oon tämmönen aika tavallinen tyttö. tapasin 1½ vuotta sitten itteeni kaks vuotta vanhemman pojan. tutustuttiin ja ollaan nyt aika läheisiä. joskus viime keväänä ihastuin häneen. tai ehkäpä hiukan rakastuinkin..? en osaa kuvitella elämääni ilman häntä, olen onnellinen hänen seurassaan, tunnen itseni säkenöivän kiinnostuneeksi kaikesta. samalla myös ahdistaa, kun en (mukamas..) saa häneltä tarpeeksi huomiota ja välillä suututtaa hänen typerä käyttäytymisensä. jotkut hänen vitsinsä ovat meinaan aika surkeita! onneksi hän osaa pyytää anteeksi. kuitenkin, olemme hyvin samanlaisia: rakastamme musiikkia, ystäviämme, seurakuntaa, Raamattua, olemme uskovaisia.. joskus hän puhuu minulle niin kauniisti että lähes pyörryn onnesta.. no mikäs se ongelma nyt olikaan..? olen vaan niin julman epävarma hänen tunteistaan. minulle tuottaa tuskaa se tieto, että minun pitäisi odottaa ja odottaa. emme ole puhuneet seurustelusta, koska olemme aika nuoria.. (tänä vuonna minä 16, hän 18)
kemiat toimii, mutta pelkään pilaavani kaiken!
onneksi olen tajunnut että on etuoikeutettua olla hänen ystävänsä ja hänen halukkuutensa suojella minua tietyiltä asioilta on liikuttavaa. epävarmemmaksi oloni tekee se, että hän haluaa seurustella vain KERRAn elämässään, mennä siis ensimmäisen tyttöystävän kans naimisiin..
kysymykset ovatkin vähän outoja: vaikuttaako
lukemanne perusteella tunteeni aidoilta?
onko odottaminen hyvä ratkaisu?
kemiat toimii, mutta pelkään pilaavani kaiken!
onneksi olen tajunnut että on etuoikeutettua olla hänen ystävänsä ja hänen halukkuutensa suojella minua tietyiltä asioilta on liikuttavaa. epävarmemmaksi oloni tekee se, että hän haluaa seurustella vain KERRAn elämässään, mennä siis ensimmäisen tyttöystävän kans naimisiin..
kysymykset ovatkin vähän outoja: vaikuttaako
lukemanne perusteella tunteeni aidoilta?
onko odottaminen hyvä ratkaisu?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.