Hei!
Olen vasta yrittämässä esikoistani, mutta mielessä on käynyt lehdistä lukemani jutut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Onko se tosiaan niin yleistä kuin on annettu ymmärtää? Ja kuinka kauan masennus yleensä voi kestää? Kiitos jo etukäteen!
Olen vasta yrittämässä esikoistani, mutta mielessä on käynyt lehdistä lukemani jutut synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Onko se tosiaan niin yleistä kuin on annettu ymmärtää? Ja kuinka kauan masennus yleensä voi kestää? Kiitos jo etukäteen!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Hei Sartsu.
En tiedä olenko aivan oikea ihminen sinulle kirjoittamaan, kun en ole mikään "ammatti-ihminen", mutta ajattelen maalaisjärjellä kuitenkin. Itse olen myöskin ensimmäistä lastani yrittämässä näin 30 ikäisenä, eli aika "vanhana" jo ja olen isekkin miettinyt kyseistä asiaa. Itse ajattlen näin, että se raskausaika varmasti vaikuttaa siihen masuntuuko ihminen synnytyksen jälkeen vai ei ja itse se synnytys; eli millainen kokemus se naiselle oli.
Niin ja ensinnäkin se on mielestäni kaiken a ja o, että miten itse ylipäätään suhtautuu siihen raskaaksi tulemiseen. Onko aivan varmasti valmis siihen raskauteen ja vanhemmuuteen, sekä siihen vastuuseen mikä siitä lapsesta seuraa, vain onko tullut raskaaksi jostain "velvollisuuden tunteesta" tai kenties pakon sanelemana. Onko itse kasvanut siitä nuoruudesta ohi ja onko valmis sitoutumaan siihen lapseen 24h vuorokaudessa ja onko valmis luopumaan niistä omista harrastuksista ja menoista. Eli lyhyesti sanottuna, mikä on se oma arvomaailma; onko se tuleva äiti valmis luopumaan niistä omista mukavuudenhaluistaan edes pikkasen sen lapsen takia.
Monelle äidille, kun vain se raskaaksi tuleminen on se autuus ja ihanuus, mutta moni unohtaa sen, että mikä vastuu siitä seuraa. Se lapsi kun ei ole mikään Mollamaija, jonka voi heittää nurkkaan, kun sitä ei jaksa katsella. Sillä lapsella, kun on ne tarpeet jotka meidän äitinä on pyrittävä toteuttamaan. Moni äiti varmaan väsyy siinä, kun kuvitellaan miten helppoa sen vauvan kanssa onkaan olla. Ajatellaan tai kenties kuvitellaan, että kun sen parhaan ystävänkin vauva oli niin helppohoitoinen vauvana, niin varmasti minun lapsi on samanlainen. Mutta mitäs sitten, kun se oma vauva huutaa päivät ja huutaa yöt, eikä sille kelpaa mikään. Mieskään ei ymmärrä eikä yhtään auta, kulkee vain töissä jne. Monen äidin, kun onkin vaikea hyväkysä sitä omaa vähemmyydentunnettaan ja riittämättömyyttään. Tämä on myös se yksi syy, miksi äiti voi masentua. Tässä vaiheessa olisikin sen sukulaisten ja ystävien tukiverkosto tarpeen. Autettaisiin sitä uutta äitiä sen uuden vauvan kanssa. Valitettavasti se on totta, että monikaan äiti ei ole valmis sitä apua pyytämään ja ihan siitä syystä, että he kenties pelkäävät että heitä aletaan pitämään huonoina äiteinä, kun pyytävät apua. Näinhän sen asian ei missään nimessä saisi olla! Miksei me muut voisimme mennä ja tarjota sitä apua. Sanoa rehellisesti, että olemme huomanneet, että se äiti tarvii apua. Monelle äidille, kun se ystä olisi niin kallisarvoinen asia, jolle voisi edes vähän purkaa sitä sydäntä ja niitä huolia. Se on kumma paikka, että yksin mietittynä ne asiat vaikuttaa aina niin valtavilta, mutta kun saa sen toisen mielipiteen taikka tuen, niin ne asiat ei enää olekkaan niin suuria. Se jos mikä helpottaa.
Näin minä olen näitä asioita ajatellut. En sitten tiedä helpottiko tämä kirjoitus sinua yhtään, mutta toivon että jotain apua tästä olisi sinulle. Hyvää kevättä ja nauti raskaudestasi täysin rinnoin, kun alat esikoistasi odottamaan!
T: Vendela
Heipä vaan Vendela
Pohdit monipuolisesti syitä raskauden ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kuulee kyllä tekstistäsi, että sinulla ei ole sen enempää kokemusta raskaudesta kuin lapsistakaan (vauvoista, vastasyntyneistä).
