Tää varmaan vaikuttaa aika hullunkuriselta kirjoittaa tänne tällasesta aiheesta mutta istun yksin täällä kotona enkä muutakaan keksi.
Minulla alkoi eilen ilmeisestikin keskenmeno viikolla 13 ja kun vuoto ei ollut mitenkään kovaa eikä kipujakaan juuri, päätin odottaa aamuun ennen kuin soitan mihinkään.
Yöllä alkoi jonkun verran ilmeisestikin supistella ja tuli lieviä kipuaaltoja. Ne on nyt jatkuneet tasaisesti koko päivän mutta ei mitenkään mielettömän kovina. Vuoto on edelleenkin niukkaa mutta ihan rehellistä verta kuitenkin.
Soitin aamulla neuvolaan ja terkka oli oikein rauhoittava. Mulla on huomenna ultra muutenkin, joten sillon viimeistään homma selviää. Jos haluan johonkin ennen sitä, tervhoitaja käski soittaa omalääkärille, jonka nimen kuullessani tiesin että sinne en ainakaan mene. Ainoa vaihtoehto on siis yksityinen.
Mihinkään en kuitenkaan ole missään tapauksessa menossa ennen kuin mieheni tulee töistä. Nyt vain siis odottelen ja olen aina kipuaallon tullessa ihan varma että se tuntuu oikeastaan enemmän vasemmalla vaikka kyllä se oikeasti tulee kohdusta.
En ole mitenkään heikkohermoinen ja mielelläni kyllä odottaisin siihen huomiseen. Pikkuisellehan enää ei mitään ole tehtävissä joka tapauksessa, mutta nyt mietin vain sitä, että jos se onkin munatorvessa. Olenko jo liian myöhässä jos nyt vain vielä odottelen ja lähden sairaalaan vasta sitten, jos kipu tästä yltyy? Nyt se ei siis missään tapauksessa ole kovin kovaa eikä vuotoakaan ole kovasti. Maha ei painellessa ole mitenkään erilainen toiselta puolelta ja painelukipua tuntuu vain kohdun kohdalla eikä yleisvointini ole mitenkään heikentynyt.
Minulla alkoi eilen ilmeisestikin keskenmeno viikolla 13 ja kun vuoto ei ollut mitenkään kovaa eikä kipujakaan juuri, päätin odottaa aamuun ennen kuin soitan mihinkään.
Yöllä alkoi jonkun verran ilmeisestikin supistella ja tuli lieviä kipuaaltoja. Ne on nyt jatkuneet tasaisesti koko päivän mutta ei mitenkään mielettömän kovina. Vuoto on edelleenkin niukkaa mutta ihan rehellistä verta kuitenkin.
Soitin aamulla neuvolaan ja terkka oli oikein rauhoittava. Mulla on huomenna ultra muutenkin, joten sillon viimeistään homma selviää. Jos haluan johonkin ennen sitä, tervhoitaja käski soittaa omalääkärille, jonka nimen kuullessani tiesin että sinne en ainakaan mene. Ainoa vaihtoehto on siis yksityinen.
Mihinkään en kuitenkaan ole missään tapauksessa menossa ennen kuin mieheni tulee töistä. Nyt vain siis odottelen ja olen aina kipuaallon tullessa ihan varma että se tuntuu oikeastaan enemmän vasemmalla vaikka kyllä se oikeasti tulee kohdusta.
En ole mitenkään heikkohermoinen ja mielelläni kyllä odottaisin siihen huomiseen. Pikkuisellehan enää ei mitään ole tehtävissä joka tapauksessa, mutta nyt mietin vain sitä, että jos se onkin munatorvessa. Olenko jo liian myöhässä jos nyt vain vielä odottelen ja lähden sairaalaan vasta sitten, jos kipu tästä yltyy? Nyt se ei siis missään tapauksessa ole kovin kovaa eikä vuotoakaan ole kovasti. Maha ei painellessa ole mitenkään erilainen toiselta puolelta ja painelukipua tuntuu vain kohdun kohdalla eikä yleisvointini ole mitenkään heikentynyt.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mikä sun olo on nyt?
