöspäin. Sitten hän tunsi jonkin esineen tai kiven tylsähkön reunan painuvan ihoaan vasten niin voimakkaasti että se viilsi haavan.
Hän huudahti järkyttyneenä ja yritti kiskoa itseään vapaaksi, mutta muutkin kädet lujittivat otteitaan ja pitivät häntä aloillaan kamalan viiltelyn jatkuessa. Hän alkoi kiljua.
Okei, ehkä ois hyvä kertoo vähän taustatietoja tästä "hänestä".
Hän on 17-vuotias Mariq-tyttö kylästä nimeltä Haven. Hänen isänsä on kylänpäällikkö ja Mariq on ainoa lapsi eli hän tulee jatkamaan siitä, mihin hänen isänsä jää ennen kuolemaansa.
Tarina alkaa siitä kun Mariqin tarkoin varjeltu salaisuus ilmestyy kylän yläpuolelle lohikäärmeen muodossa. Kukaan muu kuin hän ja hänen paras ystävänsä eivät tiedä siitä, joten se synnyttää aikamoista kohua. Mariq päättääkin sitten karata ja lentää Dwenin - lohikäärmeen - selässä lähimpään kylään.
Siellä olevassa majatalossa hän näkee tämän unen ja siitä eteenpäin te saatte itse päättää haluatteko kuulla lisää.
Mutta nyt en jaksa enää kirjoittaa. Kädet väsyy...
Mut kommentteja kiitos. Tällä kertaa ihan mistä vaan. :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ei tämä mikään huono ole, ei tosiaankaan. Luettuani tuon huomasin janoavani lisää. Jatkoa vain, wanna hear some more. :) =^.^=
Mut sehän on kiva. :) Pistän ehkä joskus jatkoa tänne, mutta sitä ennen pitää vielä miettiä ja hioa tarinaa lisää.
Thank you very much!
kuulisin mieluusti lisää juonesta.
Kirjoita ihmeessä lisää.
Jäi vähän kaihertamaan, että missä Mariq oli...?
Sehän siinä juuri onkin, ettei saa selvää missä Mariq on. Enkä aio kertoakaan sitä vielä. Saatte odottaa jatkoa, ja saattekin odottaa kauan. :) Olen kirjoittanut vasta vähän matkaa, mutta luulenpa että ensimmäisen kappaleen laitan tänne ihan kohta.
Hmm... Taidankin tehdä sen heti. Ja kommentithan kelpaa aina, sekä hyvät että huonot.
1. SALAISUUS KYLÄN YLLÄ
Kevät oli lopuillaan ja itätuuli toi jo reilusti lämpimämpää ilmaa mukanaan. Kasvit ja puut olivat kukkaan puhkeamaisillaan ja niiden raikkaat tuoksut leijailivat kaikkialla, jopa pienen Haven-kylän hiekkaisilla kujilla. Keskusaukio oli täynnä ihmisiä, koska tänään oli toripäivä, jolloin kaikkien mahdollisten ammattien harjoittajat olivat ottaneet itselleen oman paikan rakentaa vaatimattomat kojunsa, joissa esitellä uusimpia tuotoksiaan koko kylälle.
Siellä oli myytävänä vastapaistettua leipää, hedelmiä, tuoretta lihaa ja kalaa, vaatteita ja saappaita, keihäitä metsästystä ja puukkoja riistan nylkemistä varten, ruokailuvälineitä kuten haarukoita ja veitsiä, lautasia ja mukeja ja useita mitä kauniimmin kaiverrettuja kuppeja, työkaluiksi sopivia kirveitä ja puunuijia, mattoja ja kaikenlaisia kauniita esineitä ulkoisesti hyvin karuja kivitaloja piristämään, ja paljon, paljon muuta.
Sieltä löytyi jopa korujakin, mutta Mariq Queldonin tytär ei päässyt ihailemaan edes parhaan ystävänsä löytämiä simpukoita ja veden sileäksi hiomia kiviä, sillä hänen isänsä halusi jutella hänen kanssaan. Hän siis joutui jäämään paitsi kaikista tuoksuista ja kyläläisten kanssa seurustelusta, mikä olikin toripäivien päätarkoitus, vain koska hänen oli riideltävä kylänpäällikön kanssa aiheesta, josta he olivat kinastelleet jo viimeiset kaksi vuotta!
“Minähän en Bovemin kanssa naimisiin mene!” hän julisti jo kymmenennen kerran kuluneiden viiden minuutin aikana ja risti kätensä rinnalleen.