Minulla on kohta ½ vuotias vauva, ja luultavasti olen lievästi masentunut. Käyn ulkona kävelyllä, käyn äiti-lapsi-piireissä, hoidan ja toimitan asioita, nautin vauvastani joka muuten on varsin helppohoitonen ja hyväntuulinen tapaus, saan apua lastenhoitoon paitsi mieheltäni myös muulta suvulta ja olemme miehen kanssa viettäneet jo kadenkeskeisiä iltoja ja öitä,olemme koko joukolla käyneet siellä sun täällä..
Silti olen tavattoman yksinäinen, välillä tunnen olevani ulkopuolinen omassa elämässäni, mikään ei oikeastaan kiinosta. Olen ja käyn vain siksi, että pysyisin kiinni edes jotenkin tässä, sillä tunnistan nämä oireet masennukseksi, enkä halua että tämä pahenee. En halua lääkitystä. Ja muutahan en voi tehdä kuin toimia näin. Ystävä olisi ihana, toinen äiti jnka kanssa rintarinnan lykkiä vaunuja lumisilla kaduilla ja jutella vauva-asioita, vaan mistä semmoisen löytää???!!
Elämäni suurin saavutus ei ollut raskaana olo ja raskaaksi tulo. Vauvanhoidossa en ruusunpunaista kuvitellut.
Lapsi on kolmas, joten siinä mielessä moni asia on ennestään tuttua. Vanhemmuuteen olen aivan taatusti valmis, suhde on hyvällä pohjalla ja mies tuki ja auttoi aivan tavattoman paljon vaikean raskauden aikana ja nyt lapsen hoidossa. Aivan ihastuttavan upea isä ja puoliso.
Miksi ihmeessä siis olen masentunut? Miksi olen alakuloinen, yksinäinen, miksi mikään ei kiinnosta?
Mies on upea. Lapsi toivottu, odotettu. Raskaus oli hanakala, joten siihen olotilaan en kaipaa, mutta ei se myöskään mikään syy ole nykytilaan. VAuva on ns. helppo: ei koliikkia, herää vain kerran yössä syömään, tyytyväinen, syö hyvin, iloinen ja hyväntuulinen ja viihtyy myös itsekseen. Ei siis vaadi kokopäiväistä viihdytystä tai sylisä kantelua. Päivärytmi on säännöllinen ollut jo pitkään.
En stressaa itseäni itsetekemisen tai "täydellisen äidin ja vaimon" vaateilla; semmoista ei ole. Ostan valmista, jos siltä tuntuu. Teen itse vauvan mössöt, jos siltä tuntuu. Keittiöhommat tai kodin siisteys ei ole vain minun harteilla, mies osallistuu ja ihan käskemättä (en voi tiskata tms., kädet aukeavat).
Keskimmäisen lapsen kohdalla oli myös masennusta. Esikoisen aikaan ei. Keskimmäisen aikana tajusin tilanteeni vasta kun lapsi oli n. vuoden ikäinen.
Nyt pelkäsin tätä, mutta toivoin, että ei tulisi, koska tilanne on toinen. Tuolloin parisuhde oli pielessä ja minun kuului yksin hoitaa ja itse tehdä kaikki.
Kotitilanne ja kaikki on paremmin kuin tuolloin kun keskimmäinen syntyi.
Ei ollut edes pelkoa, että tilanne voisi olla sama, koska isä /mies on eri henkilö.
Osaan siis nyt tunnistaa oireet ja toimia edes jotenkin, ettei tämä pahemmaksi mene. Ihmetyttää ja harmittaa vaan tämä oma olotila.
Yhdeksi syyksi väitän ihan vaan hormonitoimintaa. Jos e-pillerit aiheuttavat masennusta, niin miksi kummassa muka raskauden aiheuttamat hormonimuutokset eivät vaikuttaisi ihmismieleen mitenkään??!!
Ehkä enemmänkin masennuksen estoon vaikuttava tekijä on se, että tunnistaa ja tiedostaa ne oireet ja olotilan. Ja tekee itse "jotain" eikä päästä tilannetta pahemmaksi.
Me olemme miehen kanssa minun olostani puhuneet. Emme tiedä muuta ratkaisua kuin aika. Vaikka mikään ei kiinnostakaan, osallistun ja menen mukaan, koska kotiin jääminen pahentaisi tilannetta ja sitten ne tilanteet ovat kuitenkin kivoja, viihdyn.
Ulospäin kukaan ei varmasti tiedä miltä minusta sisällä tuntuu.
