Tiedoksi lukijoille; tämä ei ole seuraava luku tuolla alhaalla olevasta "vuorten takana"-novellista, vaan olen poiminut tämän pätkän jostain aika lopusta... Siis, seikkailu jatkuu!
Celine seisoo kukkulan laella, upeassa auringonlaskussa, tarkkaillen elämää leiriintyneen karavaanin ympärillä. Pienet lapset leikkivät hiekassa äitien komennellessa heitä. Eräs lapsista on Celinelle erityisen tuttu ja rakas. Pieni Tom on löytänyt jotain, ehkä vain tavallisen kiven tai jonkin kasvin, mutta hän esittelee sitä ylpeänä pienille ystävilleen. Niin pieni ja viaton, mutta silti hyvin älykäs poika. Celine ei voi olla hymyilemättä katsellessaan lasten leikkiä. Monetkaan äidit eivät päästä enää lapsiaan kauas leikkimään, mutta heillä on hyvä syy. Koskaan ei voi olla liian varovainen, kun lähellä on intiaaneja. Celine on jo monta päivää nähnyt niiden seuraavan heitä, aina yön tullen ne hiipivät lähemmäs ja yrittävät varastaa jotain.
Onneksi leirissä on vahvoja miehiä, joille vartioiminen on tuttua työtä.
Celine katsoo taas tarkemmin Tomia, poika on niin vähään tyytyväinen. Hän ansaitsisi enemmän, hän tarvitsisi äidin, joka voisi pitää huolta hänestä ja kieltää häntä menemästä liian kauas leikkimään.
Celine on mietteissään, eikä kuule takaa lähestyviä askeleita. Kun hän vihdoin kuulee rasahduksen, tulija on jo lähellä. Celine ei halua ottaa riskejä, hiiviskelijä saattaisi hyvin olla vaikka intiaani, joten hän vetää jousipyssyn selästään. Hitaasti ja huomaamattomasti, kuten hänntä on opetettu.
Celine ottaa nuolen, asettaa sen paikoillen ja kääntyy nopeasti. Häntä tervehtivät ällistyneet nuoren pojan kasvot. Ällistys häipyy nopeasti.
"Täällä sinä vain katselet auringonlaskua, kun karavaani tekee lähtöä. Nyt olisi jo aika pakata."
Celine laskee jousen ja nuolen hitaasti alas.
"Kuka sinua oikein on opettanut ampumaan tuolla? Isoisäsi? Sinun täytyy olla varovainen, voit vielä satuttaa jotakuta." Nick virnisti.
"Ensinnäkin, hän ei ole isoisäni. Toistaiseksi, osaan kyllä käsitellä tätä, minulla on nopeat refleksit ja olen harjoitellut ahkerasti."
"Saat olla varovainen, nopeat refleksisi voivat vielä koitua jollekin lapsiparalle kuolemaksi." Nick nauroi ja marssi matkoihinsa. Celine katsoi hetken hänen peräänsä ja nosti sitten aseensa takaisin selkäänsä ja lähti itse perässä.
Kun Celine palasi takaisin leiriin, olivat jo vaunut valmiina matkaan.
"Celine, siellähän sinä olet!" Margaret huudahti.
Minä heilautin kättäni tervehdykseksi.
"Minä jo luulin, että intiaanit veiväy sinut..."
"Eivät ne minun kimppuuni uskalla hyökätä!" Celine uhosi, vaikkei kylläkään ollut tosissaan.
Tiesin intiaaneista lähes kaiken, Margaret oli luultavasti suurin syy siihen.
Hän puhui paljon edesmenneestä miehestään ja tämän seikkailuista, kun Celine auttoi häntä pyykin pesussa tai kun he istuivat muiden seurassa iltanuotiolla.
Hänen jutunsa olivatkin suosittuja ja kiinnostavia, vaikkeivat kaikki olleetkaan ihan totta. Sen sijaan Celinen "isoisä" oli hiljanen, eikä juurikaan puhunut mitään, ainakaan kun ympärillä oli paljon ihmisiä.
Celine toivoi saavansa joskus tietää enemmän tämän salaperäisen matkamiehen taustasta.
Puolen tunnin kuluttua, kun kaikki olivat mukana, karavaani lähti taas matkaan.
Celine istui puisilla hevosrattailla, suitsia pidellen. Hevonen, joka veti hänen vaunuaan oli nimittäin hyvin vanha ja hyvin kiltti. Se meni sinne, minne muukin karavaani matkusti, ei koskaan poikennut tieltä.