Mariq oli 17-vuotias havenilainen, joka luultavasti kaikkien ikäistensä tavoin kammoksui kaikenlaista sääntöjä. Hän halusi olla vapaa kuin taivaan lintu, kunnes kyllästyisi, ja asettuisi aloilleen vasta sitten. Sellainen ei kuitenkaan ollut lainkaan hänen isänsä mieleen ja tämä antoikin sen hyvin selvästi ilmi.
“Se ei ole sinun päätettävissäsi, nuori nainen”, päällikkö Queldon jyrisi ja pamautti nyrkkinsä pöytään, jonka yli nojautui lähemmäs tyttärensä kiukkuisia kasvoja. “Vaikka näytätkin aikuiselta, käyttäydyt ja ajattelet kuin lapsi!”
Mariqin vihreät silmät kipinöivät ja leuka kohosi entisestään, mikä toi Queldonille mieleen hänen lähes kolmetoista vuotta sitten kuolleen vaimonsa. Tytär oli kuin Nerendian kaksoisolento pähkinänruskeine hiuksineen, joiden seassa oli joitain auringon vaalentamia raitoja, sydämenmuotoisine kasvoineen ja aavistuksen vinoine silmineen, mikä tosin oli havenilaisten erityispiirre. Tyttö oli sanalla sanoen kaunis eikä se koskenut vain kasvoja, vaan myös tämän hoikkaa ja hyvin muodostunutta vartaloa. Mariq oli myös harvinaisen pitkä, aivan kuten hänkin, ja tavattoman lujatahtoinen!
Queldon suoristautui huokaisten ja siirtyi suoraan torille avautuvan ikkuna-aukon eteen. “En ymmärrä sinua, tytär”, hän sanoi kyläläisten puuhia seuraten. “Bovem on hyvä mies.”
“Tiedän sen, mutta -”
“Yksi parhaista.”
“Tiedän senkin - “
“Ja hän voisi suojella sinua tuolta hurjalta luonteeltasi”, hän lopetti ja käänsi ikkunalle selkänsä. Hän huomasi Mariqin purevan alahuultaan kulmat rypyssä, mikä oli ehdottomasti hyvä merkki. Hän jatkoi nyt hiukan lempeämmin: “Ja komeakin hän on.”
“Mutta hän on niin vanha, isä.”
Queldonia nauratti. Mariqin nyt olisi viimeiseksi kuvitellut arvostelevan iän perusteella, sillä tämä viihtyi parhaiten joko useita vuosia nuoremman tai vuosikymmeniäkin vanhemman ihmisen kanssa. Tytön paraskin ystävä oli tätä kolme vuotta nuorempi. Hän sanoi sen ääneen ja Mariq hymyili vaisusti. Hän vakavoitui äkkiä ja poikkesi hiukan asiasta kysyessään: “Mikset sinä enää hymyile, Mariq? Ennenhän en voinut mennä minnekään kuulematta sinun kirkasta nauruasi.”
Harmikseen hän huomasi tytön suuttumuksen taas heräävän, kun tämä puuskahti: “Ennen sinä et yrittänyt pakko naittaa minua!”
Piikki löysi maalinsa ja sen peittääkseen Queldon kääntyi taas ikkunan puoleen. Lämmin tuulenhenkäys iski häntä kasvoihin ja sai hänet rauhoittumaan. “Jos Bovem on sinusta vanha niin mikä minä sitten olen?” hän kysyi hiljaa, muttei odottanut vastausta vaan jatkoi yhtä ilmeettömällä äänellä. “Olenhan kohta jo viidenkymmenen. En jaksa enää hoitaa kaikkia työhöni kuuluvia tehtäviä.“ Hän katsoi huoneen ovella seisovaa tyttöä tyynesti. “Ja sinä, Mariq, olet ainoa, joka voi jatkaa siitä, mihin minä jään, kun -”
“Ei”, Mariq huudahti tiukasti ja tuli hänen luokseen. “Et saa puhua noin, isä. Et saa! Enkä minä ole ainoa, onhan minulla -”
“Veli?” Tytön surullinen ilme teki kipeää, mutta Queldon jatkoi julmasti: “Etkö sinä vieläkään usko, että Mirom on kuollut? Siitähän on jo vuosia, kun hän ja äitisi lähtivät ja katosivat.”
“Katosivat, juuri niin!” Mariq innostui. “Emme me voi olla varmoja siitä, että he todella kuolivat, emmehän?”
“Kolmetoista vuotta, Mariq”, Queldon muistutti ankarasti.
Tyttö ei kuitenkaan luovuttanut. “Mitä jos he tulevatkin joku päivä takaisin? Mitä sitten tapahtuisi jos minä ja mahdollinen mieheni johtaisimme kylää? Miten Miromin kävisi?”