Vauva kasvaa ja kesällä olemme jo muiden joukossa hiekkalaatikolla. Juttukavereita siis on varmasti tiedossa muista talon äideistä. Ystävää tai tosi hyvää kaveria vaan kovasti kaipaisin, sellaista, jonka kanssa voi mennä ja tehdä yhdessä kaikkea, lasten kanssa.
Olen itsekin "vanha äiti" ja ehkä siksi olen yksin. Samaan ikäluokkaan kuuluvia pikkuvauvojen äitejä on tosi vähän. Kaikki tuntuvat olevan joko teiniäitejä tai sitten vaan muuten nuorempia, ja ennenkaikkea kaikilla on jo kaverit. Lisää ei joukkoon sovi.
Toivotan onnea raskaustoiveelleenne. Turha on murehtia etukäteen asioita.
Ensinnäkin tähän alkuun totean vain sen mitä totesin jo edellisessä kirjoituksessani, että en todellakaan ole ammatti-ihminen antamaan oikeita neuvoja ja että en ole myöskään äiti enkä synnyttänyt, mutta kyllä minulla on kokemusta vauvoista ja jopa vastasyntyneistäkin!
Mutta katson, että minullakin on oikeius mielipiteeseeni, vaikkakin se sinun mielestäsi saattaa olla väärä. Kiitän kuitenkin sinua viestistäsi ja totean vain, että on hyvä asia se, että jotain tuntemuksia viestini sinussa herätti ja sen vuoksi sinä kerroit oman tarinasi. Se on jo yksi hyvä askel paranemiselle. Tunnistaa itsessään oleva masennus.
Sitä en ole väittänyt, että masennuksen kanssa eläminen olisi mitenkään helppoa. Sitä se ei ole ja tässä kohden voin todeta sen avoimesti, koska olen itsekkin ollut masentunut. Kylläkin aivan muusta syystä. Minun masennukseni eteni siihen pisteeseen lopulta, että jouduin sairaalahoitoon. En "pöpilään", vaan keskussairaalan neurologiselle osastolle. Täällä olin viikonverran hoidossa, jossa todettiin, että minulla oli ns. Konfiguraatiohäiriö. Toisin sanoen, olin jo niin masentunut, että kehoni reagoi tilaani siten, että minulta meni jalat totaalisesti alta. En pystynyt kävelemään, enkä tuntenut mitään. Tästä alkoi minun kohdallani kova ja ankara taistelu masennustani vastaan. Sen päätin, että vielä jonain päivänä minä tulen kävelemään omin jaloin, että pyörätuoliin en tule jäämään. Voin sanoa, että tämä oli elämäni helvetillisintä aikaa ja tätä samaa en toivo kenellekään.
Sekin on merkillistä, että kun ihminen masentuu, tulee hänestä uhka toisille ihmisille. Hänet jätetään täysin yksin, jopa pelätään ettei vain "hulluus" tartu!! Sen vain omalta kohdaltani sain huomata paranemiseni aikana, ketkä ovat niitä todellisia ystäviä. 1.5 vuotta minä sairastin masennustani, opettelin kävelemään uudelleen, hakeuduin uudestaan yhteiskuntakelpoisksi!! Tämä jos mikä ei ollut helppoa! Vaikka minne menin, oli kuin otsassani olisi ollu liimattuna lappo "masentunut". Minua katsottiin kuin jotain spitaalista, eikä kellään tahtonut olla mitään asiaa.
Sen totean tähän mitä sinäkin totesit, että lääkkeitä en tahtonut alkaa syödä, vaikka niitä yritettiin väkisin minulle tarjota. Omasta mielestäni en niin sairas vielä ollut, että olisin lääkkeitä tarvinnut. Kuitenkin olin valmis käymään terapiassa ja puhumaan ammattiauttajan kanssa, enkä tätä ole katunut yhtään!! Siitä oli todellakin apua. Suurin virhe mitä koen nyt jälkeenpäin tehneeni, oli tunnustaminen ettei kaikki ollut kunnossa. Yritin vain peitellä tilaani niin myöhään kuin mahdollista ja lopputulos ei ollutkaan mitenkään herkkua.
Nyt kehoitankin sinua ottamaan yhteyttä vaikka terveyskeskuksesi kautta mielenterveystoimistoon. Siellä saat luottamuksellisesti kertoa asioistasi ammatti-ihmiselle. Sen sanon sinulle, että tarkoitukseni EI OLE SINUA LOUKATA, VAAN ANTAA NEUVOJA!! Masennus, kun ei ole mikään leikinasia, vaan todellinen sairaus, joka voidaan hoitaa. On vain itsestä kiinni tahtooko siihen saada apua vai ei. Eikä sinun todellakaan tarvitse itseäsi hävetä. Tämä sairaus ei sinun ihmisarvoa siitä laske, päinvastoin!! Olet yhtä kallisarvoinen ihminen sairastat sitten masennusta tai et.
