Taivaalla salamoi ja jylinä täytti ilman. En saanut henkeä. Vesi valui kasvojani ja kylmää vartaloani pitkin, mutta tuskin huomaan sitä. Se peitti alleen kyyneleet. Sai maailman näyttämään synkältä. Mutta sillä ei ollut merikystä... Millään ei enää ollut merkitystä. Kaikki oli ohi.
Kellon epämiellyttävä piipitys tunkeutui uniseen tajuntaani. Taistelin kaikin voimin heräämistä vastaan, mutta turhaan.Aamun harmaa kajo oli jo tunkeutunut silmäripsieni raoista ja sokaisi nyt raukeaan pimeyteen tottuneita silmiäni. Halusin vaipua takasin unen syville vesille. En halunnut vielä kohdata karua todellisuutta. Vedin peiton tiukemmin ympärilleni, mutta ei aikaakaan kun se riuhtaistiin kovakouraisesti yltäni ja kiukkuinen ääni komensi minua nopeasti nousemaan ylös. Vastahakoisesti tottelin ja kaivoin kaappini sotkun seasta puhtaat vaatteet. Vaatteeni olivat mustat. Niin kuin ne olivat olleet viimeviikosta lähtien.
Sillä oli tummat renkaat silmien ympärillä. Näin ne selvästi vaikka se kuinka yrittikin peitellä niitä pakkelilla. Se yritti olla iloinen, sanoi tekopirteästi huomenta. Ihan kuin kaikki olisi niin kuin ennenkin. En vastannut sille mitään. Painuin suoraa päätä vessaan ja paiskasin oven kiinni sen nenän edestä. Peilistä tuijotti vastaan täysin vieraat kasvot. Silmät olivat sinisen sijaan harmaat ja elottomat. Koko olemus oli kuin sairauden jäljiltä.
”Hei, tyttö! Eikö Satu tullut tänäkään aamuna?”, kysyin katsoen vieraan tytön silmiä peilissä. ”Ei, Satua ei enää ole. On vain tyttö ja jää.” Tottumuksesta avasin peilikaapin oven ja tartuin mustaan maskaraani. Hieman ripsiväriä ja se olisi sillä selvä. Minun naamioni.
Keittiö oli puhtaampi kuin koskaan, mutta silti se näytti harmaalta. Kaikki tavarat olivat oikeilla paikoillaan. Myös isän kahvikuppi pöydän päässä. Tyhjä kahvikuppi. Vilkaisin äitiini, joka ei enää ollut se Äiti jota rakastin, se ei ollut huomaavinaankaan vaan voiteli mulle voileipää niin kuin pikkulapselle. Minun kävi sitä sääliksi. Katseeni harhaili keittiössä kunnes katseeni osui ovenraosta olkkarin lasikaappiin ja kaapissa olevaan hopeiseen veitseen. Se oli kaunis. Verikin oli kaunista vaikka veri olikin kuivunut viikossa.
”En halua mennä kouluun.”, sanoin sille viimein leipää näykkiessäni. Minulla ei ollut nälkä. SE vaan katsoi mua vailla ymmärrystä ja sanoi; ”Syö leipäsi ja sitten mennään!” Oliko minulla vaihtoehtoja? Ei. ”Kasvosi ovat kuin jään peittämät. Onko kaikki hyvin?” Ei todellakaan ollut! Tuijotin ulos auton sameasta ikkunasta. Nurmikko vihersi jo ja keltaiset narsissit kukkivat, mutta en vain nähnyt sitä. Minulle maailma oli liian harmaa, yhtä väritön kuin mieleni. Auringon valo sai varjot leikkimään vaahteran tuuheassa lehvistössä ja maassa puun juurella. Nyt edes puunoksasta riippuva sammaloitunut keinu, joka heilui hiljakseen tuulessa, ei tuonut muuta kuin tuskaisia muistoja. Pihatien varteen tehdyssä perennapenkissä pyöri villisti keltainen hyrrä. Hyrrän keskeltä kurkisti vihreä sammakko, joka irvisti minulle. Pyöri pyörimistään ja irvisti. Inhosin sitä.