Celine ajatteli kaikkea, mitä kaikkea hän oli kokenut puolen vuoden aikana matkatessaan karavaanin mukana. Hän oli oppinut paljon ja myös kasvanut aikuisemmaksi ja rohkeammaksi.
Myös hänen ihonsa, ennen niin vaalea ja kalpea, oli saanut osansa. Se oli nyt paljon tummempi kuin ennen, auringon paahteessa ruskettunut.
Hän oli saanut paljon hyödyllisiä taitoja, monia hyviä neuvoja, mutta tärkeintä oli, että hän oli saanut tuntea nämä ihanat ihmiset. Sekalainen ryhmä, johon kuului vanhuksia, aikuisia ja lapsia. Kaikilla oli omat syynsä olla mukana karavaanissa. Celine tunsi olonsa hyvksytyksi tällaisessa seurassa. Oli ollut onni löytää näin hieno karavaani.
Nyt, kun pitkä matka oli päätymässä, Celine tunsi jo ikävää. Kohta hänen olisi lähdettävä taas omille teilleen.
Lähtö voisi olla hyvinkin vaikea, mutta Celine lupasi itselleen, että nauttisi jokaisesta hetkestä vielä kun voisi...
Pyydän taas kommentteja! =)
Celine seisoo kukkulan laella, upeassa auringonlaskussa, tarkkaillen elämää leiriintyneen karavaanin ympärillä. Pienet lapset leikkivät hiekassa äitien komennellessa heitä. Eräs lapsista on Celinelle erityisen tuttu ja rakas. Pieni Tom on löytänyt jotain, ehkä vain tavallisen kiven tai jonkin kasvin, mutta hän esittelee sitä ylpeänä pienille ystävilleen. Niin pieni ja viaton, mutta silti hyvin älykäs poika. Celine ei voi olla hymyilemättä katsellessaan lasten leikkiä. Monetkaan äidit eivät päästä enää lapsiaan kauas leikkimään, mutta heillä on hyvä syy. Koskaan ei voi olla liian varovainen, kun lähellä on intiaaneja. Celine on jo monta päivää nähnyt niiden seuraavan heitä, aina yön tullen ne hiipivät lähemmäs ja yrittävät varastaa jotain.
Onneksi leirissä on vahvoja miehiä, joille vartioiminen on tuttua työtä.
Celine katsoo taas tarkemmin Tomia, poika on niin vähään tyytyväinen. Hän ansaitsisi enemmän, hän tarvitsisi äidin, joka voisi pitää huolta hänestä ja kieltää häntä menemästä liian kauas leikkimään.
Celine on mietteissään, eikä kuule takaa lähestyviä askeleita. Kun hän vihdoin kuulee rasahduksen, tulija on jo lähellä. Celine ei halua ottaa riskejä, hiiviskelijä saattaisi hyvin olla vaikka intiaani, joten hän vetää jousipyssyn selästään. Hitaasti ja huomaamattomasti, kuten hänntä on opetettu.
Celine ottaa nuolen, asettaa sen paikoillen ja kääntyy nopeasti. Häntä tervehtivät ällistyneet nuoren pojan kasvot. Ällistys häipyy nopeasti.
"Täällä sinä vain katselet auringonlaskua, kun karavaani tekee lähtöä. Nyt olisi jo aika pakata."
Celine laskee jousen ja nuolen hitaasti alas.
"Kuka sinua oikein on opettanut ampumaan tuolla? Isoisäsi? Sinun täytyy olla varovainen, voit vielä satuttaa jotakuta." Nick virnisti.
"Ensinnäkin, hän ei ole isoisäni. Toistaiseksi, osaan kyllä käsitellä tätä, minulla on nopeat refleksit ja olen harjoitellut ahkerasti."
"Saat olla varovainen, nopeat refleksisi voivat vielä koitua jollekin lapsiparalle kuolemaksi." Nick nauroi ja marssi matkoihinsa. Celine katsoi hetken hänen peräänsä ja nosti sitten aseensa takaisin selkäänsä ja lähti itse perässä.
Kun Celine palasi takaisin leiriin, olivat jo vaunut valmiina matkaan.
"Celine, siellähän sinä olet!" Margaret huudahti.
Minä heilautin kättäni tervehdykseksi.
"Minä jo luulin, että intiaanit veiväy sinut..."
"Eivät ne minun kimppuuni uskalla hyökätä!" Celine uhosi, vaikkei kylläkään ollut tosissaan.
Tiesin intiaaneista lähes kaiken, Margaret oli luultavasti suurin syy siihen.