Toivonkin, että pystyisit jatkossakin kirjoittamaan minulle. Kuten itse totesit, koskaan ei ole ystäviä liikaa, päinvastoin. Edes yksikin ihminen tekee hyvää, jolle voi pahaa oloaan purkaa.
Aurinkoisia päiviä sinulle!!
No voi.
En minä loukkaantunut. En vastauksestasi enkä siitä alkuperäisestä viestistäsi. Eikä ollut tarkoitus mollata sinua tällä edell. vastuksellani.
Halusin vaan vastata oman näkemykseni. Sinä kerroit omia arveluita mainitun masennuksen syyksi ja minä taas halusin kertoa, ettei se AINA ihan noinkaan mene.
Varmaan useilla, mutta eipä aina.
Ne olisi niin "helppoja" syitä raskauden ja synnytyksen jälkeiseen masennukseen.
Keskimmäisen lapseni kohdalla syy minun masennukseeni oli itse synnytystapahtuma sekä silloinen perhetilanne.
Kun tätä lasta odotin, mietin, että toivottavasti nyt ei.. koska tilanne on niin toinen nyt.
Onneksi tunnistan mielialani alavireisyyden ja osaan "vastaiskutoimet" :)
Pahaksi ei tuolloin aikoinaan masennukseni päässyt, mutta lievänä kesti pitkään, vuosia. Pahimmasta työstin itseni irti kun sen tajusin , kun keskimmäinen oli sen vuoden vanha.
Veikkaan omaan nykyiseen olotilaani syyksi hormonitoimintaa, joka ei vielä ole normaaliksi palautunut??
Olen joskus syönyt e-pillereitä ja sain kaikki sivuvaikutuksen, mm. mielettömän masennuksen, joka loppui kun lopetin pillerit.
Luulen, että monilla syy masennukseen on myös hormonaalinen. Silti se vaatii tiedostamista ja hoitoa, jonkinlaista. Hoitoa ei voi aloittaa, apua ei voi hakea, jos ei tiedosta omaa olotilaansa. Sekin taas vaatii itsetuntemusta sekä uskallusta ja aikaa kuunnella itseään.
Kiitos neuvosta, mutta en koe nyt just tarvitsevani ulkopuolista keskusteluapua. Olen sitä joskus hakenut ja saanut ja se oli todella hyvä apu silloin. Ilman sitä en tässä olisi , tosin minun tilanteeni ei noin paha koskaan ollut kuin sinun.
Olet selvinnyt valtavan isosta asiasta jaloillesi ja siitä kannattaakin olla ylpeä. En voi kuin ihailla sitkeyttäsi!
Siitä avun haksemisesta:en nyt just sitä hae, koska en koe sitä tarpeellisena, mutta kiitos välittämisestä.
Minulla ja miehelläni on vahva usko Kristukseen ja toimimme tätä kautta. Ei-uskovan korviin se kuulostaa varmaan hölmöltä...
Elämänilo ja huumori minulla on edelleen tallessa. Tämä lievä alaviereisyys ei ole sitä vienyt. Onneksi. Eikä uskoanikaan. Onneksi.
Se, että olet uskossa ja turvaat siihen tämän asiasi kanssa, ei tunnu minusta ollenkaan hassulta. Päinvastoin. Vaikka itse en voi sanoa olevani mikään "himouskovainen" uskon silti, että meillä on "suurempi voima", joka auttaa meitä jaksamaan ja jatkamaan elämässä eteenpäin niinä raskaina ja vaikeina päivinä. Eikös olekin hyvä tietää, että on joku, joka ohjaa meitä ja antaa meille voimia jatkaa eteenpäin?
Se on ihan totta mitä sanoit, että myös hormoonit vaikutta herkästi masentumiseen. Tottakai ne vaikuttavat, jos ne "heittelehtivät" tai ovat pahasti vialla.
Kerroit myöskin, että sinulla tämä synnytys laukaisi tilanteen ja silloinen perhetapahtuma. Totta, nämä ovat myös asioita jotka vaikuttaa monella tapaa. Mutta kuten sanoit, osaat aistia alavireisyytesi ja osaat toimia sen mukaan. Se on hyvä asia ja tätä kautte osaat "otta härkää sarvista" oikealla aikaa. Et päästä tilannetta menemään niin pahaksi, kuin mitä se minulla oli.
Mutta kaikkea hyvää sinulle jatkossa ja toivon, että masennuksesi antaisi myöden. Kuten itse sanoit, huumori sinulla on vielä tallella. Anna sen kukkia aina silloin kun sinusta siltä tuntuu.