Minulla ei ollut sanottavaa. Vastaani käveli kasvottomia ihmisiä . En halunnut tuntea niitä. Kuljin vain eteenpäin mitään näkemättä, tyhjin silmin eikä minua enää häiritty. Sain olla rauhassa. Yksin taakkani kanssa. Aika kului hitaasti. Tunti tunnilta koulupäivä eteni ja minä vaivuin syvälle sisimpääni. Omaan maailmaani.
Sumu kietoutui ympärilleni ja peitti suruni hiljaisuuteen, yksinäisyyteen. Vihasin sitä sumua. Se nielaisi isäni sydämen, kadotti hänet pimeyteen.
Kaikkialla oli mustapukuisia ihmisiä. He olivat ilmeettömiä. Kyyneleet valuivat pitkin ihmisten kasvoja,
mutta ei minun. Minä en tuntenut mitään.Kuljin vain eteenpäin kalman kylmä verhonani ja kuoleman huntu kasvoillani.
Minä olin päättänyt; minä olen vahva.
Valkoisen arkun kiiltävä pinta heijasti harmaata taivasta. Mustanpunaiset ruusut lepäsivät sen päällä niin kiehtovina ja kauniina. Kaikki ne katosivat haudan ikuiseen kylmyyteen. ”Hyvästi.”, henkäisin tuskin kuuluvasti ennen kuin käänsin selkäni ja kävelin pois.
Seison kalliolla, rotkon reunalta alas katsoen. Alhaalla joki pyörteilee vaahtopäinä kohti kaukana kuuluvaa putousta.
Äkkiä näen sinut toisella puolen. Ojennat kätesi minulle ja tiedän yltäväni siihen. Mutta kun kosketan sitä, se ja sinä katoatte tuuleen, sillä sinä olet vain vanha muisto jostain kaukaa, aurinkoisista ja iloa täynnä olevista hetkistä.
Jalat pettävät allani, kaadun kalliolle saaden jalkaani kipeän naarmun. Sillä ei kuitenkaan ole nyt merkitystä. Pettymys valtasi mieleni. Kuulen vain oman nyyhkytykseni kyynelten putoillessa rosoiseen kallioon.
”Maa kutsuu Satua!”, kuulin iloisen äänen sanovan ja hätkähdin hereille synkistä ajatuksistani. Puhuja oli paras ystäväni Jenita. ”Tämä on sinulle.”, hän sanoi ja ojensi minulle kortin. Kiitin ja yritin hymyillä. Kortin sinistä pohjaa vasten oli askarreltu hopeisia kukkia. Tekstinä kortissa oli; ”Kaikki kääntyy vielä parhain päin. Elämä on elämisen arvoinen joten koitahan jaksaa. Olen aina tukenasi. Rakkaudella Jenitasi.” Tunsin kuinka väri pakeni kasvoiltani. Mieleni teki huutaa mutta oli liian lamaantunut edes liikkumaan. Saati sitten puhumaan. ”Mikä hätänä?”, kuulin Jenitan kysyvän huolissaan.
Hetkessä sain jalat alleni ja juoksin.
”Sillä on tänään iltavuoro.” Hyvä niin, ajattelin kun katsoin jääkaapin oveen kiinnitettyä työvuoro listaa. En kestä sitä enää. Haluan olla yksin. Laitoin stereot täysille ja rojahdin väsyneenä korituoliin. En kiinnittänyt mitään huomiota ympärilläni pauhaavaan musiikkiin. Se vaan valui ohi. Katsahdin seinällä olevaan peiliin. Se koskaan ole ollut ehjä; viivoja jotka vääristävät kuvaa, mutteivät riko sitä. Elämäni peili oli sirpaleina edessäni.
Ilma oli painostava. Oli ollut aamusta asti. Hiostava kuumuus oli turruttanut lihakseni ja vienyt niistä voimat.