Onko vuoto vähentyny vai lisääntynyt? Mulla itsellä tuli km viikolla 12. Ultrassa todettiin tuulimunaksi. Alkoi tuhnu vuodolla jota kesti n. 3 päivää sitten yltyi... Aina ei kuitenkaan verenvuoto tarkoita keskenmenoa. Varsinkin jos veri on vanhaa tummanruskeeta.... Tuuthan kertomaan kuulumiset kun olet käynyt ultrassa. Tsemppiä kovasti!!!!
itselläni alkoi keskenmenon kipu aalto vasemmalta puolelta..siirtyen oikealle..siten sitten koko mahaan, alavatsaan.
kannattaa mennä tarkistamaan asia.
lue kokemukseni.
munatorviin tulee helposti nestettä.itselläni tuli myöskin.paljon vakavia haittavaikutuksia.
et ole myöhässä, mutta kipu tulee Yllättävän nopeasti ja rajusti.. tai, itselläni tuli.
ja tosiaan.. minulle kävi noin miten tuohon palstalle kirjoitin,.
Tästä tulee nyt ihan kilometrin mittainen mutta jotenkin on pakko kirjoittaa.
Suvun lääkärit sai sitten ensinnäkin puhelimen välityksellä vakuutettua että ihan varmasti se on kohdussa enkä itse ole missään hengenvaarassa. Eli sinänsä olisin voinut odottaa seuraavaan päivään. Alkuillasta alkoi kuitenkin tosiaankin hirveän äkkiä ihan kunnolla supistella. Mitään vuotoa ei edelleenkään ollut, mutta lopulta aloin mennä ihan valkoiseksi, kädet puutui ja noin minuutin välein seuraavan mielettömän kivun aikana alkoi oksettaa ja pyörryttää.
Lopulta ei enää ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä paikallisen sairaalan yhteispäivytykseen, joka myös juoppojen yösäilönä tunnetaan.
Menomatkalla mm. oksensin todella railakkaasti ja sairaalalla kukaan ei tietenkään ottanut meitä mitenkään vakavasti. Vastaanottovirkailija mm. alkoi kysellä että oiskohan tässä kyse alkuraskauden pahoinvoinnista. Voi himskatti ei kai nyt kukaan tule kuolemankielissä päivytykseen sen takia että oksettaa kun on raskaana! Tai kai niitäkin on. Muija alkoi vain rauhallisesti jupista jotain puhelinnumerosta kun ei sitä oo tässä meidän tiedoissa ja joku narkomaanin näköinen juippi käski ettiä sieltä juoppojen seasta tyhjän petipaikan niin joku tulee kattomaan sitten kun nimi ilmestyy listalle.
Siis ihan mieletön kokemus! Juoppoja makaa ympäri käytäviä ja huutaa ja tappelee keskenään. Hoitajia kulkee ristiin rastiin ja lepertelee niille spurguille että mikä on olo ja kaikkea paskaa. Itse on oikeasti kuolemaisillaan eikä kukaan edes katso silmiin. Ymmärrän kyllä, että kun n. 90% asiakkaista ei oikeasti tarvi minkäänlaista hoitoa, eihän niitä kiinnosta yksi uusi hysteerisesti vaikertava pätkääkään. Varsinkaan kun mieheni oli tulossa suoraan kuntosalilta ja itse en hädissäni lähtiessä löytänyt edes muita housuja kuin toppikset. Ei varmasti näytetty päällepäin mitenkään fiksun oloiselta porukalta.
Odoteltiin kymmenisen minuuttia jonka jälkeen tosiaankin meni hermot ja tehtiin jollekin ohikulkevalle mieshoitajlle selväksi että me ei olla juoppoja vaan olen aivan oikeasti sairas. Ukko ei edelleenkään katsonut edes päin, mutta jossain kolahti edes sen verran, että kutsui paikalle kaksi hoitajaa ja nuoren naislääkärin.
Siitä eteenpäin toimintaa ei voikaan sitten muuta kuin kiitellä. Hoitajat oli aivan ihania ja vaikka samaan aikaan paikalle tuotiin helikopterilla kaksi ihan oikeasti kuolemaisillaan olevaa ja toisen hoitajan piti käydä välillä hoitamassa heitä, meille ei missään vaiheessa tullut sellainen kuva, ettei meitä olisi otetu vakavasti tai joudettu kuuntelemaan. Pikemminkin jäi olo, että ainakin se hoitaja, joka enemmän oli meidän kanssa, oli ihan oikeasti aika huolissaan siitä että olin tosiaankin niin kipeä. Hän huolehtikin minut heti ensimmäiseksi tippaan.
