Saariahon setä oli kuollut. Hän oli kuolinvuoteellaan saanut parannuksen armon. Hän oli kutsunut vaimonsa ja ainoan poikansa, kymmenvuotiaan Niilon, luoksensa: hän oli itkenyt ja pyytänyt heiltäkin jumalatonta elämäänsä anteeksi.
Hän oli kauan pitänyt lastansa kädestä ja puhellut: "Minä toivon että sinusta Niilo tulee Jumalan mies. Älä kiroile niinkuin isä on kiroillut. Älä loukkaa äitiä niinkuin isäsi on tehnyt. Älä koskaan ota ensimmäistä ryyppyä, ettet sortuisi minun tavallani juomariksi. Älä pilkkaa kristityitä kuin minä poloinen, vaan käy heidän seuroissaan ja ota heiltä siunaus!"
Nyt pidettiin saariahossa isäntä-vainajan hautajaisseuroja. Tikkasen Taavetti saarnasi. Niilo istui äitinsä rinnalla ja kuunteli. "Kumpa tämä vakava tapaus olisi omaisille ja meille kaikille siunaukseksi! Olisi hyvä, että meille tulisi hätä synneistämme jo terveinä ollessamme. Ehkäpä meille ei annetakkaan pitkää tautivuodetta! Ja syntiä meillä jokaisella on-------", puheli setä. Niin, sitä oli Niilokin miettinyt. Hänhän oli jo kiroillutkin, oli ollut paha äidille, oli puhunut ilkeästi Jumalan lapsista. Isä oli luullut häntä paremmaksi kuin hän oli. Mutta jumala tiesi kaiken!
Poika nousi ylös. " Antakaa kristityt, anteeksi! Minä olen pilkannut teitä!" sanoi hän. Tupa kohahti "Anteeksi, lapsi, anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä!" kajahti kaikkialta.
Naapurin Saara- mummo tuli oikein kaulasta pitäen siunaamaan. Sitten Niilo kavahti äitinsä syliin.
"Anna anteeksi tottelemattomuuteni ja häijyt sanani!" pyysi hän. "Annanhan minä, annanhan minä! Rauhoitu nyt!" supatti äiti kiusaantuneena. Mutta poika ei hellittänyt. Käsivarret lujasti kaulan ympärillä hän jatkoi: "Tee sinäkin, äiti nyt parannus, että pääsemme isän luo taivaaseen!"
Mutta äiti pysyi jäykkänä. Äiti, äiti, tee parannus, teethän!" hoki lapsi. Koko seuraväki seurasi tätä kamppailua jännittyneenä. Tuskin oli tuvassa kyyneleetöntä silmää. Mutta äidin kasvot eivät kostuneet. "Mistäpä minä tekisin parannuksen?" hän sanoi. "Nauroithan sinä kerran isä-vainajan kanssa uskovia!" selitti poika.
"Leikikkiähän se vain oli!" tiuskaisi äiti ja lähti kamarin puolelle. Sinne hän jäi koko illaksi. Seuraväki poistui nolona. Saara- mummo jäi viimeiseksi. "Usko vainn lapseni vapaasti!" puheli hän, ja silitti Niilon päätä. "Me emme saa ketään väkisin taivaaseen", jatkoi hän. "Me jätämme äidin Jumalan haltuun."
Niilo istui kauan ikkunassa ja tuijotti yöhön.
Vihdoin tuli äiti. "Pane maata poika ja lakkaa hupsimasta! Häpäiset itsesi ja minut!"
Vuoteessa Niiloa itketti. Itkuunsa hän nukkui.
Näin alkoi Niilo Saariahon elämäntie. Se oli alusta ruveten kaita polku. Mutta hän on vakaasti sillä pysynyt tähän päivään asti ja uskoo kerran kostuvansa isän luo.
Katkelma Väinö Havaksen kirjasta Joulusta jouluun.
Hän oli kauan pitänyt lastansa kädestä ja puhellut: "Minä toivon että sinusta Niilo tulee Jumalan mies. Älä kiroile niinkuin isä on kiroillut. Älä loukkaa äitiä niinkuin isäsi on tehnyt. Älä koskaan ota ensimmäistä ryyppyä, ettet sortuisi minun tavallani juomariksi. Älä pilkkaa kristityitä kuin minä poloinen, vaan käy heidän seuroissaan ja ota heiltä siunaus!"
Nyt pidettiin saariahossa isäntä-vainajan hautajaisseuroja. Tikkasen Taavetti saarnasi. Niilo istui äitinsä rinnalla ja kuunteli. "Kumpa tämä vakava tapaus olisi omaisille ja meille kaikille siunaukseksi! Olisi hyvä, että meille tulisi hätä synneistämme jo terveinä ollessamme. Ehkäpä meille ei annetakkaan pitkää tautivuodetta! Ja syntiä meillä jokaisella on-------", puheli setä. Niin, sitä oli Niilokin miettinyt. Hänhän oli jo kiroillutkin, oli ollut paha äidille, oli puhunut ilkeästi Jumalan lapsista. Isä oli luullut häntä paremmaksi kuin hän oli. Mutta jumala tiesi kaiken!
Poika nousi ylös. " Antakaa kristityt, anteeksi! Minä olen pilkannut teitä!" sanoi hän. Tupa kohahti "Anteeksi, lapsi, anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä!" kajahti kaikkialta.
Naapurin Saara- mummo tuli oikein kaulasta pitäen siunaamaan. Sitten Niilo kavahti äitinsä syliin.