En voinut kuin istua ja tuijottaa ikkunasta ulos. Katsoa miten mustat pilvet tulivat aina vain lähemmäksi ja lopulta peittivät auringon. Salama halkoi yö mustan taivaan. Vain hetken oli hiljaista ennen kuin valtava jyrähdys räjähti ilmoille. Ukkonen oli tullut, ja minä rakastin sitä. Halusin tuntea sen voima
Tarvoin pihatietä ylös kohti kukkulaa jonka laella yksinäinen vaahtera seisoi. Toinen salama halkoi taivasta. Niskavillani nousivat pystyyn pihatien päättyessä. Käännyin hitaasti ympäri ja kohtasin sen katseen. Tällä kertaa hyrrä pyöri vimmatusti irvistäen. Vihaisesti kävelin sen luokse ja kiskaisin sen maasta.
Juuri kun saavuin kukkulan laelle alkoi rankka sade. Nurmi muuttui märäksi paljaiden jalkojeni alla. Miten kylmyys hyysikään vartaloani. En huomannut sitä sillä millään ei enää ollut väliä. Puristin hyrrää edelleen kädessäni.
Muistin sen yhä kuin eilisen päivän. Pystyin melkein tuntemaan tuulen kasvoillani juostessani mekko hulmuten rinnettä ylös kohti keinua. Tartuin keinun naruihin ja otin vauhtia ääneen nauraen. Isä juoksi kohta rinnettä ylös kädessään keltainen hyrrä. ”Olen aina antamassa vauhtia”, isä lupasi halatessaan minua.
Kyyneleet tekivät tuloaan ja kuristivat kurkkuani. En jaksanut enää taistella vastaan. Olin lyöty. Huusin apua sydäntä särkevästi. Kukaan ei minua kuullut. Juoksin sisälle veden valuessa hiuksistani maskaran peittämille kasvoilleni.
Seisoin huoneeni ovella ja itkin. Kun lopulta olin itkenyt itseni tyhjäksi, kohotin katseeni ikkunalaudalle. Siellä oli kolme kynttilää, mutta vain kahdessa liekki. Toivo ja rakkaus. Usko sammui viime viikolla isän tapettua itsensä. Kirjoitin kännykkään viestin; ”Anteeksi, mutta minä en jaksa.” Lähetettyäni viesti Äidilleni kävelin olohuoneen lasi kaapille. Hetken katsoin lasin läpi yhä veren tahrimaa veistä. Varovasti aukaisin kaapin oven ja kosketin terää. Värähdin terän kylmyyttä, mutta se oli kaunis. Otin sen käteeni ja menin vapisten takaisin huoneeseeni. Katsahdin uudelleen ikkunalle ja näin kynttilät. Hitaasti hiivin niiden luokse kuin peläten satuttavani niitä. Nostin sormeni varovasti mutta varmasti huuruiselle ikkunalle ja kirjoitin; ”Satu on poissa, jäljellä jää.” Puhalsin hiljaa ja Toivo sammui.
Yhä kirjoittamaani ajatellen istuin sängylleni ja tartuin taas veitseen. Painoin sen ranteelleni ja katsoin, kuinka elämäni virtasi pois. Viimeinen asia jonka näin oli Rakkauden lepattava liekki.
...Sitten olin poissa...
Kellon epämiellyttävä piipitys tunkeutui uniseen tajuntaani. Taistelin kaikin voimin heräämistä vastaan, mutta turhaan.Aamun harmaa kajo oli jo tunkeutunut silmäripsieni raoista ja sokaisi nyt raukeaan pimeyteen tottuneita silmiäni. Halusin vaipua takasin unen syville vesille. En halunnut vielä kohdata karua todellisuutta. Vedin peiton tiukemmin ympärilleni, mutta ei aikaakaan kun se riuhtaistiin kovakouraisesti yltäni ja kiukkuinen ääni komensi minua nopeasti nousemaan ylös. Vastahakoisesti tottelin ja kaivoin kaappini sotkun seasta puhtaat vaatteet. Vaatteeni olivat mustat. Niin kuin ne olivat olleet viimeviikosta lähtien.