Queldon hieraisi kaljuksi ajeltua päätään ja todella harkitsi asiaa ennen kuin käänsi tyttärelleen selkänsä ja meni syvemmälle huoneeseen. Hän sanoi: “Tuollaiset ajatukset ovat typeriä, Mariq. Tiedät sen itsekin.”
“Mutta jos mitään ruumiita ei koskaan -”
“Nyt riittää!” Queldonin ääni kajahti huoneessa kuin ukkonen ja päänsäryn ensioireet pahensivat asiaa ennestään. Hän katsoi Mariqia ilmeellä, joka oli säikäyttänyt kaikki pahimmatkin kovanaamat tiehensä, mutta joka oli ilmeisen tehoton tähän itsepäisyyden kuningattareen. Joten hän tyytyi sanomaan: “Tästä aiheesta ei puhuta enää, onko selvä?” Kun Mariq ei sanonut mitään, tuijotti vain, hän toisti vaativammin: “Onko selvä?”
Lopulta tyttö painoi katseensa ja sanoi hiljaa: “On.”
“Hyvä”, hän sanoi ja istahti pöytänsä takana olevaan puiseen nojatuoliin. Hän teki siinä rajun siirtymän isästä päälliköksi ja seuraavan kerran puhuessaan käytti äänensävyä, johon ei ollut vastaan panemista. “Kerron Bovemille, että olet suostunut hänen kosintaansa ja että teidät vihitään jo ensi kuussa. Ja nyt”, hän jatkoi ja katsoi täysin tyynesti tyttärensä raivostuneita kasvoja, “jättäisitkö minut hetkeksi yksin? On vähän muuta ajateltavaa.”
“Totta kai”, Mariq sanoi kylmästi ja marssi ovelle, mutta kääntyikin vielä hänen puoleensa herttaisesti hymyillen. “Voisit vaikka miettiä, kenelle luovutat johtajuuden, jos toinenkin lapsesi katoaisi jonnekin.” Sen sanottuaan tyttö kohotti oviaukon yläpuolella riippuvaa, myrkynvihreää verhoa ja astui sen alitse käytävään. “Nyt tiedänkin, miksi äiti ja Mirom lähtivät!”
Viimeiset sanat jäivät soimaan Queldonin mieleen ja hän huomasi päänsäryn kaikonneen ja siirtyneen sen sijaan sydämen kohdalle. Luottaen siihen, ettei kukaan ollut kuulemassa, kolmekymmentä vuotta Havenia rautaisella kädellä johtanut ja suojellut päällikkö antoi suojamuurinsa sortua ja hetken ajan ei huoneesta kuulunut muuta kuin maailman lohduttominta nyyhkytystä mieheltä, joka oli pidellyt tuskaa sisällään jo lähes kolmentoista vuoden ajan.
Mariqin asiat eivät olleet paljoakaan paremmat. Hän oli juossut käytävän toisessa päässä olevaan huoneeseensa ja lysähtänyt sängylleen kykenemättä pidättelemään kyyneleitään. “Kuinka isä saattaa tehdä minulle näin?” hän valitti tyynyynsä ja vetäessään henkeä hänen sumea katseensa juuttui pieneen pilvenhattaraan kirkkaansinisellä taivaalla. Ikkuna-aukko oli vain muutaman tuuman levyinen neliö, mutta rakennuksen toisesta kerroksesta avautuvat näkymät olivat aina upeita ja nytkin Mariq nousi polvilleen ja painoi kätensä sen molemmin puolin.
Havenilaisten toinen erikoispiirre oli erinomainen näkö ja kyky nähdä hämärässä lähes yhtä hyvin kuin valossa. Jälkimmäistä ei tosin tarvittaisi vielä ainakaan moneen tuntiin, mutta joka tapauksessa Mariq näki selvästi kaukana horisontissa kohoavan vuorijonon lumiset huiput ja tiesi niiden jatkuvan kauas etelään ja sitäkin kauemmas pohjoiseen.
Vuoristolla ei ollut mitään erityistä nimeä, koska kukaan ei ollut koskaan käynyt siellä, minkä seikan innoittamina Nerendia oli sinne lähtenyt noin kymmenvuotiaan poikansa mukanaan. Hän oli luvannut tulevansa pian takaisin, mutta heitä ei ollut näkynyt enää sen päivän jälkeen.
Hajamielisenä Mariq hypisteli äitinsä jättämää sydänriipusta kaulassaan. Vuoret olivat aina kiehtoneet häntäkin, mutta jopa sitä enemmän hän pelkäsi niitä eikä hän ollut ikinä edes harkinnut niiden tutkimista. Ei ennen kuin nyt, kun hänen huoneensa seinät tuntuivat kallistuvan päivä päivältä enemmän sisäänpäin, kunnes hän lopulta murtuisi niiden alle.