"Anna anteeksi tottelemattomuuteni ja häijyt sanani!" pyysi hän. "Annanhan minä, annanhan minä! Rauhoitu nyt!" supatti äiti kiusaantuneena. Mutta poika ei hellittänyt. Käsivarret lujasti kaulan ympärillä hän jatkoi: "Tee sinäkin, äiti nyt parannus, että pääsemme isän luo taivaaseen!"
Mutta äiti pysyi jäykkänä. Äiti, äiti, tee parannus, teethän!" hoki lapsi. Koko seuraväki seurasi tätä kamppailua jännittyneenä. Tuskin oli tuvassa kyyneleetöntä silmää. Mutta äidin kasvot eivät kostuneet. "Mistäpä minä tekisin parannuksen?" hän sanoi. "Nauroithan sinä kerran isä-vainajan kanssa uskovia!" selitti poika.
"Leikikkiähän se vain oli!" tiuskaisi äiti ja lähti kamarin puolelle. Sinne hän jäi koko illaksi. Seuraväki poistui nolona. Saara- mummo jäi viimeiseksi. "Usko vainn lapseni vapaasti!" puheli hän, ja silitti Niilon päätä. "Me emme saa ketään väkisin taivaaseen", jatkoi hän. "Me jätämme äidin Jumalan haltuun."
Niilo istui kauan ikkunassa ja tuijotti yöhön.
Vihdoin tuli äiti. "Pane maata poika ja lakkaa hupsimasta! Häpäiset itsesi ja minut!"
Vuoteessa Niiloa itketti. Itkuunsa hän nukkui.
Näin alkoi Niilo Saariahon elämäntie. Se oli alusta ruveten kaita polku. Mutta hän on vakaasti sillä pysynyt tähän päivään asti ja uskoo kerran kostuvansa isän luo.
Katkelma Väinö Havaksen kirjasta Joulusta jouluun.
Vastaukset 15
Vanhimmat
oliko tuo esikoislestadiolaiskirjoitus?.
kivijärven kirkkoherra , joka oli vanhoillislestadiolainen.
Eikö tämä palsta ole keskustelupalsta,eikä kertomuspalsta!!?
tällä foorumilla keskustelua kyllä piisaa, joissakin ketjuissa jopa toista sataa viestiä.
Avauksen kohdalla näkyy viestien määrä, joten on helppo valikoida, mikäli häluaa lukea ketjua jossa on esim paljon viestejä!
ja avausotsikosta pystyy paljon jo päättelemään mihin ketjuihin kannattaa tutustua;)
Noin se Jumalan valtakunnan raja saattaa kulkea.
Perheen äiti on valtakunnan ulkopuolella ja hänen nuori poikansa valtakunnan sisäpuolella, joskus jumalan valtakunnan raja saattaa kulkea aviovuoteenkin halki.
Jumalan suuri armoteko nuoren ihmisen kohdalla.
Parannus ei ole ihmisen teko, vaan Jumalan teko jota tarjotaan armosta osattomalle ihmiselle Jumalan valtakuinnasta. Jumala antaa parannuksen armon. Syntejään katuvalle ihmiselle julistetaan Jeesuksen nimessä ja veressä taivaan lahjana kaikki synnit anteeksi. Herra Jeesus tulee hänen vanhurskaudekseen ja autuudekseen, henkilökohtaiseksi Vapahtajakseen. Jeesus lähestyy ihmisiä vain valtakuntansa kautta.Josta Luther kirjoittaa:
"Jos joku haluaa löytää Kristuksen, hänen täytyy löytää ensin seurakunta. Kuinka saatamme tietää missä Kristus ja hänen uskonsa ovat, jos emme tiedä missä hänen uskovaisensa ovat? Ja se joka haluaa tietää jotakin Kristuksesta, ei saa uskoa itseään eikä rakentaa omalla järjellään siltaa taivaaseen, vaan hänen on mentävä sitä seurakuntaan etsimään ja kyselemään. Nyt surakunta ei ole puu eikä kivi, vaan joukko uskovaisia ihmisiä. Heihin tulee pitäytyä ja katsottava, miten he uskovat, elävät ja opettavat. Heillä on varmasti Kristus keskuudessaan."
selvästi ilmaistu.
tuohon on helppo yhtyä!
tosi ihana ja herkkä kertomus, itsellänikin tuli aivan tippa silmään kun luin ton.
Nimien mainitseminen ei ole suotavaa tällaisella yleisellä keskustelupalstalla!)))))
...on julkaistu, eli tehty julkiseksi ja kirjan henkilöt eivät ole live-henkilöitä, vaan tarinan henkilöitä, joten ei tapahtunut mitään väärää. Voit olla huoleti sen ajatuksen suhteen.
Jaksoin lukea koko jutun. Ihan loppuun asti. *onnittelen itseäni*
Musta tuo oli aika liikuttava juttu, vaikken enää vuosikymmeniin lestadiolainen olekaan ollut. Pystyn tuosta aavistamaan ajatusmaailman armeliaan osan, rehellisyyden, katumuksen ja anteeksiannon eli sen uskontonne valoisan puolen.
Noita ominaisuuksia kaivattaisi ihan meidän tavallisten ihmisten elämäänkin!
Hienosti kirjoitettu, sujuvaa tekstiä, mutta valitettavasti vähän synkkä, kuten lestadiolaisilla yleensä tapana on.
mahdollisuus palata siltä vaivaan johtavalta tieltäsi.
Valmiiden tekstien ottaminen kirjoituksiin kuvastaa kirjoittajan kypsymättömyydestä uskonnolliseen keskusteluun!
...