Sillä oli tummat renkaat silmien ympärillä. Näin ne selvästi vaikka se kuinka yrittikin peitellä niitä pakkelilla. Se yritti olla iloinen, sanoi tekopirteästi huomenta. Ihan kuin kaikki olisi niin kuin ennenkin. En vastannut sille mitään. Painuin suoraa päätä vessaan ja paiskasin oven kiinni sen nenän edestä. Peilistä tuijotti vastaan täysin vieraat kasvot. Silmät olivat sinisen sijaan harmaat ja elottomat. Koko olemus oli kuin sairauden jäljiltä.
”Hei, tyttö! Eikö Satu tullut tänäkään aamuna?”, kysyin katsoen vieraan tytön silmiä peilissä. ”Ei, Satua ei enää ole. On vain tyttö ja jää.” Tottumuksesta avasin peilikaapin oven ja tartuin mustaan maskaraani. Hieman ripsiväriä ja se olisi sillä selvä. Minun naamioni.
Keittiö oli puhtaampi kuin koskaan, mutta silti se näytti harmaalta. Kaikki tavarat olivat oikeilla paikoillaan. Myös isän kahvikuppi pöydän päässä. Tyhjä kahvikuppi. Vilkaisin äitiini, joka ei enää ollut se Äiti jota rakastin, se ei ollut huomaavinaankaan vaan voiteli mulle voileipää niin kuin pikkulapselle. Minun kävi sitä sääliksi. Katseeni harhaili keittiössä kunnes katseeni osui ovenraosta olkkarin lasikaappiin ja kaapissa olevaan hopeiseen veitseen. Se oli kaunis. Verikin oli kaunista vaikka veri olikin kuivunut viikossa.
”En halua mennä kouluun.”, sanoin sille viimein leipää näykkiessäni. Minulla ei ollut nälkä. SE vaan katsoi mua vailla ymmärrystä ja sanoi; ”Syö leipäsi ja sitten mennään!” Oliko minulla vaihtoehtoja? Ei. ”Kasvosi ovat kuin jään peittämät. Onko kaikki hyvin?” Ei todellakaan ollut! Tuijotin ulos auton sameasta ikkunasta. Nurmikko vihersi jo ja keltaiset narsissit kukkivat, mutta en vain nähnyt sitä. Minulle maailma oli liian harmaa, yhtä väritön kuin mieleni. Auringon valo sai varjot leikkimään vaahteran tuuheassa lehvistössä ja maassa puun juurella. Nyt edes puunoksasta riippuva sammaloitunut keinu, joka heilui hiljakseen tuulessa, ei tuonut muuta kuin tuskaisia muistoja. Pihatien varteen tehdyssä perennapenkissä pyöri villisti keltainen hyrrä. Hyrrän keskeltä kurkisti vihreä sammakko, joka irvisti minulle. Pyöri pyörimistään ja irvisti. Inhosin sitä.
Minulla ei ollut sanottavaa. Vastaani käveli kasvottomia ihmisiä . En halunnut tuntea niitä. Kuljin vain eteenpäin mitään näkemättä, tyhjin silmin eikä minua enää häiritty. Sain olla rauhassa. Yksin taakkani kanssa. Aika kului hitaasti. Tunti tunnilta koulupäivä eteni ja minä vaivuin syvälle sisimpääni. Omaan maailmaani.
Sumu kietoutui ympärilleni ja peitti suruni hiljaisuuteen, yksinäisyyteen. Vihasin sitä sumua. Se nielaisi isäni sydämen, kadotti hänet pimeyteen.
Kaikkialla oli mustapukuisia ihmisiä. He olivat ilmeettömiä. Kyyneleet valuivat pitkin ihmisten kasvoja,
mutta ei minun. Minä en tuntenut mitään.Kuljin vain eteenpäin kalman kylmä verhonani ja kuoleman huntu kasvoillani.
Minä olin päättänyt; minä olen vahva.
Valkoisen arkun kiiltävä pinta heijasti harmaata taivasta. Mustanpunaiset ruusut lepäsivät sen päällä niin kiehtovina ja kauniina. Kaikki ne katosivat haudan ikuiseen kylmyyteen. ”Hyvästi.”, henkäisin tuskin kuuluvasti ennen kuin käänsin selkäni ja kävelin pois.