Tk-lääkäri katsoi ensin ultralla että sikiö on kohdussa ja siinä mielessä ei ole mitään hätää. Sydänääniä hän ei kuulemma osannut katsoa, mutta lupasi että gynekologi tulee paikalle ihan pian. Minulle ei siinä vaiheessa ollut enää mitään väliä kuuluuko sydänääniä vai ei. Oli itketty jo edellisenä iltana selväksi se asia ettei meille synnykään pikkuista jolla on sama laskettu aika kuin aikanaan äidillään. Hienosti toimittu kuitenkin nuorelta lääkäriltä jättää kokeneemman kerrottavaksi asia, joka oikeasti voi olla hyvinkin raskas potilaalle. Eikä varmaan helppo läkärillekään.
Gynekologi tulikin tosi pian, mutta sillä välillä alkoi vuoto ja hoitaja yritti tehdä parhaansa tiputtamalla panadolia suoneen. Ei siitä mitään hyötyä kyllä ollut, mutta antoi ainakin vaikutelman että minusta välitetään.
Gynekologin tullessa oltiinkin sitten valmista tavaraa eli kaikki tuli ulos yhdellä rysäyksellä. Kipu hellitti aivan välittömästi ja itselleni tuli vain rauhallinen olo. Täällä keskenmenneitä sikiöitä ei nykyään automaattisesti lähetetä mihinkään tutkimuksiin ja kun lääkäri sanoi että se on niin pieni että kehitys on loppunut jo aikaisemmin, minulle riittää se. Itselläni on jo muutaman viikon ollut joku intuiitio, ettei siellä mahassa olekaan mitään. Ehkä se on se äidin vaisto.
Yöksi jouduin sitten osastolle vaatimattomasti kuuden hengen huoneeseen, mikä ei ehkä ollut ihan parasta, mitä siinä tilanteessa kaipasin. Mieheni kanssa ehdittiin puhua kahdestaan sen verran, että hän tiesi mikä on tilanne ja koska osastolla jo nukuttiin, eipä siinä sitten muuta kuin suukko ja hän kotiin. Enemmän tuntui kyllä pahalta hänen puolestaan. Joutua tuollaisen hämmennyksen jälkeen yksin kotiin pohtimaan asioita. Oli kuulemma melkein itkenyt illalla. Ja minä olen sentään kuuden-seitsemän vuoden aikana nähnyt hänen itkevän yhden kerran!
Itse olin päättänyt että olen kamalan reipas enkä itke ennen kuin kotona ja kai ne hoitajat ja lääkärit saikin vaikutelman että kylläpäs vain minä suhtaudun asiaan järkevästi ja kyselen niin asiallisia ja viisaita. Kyllä kai kun kahteen päivään en ollut muuta tehnyt kuin lukenut naistentautien oppikirjaa kannesta kanteen!
Aamulla pieni hiirennäköinen miesgynekologi tutki systeemit hyvin kovakouraisesti ja epämiellyttävästi ja totesi että kun ei supisteluja enää ole ja kohdussa on jonkin verran verta, on paranemisen kannalta parempi vähän kaapaista. Kaavintaan pääsinkin varsin pian ja leikkaussalissa kaikki oli taas naisia ja hirveän kivoja. Iltapäivällä sain sitten ensimmäisen kerran syödäkin ja kun olin vain niin reipas ettei edes myöhässä annettu esilääkitys estänyt mieletöntä keskittymistä tenttiin lukemiseen ;) pääsin sitten jo iltapäivästä kotiin.
Hommasta ei kaikkineen ole vielä ihan vuorokautta. Varmaan tiedätte tämän tunteen. Ei oikein tiedä miltä tuntuu. Elämä ei oikeasti ole muuttunut mitenkään kun ei se ehtinyt muuttua mitenkään vielä raskauden takiakaan. Ajatusten tasolla siitä pienestä oli kuitenkin jo tullut meidän oma rakas ja oli keskenään jo puhuttu paljonkin siitä minkälaiset vaunut sitten ostetaan ja mihin sen sänky laitetaan ja onkohan sillä siniset vai ruskeat silmät. Oli jo päätetty mikä sen nimikin on jos se on poika. Ulkopuolisille ei onneksi oltu vielä puhuttu. Nyt tosin tietää muutamat kun oli pakko vähän kysellä mitä tehdään.
