Pieni, mutta jo rakastettu

Tällaisista asioista on todella vaikea puhua, mutta minusta tuntuu että asioista pitäisi puhua avoimemmin että ihmiset ymmärtäisivät miten lujasti sellainen voi sattua.
Samalla saman kohtalon tuntevat tietävät että meitä on muitakin, et ole yksin.
Minä en usko että tämä koskaan unohtuu kokonaan, mutta toivottavasti olo hiukka paranee ajan myötä.
On vain niin ihmeellistä miten voi kaivata ihmistä jota ei koskaan nähnyt...

ikävä kirjoitti:

Tällaisista asioista on todella vaikea puhua, mutta minusta tuntuu että asioista pitäisi puhua avoimemmin että ihmiset ymmärtäisivät miten lujasti sellainen voi sattua.
Samalla saman kohtalon tuntevat tietävät että meitä on muitakin, et ole yksin.
Minä en usko että tämä koskaan unohtuu kokonaan, mutta toivottavasti olo hiukka paranee ajan myötä.
On vain niin ihmeellistä miten voi kaivata ihmistä jota ei koskaan nähnyt...

Minun eka vauva meni kesken 11 rv:llä ja toinen 8 rv:llä. Kummankin vauvan menetys sattui mahdottomasti! Eikä sitä ymmärrä kukaan muu, kuin sellainen, joka on kokenut saman. Olo on syvällä sydämmessä surullinen ja lasta kaipaa hirvittävästi. Vaikka et ehtinytkään nähädä häntä, sinä kannoit häntä kodussasi ja se tuntuu, niin kuin osa sinua olisi otettu pois! Mutta sanon taas tämän kamalan kliseen: aika auttaa! Se on nimittäin totta, vaikkei nyt siltä tunnukkaan. Koita jaksaa, itke kun itkettää sillä sinulla on oikeus suruun! VOIMIA JA HALEJA!

saman kokenut kirjoitti:

Minun eka vauva meni kesken 11 rv:llä ja toinen 8 rv:llä. Kummankin vauvan menetys sattui mahdottomasti! Eikä sitä ymmärrä kukaan muu, kuin sellainen, joka on kokenut saman. Olo on syvällä sydämmessä surullinen ja lasta kaipaa hirvittävästi. Vaikka et ehtinytkään nähädä häntä, sinä kannoit häntä kodussasi ja se tuntuu, niin kuin osa sinua olisi otettu pois! Mutta sanon taas tämän kamalan kliseen: aika auttaa! Se on nimittäin totta, vaikkei nyt siltä tunnukkaan. Koita jaksaa, itke kun itkettää sillä sinulla on oikeus suruun! VOIMIA JA HALEJA!

Niin anteeksi mutta kun jos aika auttaa niin kuinka kamalan pitkä aika pitää olla? Mulla meinaan on keskenmenosta aikaa jo yli kolme vuotta ja paha olo on vieläkin. Lasta ollaan kumminkin koitettu mutta tuloksetta.

kauan sitten kokenut kirjoitti:

Niin anteeksi mutta kun jos aika auttaa niin kuinka kamalan pitkä aika pitää olla? Mulla meinaan on keskenmenosta aikaa jo yli kolme vuotta ja paha olo on vieläkin. Lasta ollaan kumminkin koitettu mutta tuloksetta.

Tuntuu hyvältä kuulla, että muillakin on samoja tunteita kuin meillä... Aikaa siitä päivästä on nyt 9 kk mutta silti se sattuu...

@ikävä: Kirjoituksesi sai minulla kyyneleet silmiin. Paljon halauksia!!!