Hyvä nimim. eri mieltä:
Aivan kuin olisin itse kirjoittanut tuon tekstin. Sama juttu siis meillä, mies on upea mies ja isä, tytär, nyt puolivuotias, helppo lapsi, aurinkoinen ja tyytyväinen pikku prinsessa. Mies tekee vuorotyötä, joten on suhteessa aika paljon kotona verrattuna päivätyötä tekevään.
Usein on sellainen olo, ettei mikään oikein huvita, mitään ei viitsisi ruveta tekemään. Sitä vaan odottaa aamulla iltaa, että pääsisi nukkumaan. Meillä on häätkin tiedossa ensi kesänä, mutta niidenkin järjestely tuntuu ylivoimaisen vaikealle tehtävälle. Toisaalta tuntuu, että töihin meno helpottaisi tilannetta, kun näkisi muitakin ihmisiä, mutta toisaalta töihinpaluu pelottaa ja tuntuu, että sittenpä sitä taas ollaankin samassa oravanpyörässä kuin ennen äitiyslomaakin.
Olisi hienoa vaihtaa lisää ajatuksia kanssasi esimerkiksi sähköpostin välityksellä.
Masennukseen tuloon vaikuttaa parisuhteen ja oman äitisuhteen hyvinvointi kaikkein eniten.
Jos koet olevasi tuettu ja rakastettu raskauden ajan, on paljon pinempi todennäköisyys masennukseen.
Usein sekoitetaan jo normaali hormonimuutoksetkin masennukseen, kun siitä niin paljon puhutaan.
Masennus voi kestää hoitamattomana vuosia.
Itse sinnittelin sen kanssa hakematta apua ja se paheni aika kurjaksi tilaksi.Jälkiviisaana sanon, että aina pitää hakea apua heti, jolloin hoito saadaan hyvin käyntiin ja se tehoaa nopeammin. Mitä kauemmin sinnittelee sitä kauemmin sen hoito kestää.Lohdutuksena voin sanoa, että masennus iskee useimmiten äideille joilla on korkeat odotukset vauva-ajasta ja ovat ajatelleet, että mulle se ei ainakaan tule.Jo sen miettiminen ennaltaehkäisee sitä.Lisäksi lehdissä kirjoitetaan siitä paljonkin, mutta sinnehän ei kirjoita se suurin joukko jolle sitä ei tullut:)
Olen raskaana ja ihan vasta alussa. lapsi on toivottu ja haluttu. Iän puolestakin kaikki pitäisi olla ok (26v). Olen naimisissa ja minulla on mahtava aviomies joka ymmärtää ja tukee. Ensimmäiset päivät raskausuutisen jälkeen olivat hienoja ja onnellisia. Nyt vain ahdistaa ja pelottaa suunnattomasti. En tiedä mitä ihmettä pitäisi tehdä ja onko tämä masennusta vaiko hormonaalista. Olen todella herkkä ja olen aiemmin elämässäni joutunut läpikäymään kriisejä, menetyksiä ja hieman masennustakin. Menetin oman äitini -94 ja tuntuu ettei minulla ole ketään "aikuista synnyttänyttä naista" tukena tai jolle voisi puhua.Nyt pelottaa jo valmiiksi, mitä jos esim synnytyksen jälkeen sairastun vaikka psykoosiin koska nyt jo masentaa. Kaikki muut ympärilläni iloitsevat raskaudestani mutta minä itken ja pelkään. Ja luulin että koska en ole ikinä ajatellut lapsensaannista mitään ruusunpunaista, selviän tästä ihan hyvin. Onko jollain vastaavia kokemuksia ensimmäisestä raskaudesta ja mikä tähän auttaisi. Haluaisin niin kovasti vain nauttia tästä asiasta ja toisaalta tiedän senkin että nämä asiat pitää käydä läpi mutta liika on liikaa ja minulla pelko on ottanut yliotteen...
Tosiaan, hormonit jyräsi mulla vasta synnytykse jälkeen ja vieläkin! Lapsi on puol-vuotias nyt! Herranjumala mitä hormonit voi saadakaan aikaan, en ikinä ole uskonut, olen 28v.Olen käynyt gynikset , lääkärit,verikokeet läpi, vikaa ei löydy mistään. Huom:Hiuketkin lähtee päästä! Kaikki muka hyvin, mut johtuu hormoni toiminnasta, joka TOSIAAN muuttaa ihmistä, Juu, osaan kiukutella ihan turhista, vaik olen TOSI rauhallinen ihminen, mieskin pelkää! Mitäpä minä teen? Sulle vaan neuvoja, et otahan nyt rauhallisesti, lapsihan ei ole vielä syntynytkään! Ja Hyvää Jussia!
mulla ei itelläni ole kokemuksia masennuksista eikä lapsista, mutta kahdella keverillani on jo lapsia ja ehkä voin kertoa hiedän tilanteestaan.