Seison kalliolla, rotkon reunalta alas katsoen. Alhaalla joki pyörteilee vaahtopäinä kohti kaukana kuuluvaa putousta.
Äkkiä näen sinut toisella puolen. Ojennat kätesi minulle ja tiedän yltäväni siihen. Mutta kun kosketan sitä, se ja sinä katoatte tuuleen, sillä sinä olet vain vanha muisto jostain kaukaa, aurinkoisista ja iloa täynnä olevista hetkistä.
Jalat pettävät allani, kaadun kalliolle saaden jalkaani kipeän naarmun. Sillä ei kuitenkaan ole nyt merkitystä. Pettymys valtasi mieleni. Kuulen vain oman nyyhkytykseni kyynelten putoillessa rosoiseen kallioon.
”Maa kutsuu Satua!”, kuulin iloisen äänen sanovan ja hätkähdin hereille synkistä ajatuksistani. Puhuja oli paras ystäväni Jenita. ”Tämä on sinulle.”, hän sanoi ja ojensi minulle kortin. Kiitin ja yritin hymyillä. Kortin sinistä pohjaa vasten oli askarreltu hopeisia kukkia. Tekstinä kortissa oli; ”Kaikki kääntyy vielä parhain päin. Elämä on elämisen arvoinen joten koitahan jaksaa. Olen aina tukenasi. Rakkaudella Jenitasi.” Tunsin kuinka väri pakeni kasvoiltani. Mieleni teki huutaa mutta oli liian lamaantunut edes liikkumaan. Saati sitten puhumaan. ”Mikä hätänä?”, kuulin Jenitan kysyvän huolissaan.
Hetkessä sain jalat alleni ja juoksin.
”Sillä on tänään iltavuoro.” Hyvä niin, ajattelin kun katsoin jääkaapin oveen kiinnitettyä työvuoro listaa. En kestä sitä enää. Haluan olla yksin. Laitoin stereot täysille ja rojahdin väsyneenä korituoliin. En kiinnittänyt mitään huomiota ympärilläni pauhaavaan musiikkiin. Se vaan valui ohi. Katsahdin seinällä olevaan peiliin. Se koskaan ole ollut ehjä; viivoja jotka vääristävät kuvaa, mutteivät riko sitä. Elämäni peili oli sirpaleina edessäni.
Ilma oli painostava. Oli ollut aamusta asti. Hiostava kuumuus oli turruttanut lihakseni ja vienyt niistä voimat.
En voinut kuin istua ja tuijottaa ikkunasta ulos. Katsoa miten mustat pilvet tulivat aina vain lähemmäksi ja lopulta peittivät auringon. Salama halkoi yö mustan taivaan. Vain hetken oli hiljaista ennen kuin valtava jyrähdys räjähti ilmoille. Ukkonen oli tullut, ja minä rakastin sitä. Halusin tuntea sen voima
Tarvoin pihatietä ylös kohti kukkulaa jonka laella yksinäinen vaahtera seisoi. Toinen salama halkoi taivasta. Niskavillani nousivat pystyyn pihatien päättyessä. Käännyin hitaasti ympäri ja kohtasin sen katseen. Tällä kertaa hyrrä pyöri vimmatusti irvistäen. Vihaisesti kävelin sen luokse ja kiskaisin sen maasta.
Juuri kun saavuin kukkulan laelle alkoi rankka sade. Nurmi muuttui märäksi paljaiden jalkojeni alla. Miten kylmyys hyysikään vartaloani. En huomannut sitä sillä millään ei enää ollut väliä. Puristin hyrrää edelleen kädessäni.
Muistin sen yhä kuin eilisen päivän. Pystyin melkein tuntemaan tuulen kasvoillani juostessani mekko hulmuten rinnettä ylös kohti keinua. Tartuin keinun naruihin ja otin vauhtia ääneen nauraen. Isä juoksi kohta rinnettä ylös kädessään keltainen hyrrä. ”Olen aina antamassa vauhtia”, isä lupasi halatessaan minua.