Tavallaan asiaan suhtautuu ihan järkevästi. Eihän se ollut elinkelpoinen kun sen kasvu kerran loppui eikä siitä mitenkään syytä itseä tai mieti muutenkaan sitä puolta. Elämä on ihan samaa kuin ennenkin. Iltapäivällä menen kouluun ja huomenna on tentti. Ihan niin kuin ois ollut muutenkin.
Mutta välillä tulee aina mieleen että ei voikaan kohta lähteä ostelemaan ihania pieniä vaatteita eikä me ikinä nähdäkään miten se meidän pieni haukottelee tai tarttuu meitä sormesta pienillä käsillään. Eikä kukaan nyt tarvikaan meitä niin kuin se ois tarvinut.
Näin varhaisessa keskenmenossahan ei kuitenkaan konkreettisesti menetä mitään kun ei mitään vielä ollutkaan. Eniten ehkä itkettääkin se, että menetti tavallaan haaveen elämän tarkoituksesta. Oli jo hetken ajatellut, että meillä on kohta jotain ihan omaa mille me ollaan jotain mitä kukaan muu ei voi korvata ja joka on meille tärkeintä maailmassa. Paljon tärkeämpää ja arvokkaampaa kuin hyvät ammatit ja hieno auto ja tammihuonekalut.
Toisaalta on kuitenkin siinä mielessä toiveikas olo, että kun nyt annetaan paikkojen parantua kunnolla ja itketään sen verran kun itkettää, mutta ei takerruta tähän asiaan enempää kuin oikeasti on tarvetta, voidaan ehkä saavuttaa se sama haave uudestaan.
Jotenkin ajattelen, että jos vielä tulen raskaaksi, se on se sama meidän oma vauva. Sillä on sama nimi jos se on poika ja se on ihan saman näköinen kuin tämäkin. Jotkut varmasti kokee menettäneensä konkreettisesti lapsen, mutta me menetettiin vain se haave ja onneksi ainakin vielä on toivoa että voidaan vielä alkaa haaveilemaan uudelleen.
Tiedätte varmasti mistä puhun, mutta jotenkin mun piti saada tämä kirjoitettua selväksi itsellekin. Helpompi taas keskittyä ajattelemaan muita asioita.
otan osaa menetykseen. tiedän tunteen, kun on toivonut lasta.. jota ei ollutkaan, ja sitten saa kesken menon.. siinä sortuu jotenkin haaveet.
hyvä kuitenkin että käsittelet asiaa. ettei se jää aivan pinnan alle muhimaan.
toivottavasti vielä joskus olet onnellinen, ja etenkin onnellinen äiti!
voimia sinulle!
Täytyi siinä lukiessani kirjoitustasi välillä käydä katsomassa peiliin... olen nimittäin itse hoitoalalla ja tuli mieleen että... no niin... montakin asiaa, mutta ennenkaikkea se, että kuunnellaanko me loppujen lopuksi potilaita riittävästi ja saavatko he sitten ollenkaan sellaista tukea mitä tarvitsevat? Kyllä siellä sairaalassa pitäisi järjestyä aikaa kuunnella ja lohduttaa... ei siellä tarvitse esittää "reipasta". Voi harmin harmin harmi....
Toivotaan nyt että seuraava kokemus hoitohenkilökunnasta olisi sieltä synnärin puolelta :) ja vähän positiivisempi muutenkin. Ja pahoittelut omasta ja muiden puolesta ettei sinua huomioitu heti alussa riittävästi!!
Voi kamalaa! Saiko kirjoituksestani tosiaan sen kuvan että hoitohenkilökunta oli aivan tökeröä? Siis tämä sakki siinä OYS:n yhteispäivystyksen vastaanottotiskillä oli aivan tumpeloa ja täysin törkeää, mutta heistä valitukset on jo lähteneet ylemmille tahoille. Sen jälkeen kun saatiin lopulta perille, ettei olla yösijan tarpeessa olevia narkomaaneja, kohtelu oli aivan ihanaa sekä hoitajien että lääkäreiden puolelta.
Opiskelen itse lääketiedettä ja siltä pohjalta pystyin itsellenikin yllätykseksi suhtautumaan tilanteeseen koko ajan ikään kuin mihin tahansa potilastapaukseen. Tiesin koko ajan mitä tapahtuu nyt ja mitä seuraavaksi vaikka hoitajatkin kyllä juttelivat koko ajan mitä tekivät.