Hän puhui paljon edesmenneestä miehestään ja tämän seikkailuista, kun Celine auttoi häntä pyykin pesussa tai kun he istuivat muiden seurassa iltanuotiolla.
Hänen jutunsa olivatkin suosittuja ja kiinnostavia, vaikkeivat kaikki olleetkaan ihan totta. Sen sijaan Celinen "isoisä" oli hiljanen, eikä juurikaan puhunut mitään, ainakaan kun ympärillä oli paljon ihmisiä.
Celine toivoi saavansa joskus tietää enemmän tämän salaperäisen matkamiehen taustasta.
Puolen tunnin kuluttua, kun kaikki olivat mukana, karavaani lähti taas matkaan.
Celine istui puisilla hevosrattailla, suitsia pidellen. Hevonen, joka veti hänen vaunuaan oli nimittäin hyvin vanha ja hyvin kiltti. Se meni sinne, minne muukin karavaani matkusti, ei koskaan poikennut tieltä.
Celine ajatteli kaikkea, mitä kaikkea hän oli kokenut puolen vuoden aikana matkatessaan karavaanin mukana. Hän oli oppinut paljon ja myös kasvanut aikuisemmaksi ja rohkeammaksi.
Myös hänen ihonsa, ennen niin vaalea ja kalpea, oli saanut osansa. Se oli nyt paljon tummempi kuin ennen, auringon paahteessa ruskettunut.
Hän oli saanut paljon hyödyllisiä taitoja, monia hyviä neuvoja, mutta tärkeintä oli, että hän oli saanut tuntea nämä ihanat ihmiset. Sekalainen ryhmä, johon kuului vanhuksia, aikuisia ja lapsia. Kaikilla oli omat syynsä olla mukana karavaanissa. Celine tunsi olonsa hyvksytyksi tällaisessa seurassa. Oli ollut onni löytää näin hieno karavaani.
Nyt, kun pitkä matka oli päätymässä, Celine tunsi jo ikävää. Kohta hänen olisi lähdettävä taas omille teilleen.
Lähtö voisi olla hyvinkin vaikea, mutta Celine lupasi itselleen, että nauttisi jokaisesta hetkestä vielä kun voisi...
Pyydän taas kommentteja! =)
Vastaukset 5
Vanhimmat
Aika hyvä! Kirjoitatko vielä jatkoa? Kuullostaa jo aika jännittävältä... ilmeisesti on apahtunut aika paljon tuossa välissä. Hyvä juttu! =)
"Kuullostaa"-verbi kahdella l:llä kertoo, että olet bimbo etkä osaa kirjoittaa. Jokainen, joka osaa kirjoittaa, osaa kirjoittaa "kuulostaa"-verbin oikein.
Joo, sori tosta "kuullostaa"-verbistä, se oli kirjoitusvirhe... Mutta niitähän aina sattuu. =)
No olihan siinä teksti. Kivastihan se kerronta menee mut sisältöä en tässä yhteydessä oikein löytänyt. Johtunee ehkä siitä että kyseessä on katkelma jotain pitempää tarinaa... länkkäri tarinaa ja siitä miten nuori tyttö löytää paikkansa maailmassa... jatkona näkisin et tää pieni poika jota alussa kuvailtiin, sais surmansa tai katoais intiaanien hyökkäyksessä. Päähenkilöitymä varmaan jättää karavaanin tai joutuu itsekkin intiaanien vangiksi jossa törmää tuohon poikaan joka on omaksunut intiaanien heimo elämän alkeet tai jotain... Joka tapauksessa tarina loppuu siihen ku Celine muistelee sitä karavaani aikaa, ei siksi että kaipaisi sitä vaan siksi että hänellä oli paikka elämässä. Ei tosin ole enää sillä hän on muuttunut ihmisenä mutta tosin ymmärtää että sillä ei ole niin paljoa merkitystäkään.
No joo, kai se oli ihan hyvä ja keskeinen tekstin pätkä ku siitä voi hyvin nähdä vähän jatkoa tarinalle. Sillä taas ei oo mitään väliä et millasen jatkon sä meinaat kirjottaa mut mä näkisin asian tällä tavalla =)
Joo, no voisihan se mennä noinkin, mutta yleensä kyllä keksisin jotain todellisuudesta poikkeavaa ja käyttäisin oikein kunnolla mielikuvitusta... =)Jos haluatte jatkoa niin kirjoitelkaa ja antakaa vaikka kunnon vinkkejä mistä voisin kirjoittaa seuraavaksi! =) Kiitos palautteesta!