Ihmeellisiä tauteja, toisessa pakkomielteenä syömättömyys, toisessa ahmiminen!
Tuttavapiiriini on kuulunut henkilöitä, jotka kertoivat nähneensä sotavuosina nälkää. Heidän oli vaikea pidättäytyä ylen syönnistä seisovissa pöydissä.
Muistanpa itsekin omalta kohdaltani seuraavaa: Vuokra-emäntämme omisti kaupungin lähellä maatilan, joten herkuista siinä huushollissa ei ollut puutetta. Hän oli lapseton leskirouva. Pääsin poikasena hänen hellään huomaansa.
Rouva tarjosi minulle tämän tästä pullapalan ja lasin maitoa. Kaiketi hän oli pannut merkille, kuinka suuren tyydytyksen se minulle tarjosi. Aloin himoita pullaa!
Tätä on vaikea nykyaikana ymmärtää. Siis sitä, että meillä oli nälkä. Minun on vaikea vieläkin kaupassa päästä pullatiskin ohi ilman, että toinen käsi olisi käpälöimässä mehevää pitkoa.
Ei auta kuin näpsäyttää itseään sormille ja torua: näpit irti Alvari pitkosta! Jos et malta, muutut itsekin lihavaksi leetaksi.
Varmaan yhdellä ja toisella ikäluokkamme ihmisistä on vastaavia kokemuksia. Kyllähän se itseänikin naurattaa: Alvari on koukussa kituva pullahiiri! Mutta taistelen kuin mies tuota häpeällistä pahetta vastaan.
Tuttavapiiriini on kuulunut henkilöitä, jotka kertoivat nähneensä sotavuosina nälkää. Heidän oli vaikea pidättäytyä ylen syönnistä seisovissa pöydissä.
Muistanpa itsekin omalta kohdaltani seuraavaa: Vuokra-emäntämme omisti kaupungin lähellä maatilan, joten herkuista siinä huushollissa ei ollut puutetta. Hän oli lapseton leskirouva. Pääsin poikasena hänen hellään huomaansa.
Rouva tarjosi minulle tämän tästä pullapalan ja lasin maitoa. Kaiketi hän oli pannut merkille, kuinka suuren tyydytyksen se minulle tarjosi. Aloin himoita pullaa!
Tätä on vaikea nykyaikana ymmärtää. Siis sitä, että meillä oli nälkä. Minun on vaikea vieläkin kaupassa päästä pullatiskin ohi ilman, että toinen käsi olisi käpälöimässä mehevää pitkoa.
Ei auta kuin näpsäyttää itseään sormille ja torua: näpit irti Alvari pitkosta! Jos et malta, muutut itsekin lihavaksi leetaksi.
Varmaan yhdellä ja toisella ikäluokkamme ihmisistä on vastaavia kokemuksia. Kyllähän se itseänikin naurattaa: Alvari on koukussa kituva pullahiiri! Mutta taistelen kuin mies tuota häpeällistä pahetta vastaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
onha mukava lukkee ko joku muukin saa pittää itseää kurissa;))
kyllä mie ymmärrän hyvin sinun pullahimon ja onha pulla hyvvää.
jalmari opetti minnuu että jos jostain tahtoo päästä erroo pittää tehhä sitä niin paljo et saap kylliksee ja alkaa tympäsee.
sitä minun kohalla noudatettiikin,mieko ensimmäisen kerran söin pitsaa 80 luvulla kaupungis käydessä. ihastuin siihe kovin. ain ko jalmari mäni kaupunkii mie pyysin tuo pitsaa. televisios ko ol mainoksii huokailin jatkuvasti,voi mite ihanaa pitsaaa.
jalmari oli sitä mieltä ettei se ole terveellistä ruokaa ja siit pittää päästä eroon. hää kerra osti sitä pakkaseen paljon.
siitä alko minun pitsa viikot. söin sitä joka päivä monta kertaa päivässä,en syönny ennää leipää ollenkaa enkä muutakaa ruokaa.
ja tulihan se toppi ettee,vaik alus luulin ettei semmosee herkkuu kukkaa kyllästy. vihdoin sanoin jalmarille ettei ennää pallakaa pitsaa. enkä ole sen jälkee montaa palaa syönnykkää,se hurja himo hävis ,mikä ain tuli ko mainoksii näki.ei tee ennää mieli.
siihe hänen niksi tepsi.mutta olen kokeilu sitä myös suklaaseen, sitä mie syön paljo ja siihe on oikee himokin.
kerran olen jopa oksentantkin liian suklaan syömisestä, mutta ei se minult ole suklaan himoa vient,seuraavana päivänä se on maistunu taas yhtä hyvälle.
jote ei se jalmarin konsti siihen tepsiny, eikä taia tepsii sinun pulla himoonkaan,ne on semmosii syömisii ettei niihin kyllästy koskaa;))jote syyää vaan,yritettää pyssyy jotakuinkin kohtuutessa.
se et tänä päivänä nuorilla on syömis ongkelmia johtuu siitä osaltaa, et on ruokaa yltäkylläsesti. ei sillo ko ihmiset kärsii ruuan puutteesta ole syömishäiriötä.
totta puhut tuosta ahmimisesta sota ajan ihmisillä,ainakin minun kohalla niin oli.
naimisii männes voip sannoo et minul oli syömishäiriötä. jalmarin kanssa ku oli ruokaa yltäkyllin,enkä mie semmosiin määriin ollu tottunu ja ko ne oli viel vappaasti syötävis. ennen koton oli aina annos kullekkin eikä lissää ollu saatavilla.
olin nuoruuden ja lapsuuden tottunu niukkaan syömisee. kun äitillä oli kerran mies ystävä joka toi kaatamansa peuran, syötävis oli niin paljo ko jakso,sillon taas söin itsein sairaaks.
niin tein aina jos ruokaa oli käsillä.
samoin kävi jalmarin kanssa,ruokaa ko yht äkkiä olikin ,söin itteni alussa joka kerta kippeeksi. mie ahmin niin et olin ko potkupallo vatsasta.
vähän vällii olin viel ruokakaapilla ja ain ol leivänkannikka esiliinan taskussa jota jyrsin.
jalmari huomas ruokapöyäst lähties olin aina ko huumattu,en oikee pystys pysyny ja vatsaa kipristeli.
yhten iltana hää rupes puhhuu minun syömisest ja sano ,et ruoka ei tule loppumaa pöyästä, et yritä syyä vähä vähempi sillo sinul on parempi olo.
ruuast ko pittää tulla mukava olo jälkeepäin ,eikä tuol viisii et sie välil oksennat syömises.
sillo minnuu hävetti kauheasti,ko oma avio mies näki ,et mie söin enenpi ko tienasin, siit sitte alko vähäks aikaa toinen ongkelma.
rupesin syömää kovin vähä pöyässä ja söin salaa ko muut oli poissa,ahmin melkee samal viissii,mutta nurkan takana.
en muista mite se siitä sitten pikkuhiljaa asettu, ehkä kun elämä män uomiinsa ja alkoi tuntua turvalliselle ja tutustuin jalmariinkin paremmin.
naimisii männes ei viel tunnettu kovin hyvin, en oikee osant sinutellakaa häntä, puhuinkin tähän tappaan,
jalmari männee puhelimmee,tulleekko jalmari auttamaa,en kehannu sannoo tule auttamaa, se kuulosti niin käskylle.
kai nykyääkin siin perimmäisenä on jokkii asia mikä on saant ne häiriöt aikaseks. ennää se ei ole pelko, että huomenna ei ole ruokaa, tänään on toisenlaiset pelot.