Toisella kamullani on jo kaksi lasta, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään masennukseen viittaavaa, vaikka raskasta on välillä, kun on kaksi pientä mitkä nukkuu toisinaan huonosti ja toisinaan hyvin. välillä on pitkiä aikoja kun hän sanoo nukkuneesa pitkään vain pari hassua tuntia yössä. Mutta ei silti valita tms. lapset muuten suht. helppoja. Parisuhteen kanssa on vähän niin ja näin.
Toinen kaverini sai pari vuotta sitten lapsen ja on kärsinyt synnytyksen jälk. masennuksesta. Lapsi on ollut aina tosi raskas, koko ajan kiljuu ja parkuu, nukkuu todella huonosti, koliikkia yms. raskas tapaus. Kaverille määrättiin lääkitys, mutta hän ei kuulemma sellasia syö. tuntuu että se on vieläkin masentunu ja koko ajan väsynyt, miehen kanssa alko mennä huonosti kun mukula syntyi. Jutut on aika masentuneita ja hän vannoo ettei enää ikinä tee lapsia. synnytys tapahtui sektiolla eikä kipuja siis ollut. kaveri oli jotenkin siellä sairaalassakin ihan paniikissa koko ajan. Ei vaikuttanu olevan ilonen lapsestaan, paremminkin pelkäsi sitä.
Mutta että tämmösiä tapauksia. Kai se riippuu tosiaan siitä miten siihen äitiyteen on ite valmis.
sektio itsessään on totta joo kivutonta verrattuna alatiesynnytykseen mutta sen jälkeen tulee kipuja kyllä ihan kiitettävästi. LEikkauksen jälkeisiä kipuja, haavakipua ja muuta semmoista.
toipuminen vie aikaa.
Lisäksi synnytyksestä ei voi edes puhua kun kukaan ei ole kiinnostunut miten se tapahtui, miltä tuntui. Kun oli vaan helppo sektio ??? eikä oikea synnytys????
silti se on sillä tavalla oikea synnytys että lapsi tulee maailmaan ja herättää tunteita.
Mä en pidä kyllä mitään synnytystä helppona kokemuksena, se on varmasti aikamoista sekä henkisesti että fyysisesti. Mutta uskon kuitenkin että silläkin ehkä oli osansa kaverini masennuksessa. Ainakaan se ei siis kivuista johtunut, ei hänellä kuulemma muita kipuja ollut kuin ne haavan parantumiskivut. Jotenkin se koko touhu näytti tulleen hänelle kuin yllätyksenä, mahtoiko hän luulla sen olevan ihan toisenlaista ja siitä seurasi jonkinlainen sokki? Ja tosiaan vaikutti että hän pelkäsi sitä lasta ja imetystä ja niitä tikkejä mahassa yms. Luontevuudesta ei voinut samassa huoneessa puhuakkaan. Toinen kaverini oli heti tosi varmaotteinen ja iloinen vauvastaan. Tästä en voinut päätellä kuin sen että tämä masentunut kaverini ei ollut vielä henkisesti valmis äitiyteen. Lisäksi vielä kaikki hormoonimyllytykset synnytyksen jälkeen, ja lapsi osoittautui tosi vaikeeksi hoidettavaksi, niin siitä se masennus varmaan alkoi. Eikä se tosiaan tunnu vieläkään ohi olevan. Mielipiteitä?
Moni äiti ajattelee "epäonnistuneensa" kun lapsi on tullut maailmaan sektiolla. Ja jos kyseessä on hätäsektio - eli ensin on yritetty normaalisti (mikä ilmaisu! kuvaa jo synnytytapojen eriarvoisuutta!) mutta on jouduttu päätymään syystä tai toisesta sektioon, niin sekin voi olla melkoinen shokki. On valmistautunut johonkin toiseen ja sitten yllätten, ilman valmisteluja , ilman selityksiä suunnilleen joutuukin pikaisesti johonkin, missä itse ei voi vaikuttaa ja mihin itse ei voi vaikuttaa.
Huonekaverini oli sellainen (naistenklinikka) jolle oli jouduttu tekemään hätäsektio ja se tuntui olevan hänlle kova paikka, ja hän ihmetteli hoitajalle kovasti omaa voimattomuuttaan ja minun nopeaa ja reipasta toipumista. Itkuinenkin hän oli asiasta.
Äitiyden onnea hehkutetaan minusta ihan liikaa. Tarkoitan sitä tunnemyrskyn ja rakkaudentäyteistä kuvausta , kun vauva sitten on rinnalla ja kun vauvan näkee, niin KAIKKI äidithän ajattelevat ja tuntevat suurta rakkautta ja lämpöä ja lempeyttä: minun ihana vauvani, oi kuinka rakastan häntä.. ja mieli täyttyy kaikenlaisesta somasta.