Psyykkiseltä puolelta en tuntenut tarvetta alkaa kelaamaan asiaa vielä sairaalassa ja olin ihan tietoisesti ajattelematta mitään muuta kuin sitä, että pääsen mahdollisimman äkkiä pois. Hoitajat kyllä kyseli koko ajan vointia ja aivan varmasti joku olisi joutanut juttelemaan jos vain olisin halunnut. Mutta minulla ei oikeasti ollut mitään juteltavaa. Eikä minun edes tarvinnut esittää reipasta kun oikeasti olin koko ajan aivan hämmästyttävän reipas ja halusin vain kotiin.:)
Anteeksi jos tulin huomaamattani haukkuneeksi lyttyyn koko sairaalahenkilökunnan vaikka oikeasti päällimmäiseksi jäi kuitenkin turvallinen olo ja tieto siitä että minusta tosiaan pidettiin huolta.
Ekaksi: otan osaa...
Pakko sanoa, että suhtauduit tapahtumaan kyllä uskomattoman rauhallisesti ...kypsästi? Mun ei tarvitse kuin muistella omaa parin kuukauden takaista keskenmenoani ja alkaa heti itkettää, vaikka yleensä olen suht asiallinen enkä niinkään tunteellinen tyyppi... Ja mä olin keskenmenon saadessani vasta kasiviikolla, eli ihan alussa vasta.
Mulla oli ihan hirveitä kokemuksia sairaalassa, ja sitä haluaisin tähän vähän purkaa.
Mä olin keskenmenon alkaessa toisella paikkakunnalla. Kärsin kipuja ja pientä vuotoa puoli päivää, ja lähdin sit yksityiselle tsekkaamaan tilanteen. Mä aavistin, että nyt tilanne on huono, mutta muuta en sit tiennytkään. Tarkotan, että mulla ei ollu mitään käsitystä siitä, miltä keskenmeno tuntuu ja mitä silloin pitää tehdä. Tai että voiko silloin ylipäänsä tehdä mitään, vai pitääkö vaan vuotaa ja itkeä...
Ystävällinen yksityislekuri tsekkas tilanteen, rauhoitteli, mut ei antanu liikaa (väärää) toivoa. Tässä vaiheessa onnistuin vielä olemaan rauhallinen itsekin. Lekuri anto mulle lähetteen sairaalan ensiapuun, koska hänen sanojensa mukaan tilanne kannattais tsekata gynekologilla (tyyppi itse oli yleislääkäri).
No, menin taksilla sairaalaan, kun kerran käskettiin. Mun mies ei ehtiny vielä silloin mukaan, ja mua pelotti, itketti ja hermostutti äärettömästi ...vaikka siis oikeesti oon tottunu ajattelemaan itseni kriisitilanteiden selviytyjätyyppinä.
Mä löin lähetteen tiskiin ja lysähdin tiskin eteen tuolille. Hoitaja otti mun paperin, katsoi sitä ja kääntyi sanaakaan sanomatta selin ja meni huoneen perälle supisemaan muiden hoitajien (??) kanssa. Hölmistyneenä mä jäin odottaan tiskille.
Kun hoitaja tuli takas, mä jo arvasin, mitä se sanoo. "Lääkärin mielestä tämä ei kyllä ole mikään kiireellinen asia". Se riitti. Kaikki kipu, pelko, epävarmuus ja menetyksen suru tulvi yli, ja mä aloin itkeä ihan valtoimenaan. Jossain kyynelten välissä mä sain (kai) sanottua, että "ette kai te tosissanne voi sanoa, että mee kotiis 300 kilsan päähän saamaan toi keskenmenos".
Vasta kun musta tuli hysteerinen, huoneen perällä lymyilly lääkäri tuli paikalle. Tai en tiedä, oliko tää se lääkäri, kun kukaan näistä ei esitelly itseään. Tän naisen ensimmäinen kommentti oli: "Oliko tää sun ensimmäinen raskautes."
Mä järkytyin niin, että lopetin itkemisenkin hetkeksi. Se sano niin varmasti ja välinpitämättömästi ton pienen sanan "oli" ja tappo multa viimeisenki toivon. Vaikka mun lähetelapussani luki vaan "abortus imminens" (siis uhkaava km), eikä se tienny mun oireista MITÄÄN. Mun vauva oli siis kuollu, se nainen päätti tosta vaan.