Avioliitto. Ajatus oli sinänsä ihana, mutta Mariq olisi halunnut valita puolisonsa itse, jolloin Bovem olisi luultavasti ollut viimeisenä listalla, vaikka olikin komea ja vahva, kuten isä oli sanonut. Mutta avioliitto merkitsi lapsia ja se jos mikä sai Mariqin voimaan pahoin, koska sillä saralla hän oli itsekin vasta lapsi. Ja siitä hän sai syyttää ylisuojelevaa isäänsä, vaikkei ollutkaan ikinä ajatellutkaan koko asiaa. Ei ennen kuin nyt. Taas.
Mariq huokaisi raskaasti ja oli juuri nousemassa ylös sängystä mennäkseen alakertaan, kun jokin epämääräinen, musta piste taivaalla kiinnitti hänen huomionsa. Se näytti aluksi lepakolta, mutta lähemmäksi tultuaan Mariq tunnisti sen heti. Samassa alkoi torilta kuulua kauhistuneita kiljaisuja ja huutoja ja vartiotornin miehetkin huusivat: “Lohikäärme! Aukio tyhjäksi! Heti!”
Mariq oli jo juossut portaat alas ja päässyt ulos asti ennen kuin kolmatta sanaakaan oli lausuttu ja tähyili nyt itään päin. Lohikäärme oli päässyt jo niin lähelle, että hän näki sen kolmikärkisen pyrstön, pitkän kaulan ja ranteen paksuiset sarvet. Kohta hän erotti sen värinkin ja varmistui lopullisesti tuntevansa kyseisen yksilön.
Hän tiesi, että sen selkäpuolella kulki rosoinen ja punainen värijälki, joka alkoi kapeana pyöreästä, karkeasta turvasta ja jatkui kaulaa pitkin selkään, jossa se leveni lähes metrin mittaiseksi kunnes taas kapeni parimetrisen pyrstön terävään kärkeen asti. Muuten lohikäärme oli väriltään vihreä, lukuun ottamatta siipiä, jotka olivat kiinnostaneet Mariqia aina kaikkein eniten.
Levitettynä ne tekivät Dwenistä - Mariq oli keksinyt sille nimen, kun hän ja hänen paras ystävänsä, Zedel, olivat sen löytäneet - reilusti yli neljä metriä leveän ja niissä olevat sydämiä muistuttavat kuviot erittivät jotain ihmeellistä tuoksua, jota Zedel ei ihme kyllä ollut pystynyt haistamaan. Kuviotkin olivat punaisia ja Mariqin mielestä aivan uskomattoman kauniita.
Myös Dwenin silmät olivat erikoiset verrattuna niihin lohikäärmeisiin, joista kylän vanhimmat kertoivat lapsilleen ja näiden lapsille ja lapsenlapsille. Niillä oli aina punaiset silmät, ja niin oli Dwenilläkin, mutta pienien, mustien silmäterien ympärillä oli ohuen ohuet kultaiset renkaat, jotka säihkyivät pienimmänkin valon osuessa niihin.
Äkkiä Dwen kirkaisi aivan hänen yläpuolellaan ja kohottaessaan katseensa Mariq näki vartiotornin katolla kymmenisen vartijaa, jotka kaikki tähtäsivät sitä niillä jalkajousillaan, jotka sylkivät nuolet niin nopeasti, ettei niitä ehtinyt edes nähdä ennen kuin ne jo seivästivät saaliin. Pelko kouraisi Mariqin vatsaa ja hän vihelsi eräänlaisen merkkiäänen, jota oli yrittänyt Dwenille opettaa, siinä paremmin onnistumatta.
Niinpä hän yllättyi kun lohikäärme vastasi siihen kimeällä äänellään ja alkoi laskeutua. Mariq kiitti isäänsä hiljaa mielessään siitä, että tämä oli kylää rakennettaessa jättänyt Keskusaukion sen verran avaraksi, että siihen olisi mahtunut kolmekin Dweniä rinnakkain. Mutta yhtäkkiä Dwen pysähtyi ja oli huitaista hänet kumoon lujalla pyrstöllään. Lohikäärme kirkaisi kehottavasti ja Mariq epäröi vain hetken ennen kuin kietoi käsivartensa ja jalkansa pyrstön ympärille, jolloin Dwen alkoi taas kohota kunnes oli tornin yläpuolella ja palasi takaisin sinne, mistä oli tullutkin.
Hmm... kuulostaa kivalta.
Jatka ihmeessä!