@kauan sitten kokenut: Toivon sydämestäni, että yritämisesi pian palkitaan. ;-)

saman kokenut kirjoitti:

Minun eka vauva meni kesken 11 rv:llä ja toinen 8 rv:llä. Kummankin vauvan menetys sattui mahdottomasti! Eikä sitä ymmärrä kukaan muu, kuin sellainen, joka on kokenut saman. Olo on syvällä sydämmessä surullinen ja lasta kaipaa hirvittävästi. Vaikka et ehtinytkään nähädä häntä, sinä kannoit häntä kodussasi ja se tuntuu, niin kuin osa sinua olisi otettu pois! Mutta sanon taas tämän kamalan kliseen: aika auttaa! Se on nimittäin totta, vaikkei nyt siltä tunnukkaan. Koita jaksaa, itke kun itkettää sillä sinulla on oikeus suruun! VOIMIA JA HALEJA!

Minulla ei ole ollut keskenmenoa, mutta kyllä toisen ihmisen tuskan ymmärtää omien kokemiensa muiden menetysten kautta.
Joku keskenmenon itse kokenut saattaa olla kylmempikin "kun minäkin selvisin, niin kyllä sinäkin, ota itseäsi niskasta kiinni"-tyyppi.
Aloittajalle voimia ja älä kuuntele surusi vähättelijöitä.

kauan sitten kokenut kirjoitti:

Niin anteeksi mutta kun jos aika auttaa niin kuinka kamalan pitkä aika pitää olla? Mulla meinaan on keskenmenosta aikaa jo yli kolme vuotta ja paha olo on vieläkin. Lasta ollaan kumminkin koitettu mutta tuloksetta.

Minulla siitä on jo yli kymmenen vuotta. Ei sitä enää muista useinkaan, mutta äitienpäivinä ja muina juhlapäivinä. Ja kun laskeskelee syksyisin, mille luokalle koulussa se jo menisi, jos olisi olemassa.

Olotila on jotenkin alakuloinen, sillä tällä viikolla taisi olla toinen keskenmeno. Enhän edes ollut ihan varma olinko raskaana, mutta taisinpa olla. Vasta neljäs raskausviikko oli alkamassa.

Koitetaan jaksella. Aina elämässä kuitenkin on muutakin arvokasta.

vuosia sitten kokenut kirjoitti:

Minulla siitä on jo yli kymmenen vuotta. Ei sitä enää muista useinkaan, mutta äitienpäivinä ja muina juhlapäivinä. Ja kun laskeskelee syksyisin, mille luokalle koulussa se jo menisi, jos olisi olemassa.

Olotila on jotenkin alakuloinen, sillä tällä viikolla taisi olla toinen keskenmeno. Enhän edes ollut ihan varma olinko raskaana, mutta taisinpa olla. Vasta neljäs raskausviikko oli alkamassa.

Koitetaan jaksella. Aina elämässä kuitenkin on muutakin arvokasta.

Ihana tietää että en todellakaan ole ainoa jolla on tollaisia ajatuksia... siis kuinka vanha lapsi nyt olisi ja mitä tekisimme jos meillä olisi ollut tämä lapsi. Pitää vaan toivoa että tässä saisi sellaisen suloisen naperon jalkoihin pyörimään viellä tässä mahdollisimman pian jos se vaikka vähän helpottaisi tilannetta. En vaan usko että keskenmenoa ikinä voi edes unohtaa.

kauan sitten kokenut kirjoitti:

Ihana tietää että en todellakaan ole ainoa jolla on tollaisia ajatuksia... siis kuinka vanha lapsi nyt olisi ja mitä tekisimme jos meillä olisi ollut tämä lapsi. Pitää vaan toivoa että tässä saisi sellaisen suloisen naperon jalkoihin pyörimään viellä tässä mahdollisimman pian jos se vaikka vähän helpottaisi tilannetta. En vaan usko että keskenmenoa ikinä voi edes unohtaa.