Ja sitten kun itselle ei näin käykään, niin ajattelee että on huono, ei ole kypsä äidiksi, ei rakasta, mikä vika minussa on kun en tunne mitään , ja niin edelleen. Ja sitten tulee tunne että on huono ja kierre on valmis.
Kuitenkin vauva on uusi ihminen eikä kaikki koe mitään tommosia suuria tunteita. Minäkin esikoisen aikaan odotin, että no, missä on se TUNNE. Siinä se vauva oli, minä oli vain väsynyt.
Tutustuminen uuteen ihmiseen, jopa omaan vauvaan, alkaa pikkuhiljaa. Se pitäisi hyväksyä luonnollisena. Ja se, että ne tunteet tulevat kyllä aikanaan. Kaikilla.
Ne kaikki ylitsevuotavat tunteet tulevat aikanaan pikkuhiljaa. Ei ole oikeaa tai väärää tapaa tässä asiassa, mutta jotenkin kaikki äidit vaan hehkuttaa sitä suurta tunnetta kun näkee lapsen ensin.. ei se kaikilla mene niin. Se pitäisi jotenkin saada myös "normaaliksi" asiaksi.
Oma olo voi todellakin olla hyvin hyvin epävarman vauvan kanssa. Minulla oli huonekaverina sitten (tuon pikasektion jälkeen) nuori äiti, joka kovasti hätäili imetyksen sujumista, siinä oli ongelmia. Heille kaikki oli uutta ja apua kysyivät moniin juttuihin. Turvakaukalon vyötkin (vauvan kiinnittäminen) tuotti kysymysmerkkejä.
Vauvan mukana ei tule käyttöohjeita, ikävä kyllä. Ja jos itsellä on huonommuuden tunne -jostakin- niin muuta ei tarvita. On vaan koko ajan epävarma. Ja kun ei saa sitä lasta rauhottumaan eikä se ole tyytyväinen mihinkään..
Monet tosiaan kuvittelee vauva-ajan olevan muuta kuin se todellisuudessa on. .. se onkin sitten yllättävän rankkaa..
Kaverisi varmaan tarvitsisi tukea ja neuvoja. Ja tunteen siitä, että on hyvä äiti. Ehkä voit ottaa asian puheeksi, ehkä terkkari olisi se, jolle puhua? Voisit aloittaa sen sillä, että sinusta näyttää että hän on väsynyt ja uupunut, ja ehkä voisit tarjota vauvanhoitoapua?
minulla on sama ongelma kuin sinulla. kun äitini sai kaksoset,se veti äitini heti itkuiseksi ja väsyneeksi lopulta masennukseen. äitini on 5 lapsen yksinhuoltaja äiti. minä yritin olla apuna äitille. mutta pahimmat tilateet olivat yöllä, kun toinen itki ja rauhoittui toinen aloitti. äiti halvaantui naamasta tuolloin. tytöt vvietiin jopa sairaalaan unikouluun joka ei auttanut. pelkään suunnattomasti että minulle käy samanlailla koska olen todella väsynyt öisin ja tarvitsen lepoa. meillä on suvussa kasosia ja pelkään että minä voisin saada kaksoset myös. mutt apidän kyllä huolen siitä että mies ei livahda teihensä silloin kun lapsia aletaan tekemään...
Minusta synnytyksen jälkeinen masennus on vain "ylimainostettua" ja siitä on tehty tämän ajan trendijuttu. Minä mietin aivan samaa, kun tulin raskaaksi, että entä jos masennun, kun lapsi syntyy. Ennen synnytystä kuitenkin tajusin, että turha sitä on etukäteen murehtia ja apu on aina lähellä, jos niin käy. Älä murehdi etukäteen!
Hei Silli,
toivottavasti luet tämän joskus. On erittäin loukkaavaa masentuneita tai muuten mieleltään järkkyneitä kohtaan väittää sairautta muotiasiaksi. Sen sijaan näiden sairauksien nykyinen entistä tarkempi diagnosointi ja esilletuominen esim. mediassa kertoo yhteiskunnan arvomaailman muutoksesta suvaitsevampaan suuntaan, mikä on erittäin positiivinen asia. Mielen sairauksien yleistyminen puolestaan heijastaa vastakkaista tendenssiä, yhteiskunnan kovenevia arvoja.