Kyyneleet tekivät tuloaan ja kuristivat kurkkuani. En jaksanut enää taistella vastaan. Olin lyöty. Huusin apua sydäntä särkevästi. Kukaan ei minua kuullut. Juoksin sisälle veden valuessa hiuksistani maskaran peittämille kasvoilleni.
Seisoin huoneeni ovella ja itkin. Kun lopulta olin itkenyt itseni tyhjäksi, kohotin katseeni ikkunalaudalle. Siellä oli kolme kynttilää, mutta vain kahdessa liekki. Toivo ja rakkaus. Usko sammui viime viikolla isän tapettua itsensä. Kirjoitin kännykkään viestin; ”Anteeksi, mutta minä en jaksa.” Lähetettyäni viesti Äidilleni kävelin olohuoneen lasi kaapille. Hetken katsoin lasin läpi yhä veren tahrimaa veistä. Varovasti aukaisin kaapin oven ja kosketin terää. Värähdin terän kylmyyttä, mutta se oli kaunis. Otin sen käteeni ja menin vapisten takaisin huoneeseeni. Katsahdin uudelleen ikkunalle ja näin kynttilät. Hitaasti hiivin niiden luokse kuin peläten satuttavani niitä. Nostin sormeni varovasti mutta varmasti huuruiselle ikkunalle ja kirjoitin; ”Satu on poissa, jäljellä jää.” Puhalsin hiljaa ja Toivo sammui.
Yhä kirjoittamaani ajatellen istuin sängylleni ja tartuin taas veitseen. Painoin sen ranteelleni ja katsoin, kuinka elämäni virtasi pois. Viimeinen asia jonka näin oli Rakkauden lepattava liekki.
...Sitten olin poissa...
Vastaukset 5
Vanhimmat
Upeaa tekstiä! Otan kopion ja aion lukea sana sanalta. Osaisinpa minäkin noin kirjoittaa. Yrittelen itsekin, on asioita, joista haluan kirjoittaa. Olen antanut sähköpostiosoitteeni.Kannustusta!
kiitos kiitos. Yritän pistäää vielä muutaman lisää kunhan kerkeen!
Tuollaista on jo kirjasto täynnä. Eikö voisi keksiä omaa tyyliä? Niin tylsää ettei lukea jaksa, tosin silmäily riittää...
Tollastahan on jo kaikki lukenu yli sata kirjaa ainaki. Tyypillistä tekstiä! Kannattais lopettaa noi hommat... Mä vaan sanon... Mut zekkaappas toi tintsu91 kirjottama tosi tarina osa1. Siinä on sitä jotai!!!!=)
Olihan siinä ihan kivasti kuvattu sitä yleisfiilistä... homma ehkä junnaa liikaa paikallaan ja lopetus ei ollut kovin mullistava. Hyvä teksti uskottelee lukijalle että hän ymmärtää tekstistä ja elämästä jotakin, sitten tulee se hetki kun kirjoittaja lyö kaikki kortit tiskiin ja niistä riippuen teksti joko koskettaa lukijaa tai sitten se ei puhuttele ollenkaan. Tässä tapauksessa kävi jälkimmäistä. Idea on kai siinä että lukijaa pitää harhauttaa siten että hän ei ymmärtänytkään asiaa, yllättävän käänteen johdosta lukija seisahtaa hetkeksi miettimään omaa elämäänsä ja ympäröivää maailmaa. Näinkö se onkin? Miksi kävi näin? Voinko itse vaikuttaa näihin asioihin jne...
Toinen juttu on se että tekstin ei ehkä pitäisi olla sellanen suoraviivanen... tapahtu niin ja taustat oli sellaset ja mä kelasin sitä ja tätä. Pitäs pyrkiä vetoamaan mielikuviin jolloin tektsiin on itse kunkin helpompi samaistua ku siihen saa sellasen omakohtasemman näkökulman. Eihän tämäkään aina onnistu mut sillon teksti vaan ei ollu sitä lukijaa varten.