unohtaa??? Eihän kukaan äiti unohda lastaan, kun se täyttää 18 vuotta ja on täysi-ikäinen. Miksi meidän enkelivauvojen äitien pitäisi unohtaa lapsemme??? Me olemme myös äitejä, vaikka emme koskaan saanut lapsiamme oppia tuntemaan. Ikävä ja ajatukset siitä, mitä heistä olisi tullut, ovat osa sitä rakkautta, jota emme koskaan pystyneet lapsillemme antamaan, koska heidät otettiin meiltä aivan liian aikaisin.

kauan sitten kokenut kirjoitti:

Ihana tietää että en todellakaan ole ainoa jolla on tollaisia ajatuksia... siis kuinka vanha lapsi nyt olisi ja mitä tekisimme jos meillä olisi ollut tämä lapsi. Pitää vaan toivoa että tässä saisi sellaisen suloisen naperon jalkoihin pyörimään viellä tässä mahdollisimman pian jos se vaikka vähän helpottaisi tilannetta. En vaan usko että keskenmenoa ikinä voi edes unohtaa.

monesti minäkin lasken että minulla olisi nyt 3kk ikäinen vaavi sylissäni jos mulle ei ois tullut keskenmenoa. Se oli jo toinen keskenmeno 2003 vuoden aikana... Nyt tuntuu etten halua enää lapsia.. en uskalla jos tulee taas keskenmeno.

ikävä kirjoitti:

Tällaisista asioista on todella vaikea puhua, mutta minusta tuntuu että asioista pitäisi puhua avoimemmin että ihmiset ymmärtäisivät miten lujasti sellainen voi sattua.
Samalla saman kohtalon tuntevat tietävät että meitä on muitakin, et ole yksin.
Minä en usko että tämä koskaan unohtuu kokonaan, mutta toivottavasti olo hiukka paranee ajan myötä.
On vain niin ihmeellistä miten voi kaivata ihmistä jota ei koskaan nähnyt...

Meillä ensimmäistä raskautta yritettiin kolme vuotta ja se meni kesken 11 5 viikolla. Alku oli näyttänyt hyvältä, sitten kun lääkäri totesi vain viileästi että tämä sikiö on kuollut, silloin tuntui että koko maailma loppuu siihen paikkaan. Aluksi en osannut edes itkeä, tuska oli niin mykkää ja kokonaisvaltaista. Vasta kolmen kuukauden kuluttua tapahtuneesta pystyin myöntämään tapahtuneen ja aloittamaan surutyön. Onneksi olin kertonut yrityksistämme saada lapsi ja jo raskaudestanikin lähimmille ystäville, heiltä sain korvaamatonta tukea jatkaa elämää.

Reilun vuoden kuluttua keskenmenosta olin uudelleen raskaana. Ensimmäiset kolme kuukautta olivat hyvin vaikeita sillä vaikka kaikki oli kunnossa, pelkäsin koko ajan kuulevani taas lääkäriltä nuo samat sanat. Kaikki meni kuitenkin hyvin, ja viisi vuotta sitten meille syntyivät topakat kaksospojat.

Poikien syntymä lievitti kyllä keskenmenon surua, mutta kokonaan se ei unohdu koskaan. Enkelivauva kulkee sydämessä mukana aina, ja usein kerron lapsien määrää kysyvälle että kahdesta raskaudesta sain yhden enkelivauvan ja kaksi kotiin asti. Hyvä esimerkki tuosta ikävästä on, että joka vuosi ensimmäisen vauvan laskettuna syntymäpäivänä olo on apea, aina ei heti edes muista miksi, sitten huomaa: tänään "reiska" olisi jo ekaluokkalainen... Mutta suru ei ole enää lohdutonta, vaan haikeaa, kaunistakin. Alusta asti olin jollain tavalla kuitenkin onnellinen että olin edes hetken saanut kokea raskauden ihmeen, enkä pikku enkelistäni halua luopua.

Toivon jokaiselle saman kokeneelle voimia jatkaa eteenpäin. Suru on suuri, mutta sen kanssa voi oppia elämään.