Tarinaani en viitsi sinuun tuhlata. Mutta jos et tätä muuten ymmärrä, kuvittele itsesi tilanteeseen, jossa sinulla on (oli sinulla oikeasti tai ei) astma, diabetes, reuma tai jokin muu pysyvä, vakava sairaus ja moisen väitetään olevan trendipellejen puuhastelua. Mielen sairauksilla, niin synnytyksenjälkeisellä masennuksella kuin muillakaan, ei ole _mitään_ tekemistä muotivirtausten kanssa, eikä valitettavasti myöskään tekopirteiden "nou hätä" ja "lippu korkealle" -lausahdusten kanssa (tämä kyseisille nimimerkeille). Toivon jaksamista kaikille entisille ja tuleville sairastuneille.
Vasten tahtoaan mielisairas
Minä masennuin synnytyksen jälkeen, mutta en tajunnut sitä itse. Masennukseni ei ilmennyt sellaisena, minkälaisena sitä juuri noissa lehdissä sun muissa kuvataan, vaan jatkuvana pahoinvointina. Kuin raskauspahoinvointia, mutta aivan jatkuvaa. Syytä etsittiin puolitoista vuotta, ja silloin se oli jo edennyt paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöksi. Nyt olen jo kunnossa ja odotan toista lastani. Miten tämän jälkeen? Nyt uskallan puhua ja purkaa pienetkin kiukut mielestäni. En jätä niitä enää huomiseen. Masennusta ei tarvitse pelätä, siihen todella löytyy apua ja mikä parasta: Siitä paranee! Anna vain tunteittesi ja ajatustesi tulla ulos, kun ovat tullakseen. Niin odotusaikana, synnytyksenjälkeen, ja koko loppuelämäsi aikana. Kun ei patoa "turhaa" taakkaa sisälleen, se ei myöskään pääse koskaan purkautumaan.
Masennukseni alkoi raskauden aikana enkä tajunnut tilanteen vakavuutta, kun luin joka paikasta sen olevan "normaalia". Sain törmätä pelkkään vähättelyyn kun etsin apua mm. neuvolasta.
Normaalia se varmaan olikin, ja paheni synnytyksen jälkeen vähitellen psykoottistasoiseksi, kunnes johti itsemurhayritykseen kun lapsi oli 6-vuotias. Vasta silloin pääsin hoitoon ja sain tarvitsemani lääkityksen.
Kannattaa siis ehdottomasti ottaa vakavasti.
HEI EI KANNATA TULEVAA TAUTIA SAIRASTAA. ET TIEDÄ MASENNUTKO JA YM. ILOITSE VAUVASTASI JA OTA KAIKKI ILO SIITÄ IRTI. ÄIDIKSI TULO ON IHANAA, VAIKKA SE EI AINA/USEIN OLE NIIN VAALEANPUNAISTA KU SANOTAAN. MUTTA, ILOINEN MIELI VIE TURHAT MURHEET POIS. TSEMPPIÄ!
Tervehdys Sartsu! Ihan aluksi sanon että kirjoitan tämän viestin kannustavaan sävyyn, kuulosti nimittäin tosi tutulta toi sun kirjoitukses. Kun aloin odottaa esikoistani tiedot synnytysmasennuksesta hirvitti, oli tunne että se varmaan kolahtaa mulle. Keräilin Äimä Ry:n esitteitä ja yhteystietoja "varmuuden vuoksi" mikäli vointi romahtaa synnytyksen jälkeen. Ja niinhän siinä sitten kävi. Toimintakykyä lamaavat ahdistuskohtaukset ja unettomuus kaikkine sivuoireineen tuli samassa paketissa kotiin laitokselta vauvan kanssa. Vointini oli aivan kaamea. Kun terve poikalapsi oli kolmen viikon ikäinen otin yhteyttä ammattiauttajiin, minulle aloitettiin masennuslääkitys ja tiivis hoitokontakti terapeuttiin. Ja siitä selvisi! Vaikka edelleen kauhulla muistelen mennyttä talvea ja kylmän väreet menee niin voin vakuuttaa että siitä selviää vaikka se iskisikin. Ei kannata "maalata piruja seinille", se tulee jos tulee eikä sen voi mitään mutta niin uskomattomalta kun se kuulostaakin siinä painajaisen keskellä se loppuu aikanaa. Toipumiseni on vieläkin (vauva 5 kk) käynnissä mutta vihdoin tuntuu että kyllä se tästä suttaantuu. Ruokahalu on palautunut (ei ole ollut paino-ongelmia, he he..) ripulointi jääänyt pois ja itsetuhoiset ajatukset kaukainen muisto vaan. Jos se snnytysmasennus kummittelee peikkona mielessä, valmistaudu siihen järkevästi, älä odota sitä. Kaikki on kuitenkin otettava huomioon! Suuren avun sain Äimä Ry:stä ja tukihenkilöstäni.
Tsemppiä!