No, ne ei sit lähettäny mua kotiin vaan odotushuoneeseen. Multa otettiin verikokeita, joiden tuloksia en koskaan saanu, pyynnöstäkään (tästä on siis kaks kuukautta), eikä kukaan edes selittäny, miks ne otettiin. Mä en silloin osannu, jaksanu, uskaltanu kysyä.
Puolentoista tunnin odotuksen jälkeen gynekologi tuli, ja se oli niin ylimielisen ja kiireisen olonen tyyppi, että mua alko sekin itkettää. Kun mä kävelin sen perässä vastaanottohuoneeseen, matkalla käveltiin sellasen huoneen ohi, jossa luki ovessa "Likainen tavara". Mulle, järkevälle ihmiselle, tuli aivan kammottava olo, että sinne mä kuuluisin. Että mä olin paitsi huono ihminen, kun en saanu pidettyä yhtä herneen kokoista vauvaa sisälläni, myös hirveä tyyppi, kun turhaan vaivasin näitä ammattilaisia.
Gyne tsekkas ultralla nopeesti että joo, sikiöpussi on, mutta sikiötä ei näy. Mene tyttö kotiin vaan. Sitten se saneli nauhalle kylmän viileesti mua vilkasemattakaan, että kesken taitaa mennä. Mistään kaavinnasta se ei puhunu sanaakaan - siis et olis sanonu, onko se tarpeen ja jos ei ole, miksi ei ole. En itse osannu kysyä mitään. Kysyin arasti, että mistä tää saatto johtua, ja gyne sano vaan, että ei sitä voi tietää. Siinä kaikki. Sairaslomaa se sentään kirjotti, näki kai että mä olin ihan hysteerinen.
Okei, nää kokemukset ei ehkä oikeesti oo niin kamalia kuin miltä ne silloin tuntui. Mut pointti on, että missään vaiheessa kukaan näistä ihmisistä ei kertonu mulle keskenmenoista MITÄÄN. Ne ikäänkuin oletti, että mun täytyis tietää, että jos se menee kesken, sille ei mitään voi. Ja että mun tarttis tietää, miltä keskenmeno tuntuu. Ja että mun tarttis tietää, miten kauan se kestää jne jne.
Mulle tuli kans sellanen olo, että ne ei tajunnu, miten helvetin raskaasti mä sen keskenmenon otin. Mulla ei oo taustalla aikasempia keskenmenoja eikä erityisen pitkää yritystä (mitä ne ei toki tienny, kun eivät edes kysyneet), mut silti se tuntu helvetin pahalta. Ja suhtautuminen tuntu olevan sitä, että mitäs tosta, keskenmeno nyt on yhtä arkipäiväistä kuin kynnen katkeaminen...
Varmastikaan mun paikka ei keskenmenon alettua ollu mikään ensiapu, mut mä kuitenkin tulin sinne siksi, kun lääkäri lähetti, ja siks tuntu tosi pelottavalta, kun ne suhtautu muhun ku johonki luulotautiseen mummoon.
Enkä mä sitäpaitsi usko olleeni mitenkään hirveä tai väärin perustein tuominneeni niitä ihmisiä välinpitämättömiks tai etäisiksi. Puhuin päivällä kotikaupungin terveydenhoitajan kanssa ja sitten myöhemmin sen yksityislekurin kanssa ja niitten suhtautuminen oli tosi lohduttavaa ja asiallista.
Kotikaupungissani mä kävin jälkitarkastuksessa (vaikka ei mulle kukaan koskaan sanonu, pitäiskö vai ei ja miten pian), ja onneks mun omalääkäri oli ihanan ystävällinen ja perusteellinen ja kaikkea. Se ihmetteli, miten ne ei ollu lähettäny mun papereita mulle tai edes omaan terveyskeskukseen. Paperit tilattiin varta vasten, mut eipä ne oo vieläkään tullu...
Nyt me yritetään taas lasta, ja mä tietty pelkään ihan sairaasti et sama toistuu. Jotenki tuntuu, että keskenmenosta tuli vielä ton kaiken sähläyksen takia pelottavampi asia.
Mulle se oli meidän kesävauva, joka kuoli. Olkoonkin, että se saatto olla vaikka tuulimuna tai jotain ihan muuta...
Mä halusin kirjottaa tän lähinnä itseäni varten, mut ehkä voisitte kans muut kertoa, miten teidän keskenmenoihin on lekurit suhtautunu. Tai miten ootte itse kestäny ...mä kun en näemmä kestäny sitä lainkaan....