Yhdysvallat yhdysvaltalaisuus

Yhdysvallat oli muita parempi jo syntyessään Olemmeko yhdysvaltalaisvastaisia

Viime aikoina on Suomessakin käyty paljon keskustelua siitä, miksi me eurooppalaiset olemme yhdysvaltalaisvastaisia. Suuri osa kielteisyydestä on tietenkin presidentti George W. Bushin hallinnon kritiikkiä ja selittyy päivänpolitiikalla, mutta osalla eurooppalaisista on syvempiä syitä epäillä yhdysvaltalaisen järjestelmän erinomaisuutta – jos ei suoranaisesti vastustaa yhdysvaltalaisuutta.

Kysymyksen voisi ja ehkä se pitäisikin asettaa toisin päin: miksi yhdysvaltalaiset ovat eurooppalaisvastaisia? Tähän on itse asiassa aika helppo vastata, ja tästä vastauksesta löytynee ratkaisu myös eurooppalaisten yhdysvaltalaisvastaisuuteen. Koko ajan täytyy kuitenkin muistaa, etteivät sen paremmin eurooppalaiset kuin yhdysvaltalaiset ole kaikki samanlaisia. Molempiin ryhmiin mahtuu runsaasti eri tavoin ajattelevia ihmisiä.

Lähdettiin oikeuksien perään

Yhdysvallat syntyi 227 vuotta sitten, kun 13 Englannin Pohjois-Amerikan-siirtokuntaa erosi vallankumouksen ja vapaussodan avulla emämaastaan. Välirikon taustalla oli ensisijaisesti poliittinen ja taloudellinen kiista vallasta mutta myös filosofinen kiista yhteiskuntajärjestyksestä.

Yhdysvaltain perustajat – ja monet myöhemmätkin asuttajat – olivat ihmisiä, jotka muuttivat Pohjois-Amerikkaan, koska eivät kotimaassaan saaneet haluamiaan uskonnollisia, poliittisia tai taloudellisia oikeuksia ja mahdollisuuksia. Uudessa maailmassa he saattoivat rakentaa unelmaansa vapaasti.

Siellä ihmisiä eivät komentaneet kuningas, papisto ja feodaaliaateli eikä ihmisten arvoa ja oikeuksia ratkaissut se, miten paljon he omistivat maata. Euroopassa maanomistajat olivat herroja, Pohjois-Amerikassa herroja olivat kaikki, sillä kaikki omistivat maata. Varsin pitkään sitä myös oli runsain mitoin jaettavaksi; intiaaneilla riitti maata ryöstettäväksi.

Puritaanit loivat perustan

Yhdysvaltain perustajien brittiläinen tausta ja heidän uskonnolliset ja poliittiset valintansa tuottivat monet niistä kulttuuripiirteistä, jotka ovat muokanneet Yhdysvaltoja nykypäiviin asti. Sieltä nousevat ne käyttäytymisnormit, jotka edelleen vaikuttavat yhdysvaltalaisuudessa.

Ehkä merkittävin Yhdysvaltain kehitykseen ja kulttuuriin vaikuttanut ryhmä ovat puritaanit. He perustivat 1620 Plymouthin ja sen jälkeen Massachusettsin ja muita siirtokuntia. Puritaanit halusivat puhdistaa anglikaanisen kirkon ja perustaa Uuteen-Englantiin ”uuden Jerusalemin”. Jo tämä teki heistä ”parempia” kuin muut. Puritaaneissakin oli kuitenkin useita eri tavoin ajattelevia ryhmiä. Näiden keskinäiset kiistat johtivat uusien siirtokuntien syntymiseen ja jopa noitavainoihin. Puritaanit eivät olleet kovinkaan suvaitsevaisia toisinajattelijoita tai toisin uskovia kohtaan.

Puritaanit noudattivat tiukkaa perhekuria, mutta muuten he eivät olleet niin tiukkapipoisia askeetteja kuin heidän usein mielletään olleen. Maalliset nautinnot ja ilonpito kuuluivat olennaisena osana heidänkin elämäänsä. Majataloja ja kapakoita oli väkilukuun nähden varsin runsaasti.

Vapaus oli vapautta totella

Suvaitsemattomuudestaan huolimatta puritaanit arvostivat vapautta. Se oli heidän tärkeimpiä opinkappaleitaan. Vapauden arvostuksessaan puritaanit olivat selvästi 1600-luvun vallankumouksellisia tai vasemmistolaisia.

Vapautta oli puritaanien mielestä kahdenlaista. Ensinnä oli luonnon vapaus, joka tarkoitti eläinten, sivistymättömien ja pakanoiden vapaata käyttäytymistä. Tätä tärkeämpi oli kristittyjen kansalaisvapaus ( civil liberty). Se oli vapautta totella oman hallintoelimen eli maistraatin määräyksiä. Se oli vapautta kaikkeen hyvään, oikeaan ja rehelliseen.

Kuvernööri John Winthrop, joka johti Massachusettsia yli 20 vuotta, vertasi kunnon kansalaista vapauden suhteen vaimoon. Naisella on vapaus valita aviomies, jota hänen pitää totella. Samoin on laita kansalaisen, joka saa vapaasti valita pappinsa ja edustajan maistraattiin ja sitten tottelee heidän määräyksiään.

Tässä ovat selvästi alullaan nykyinen yhdysvaltalainen vapauden ideologia ja demokratia, jossa erilaiset säädetyt vapaudet takaavat kansalaisille oikeuden järjestää elämänsä mahdollisimman pitkälti omien mieltymystensä mukaan. Tavallista yhdysvaltalaista varmaan kauhistuttaisi tieto, että kommunistisen puolueen ajatukset demokraattisesta sentralismista ovat aivan samanlaiset: alemmat elimet valitsevat ylemmät, mutta myös tottelevat ylempien päätöksiä.

Saarnaaja sijoitti kukkulalle

Puritaanien keskuudessa syntyi myös yhdysvaltalaisen saarnaajan perustyyppi, jonka me tunnemme etenkin elokuvista. Saarnaajat käyttivät kotoisia, helposti ymmärrettäviä kielikuvia ja sovelsivat Raamatun opetuksia paikallisiin oloihin. Koska saarnat laadittiin keskivertoihmisille, jotkut tutkijat pitävät niitä askeleena kohti demokratiaa. Köyhä kansanmies saattoi tuntea olevansa aatelisen veroinen.

Ymmärrettävyyden ohella puritaanit korostivat saarnan puhtautta. Saarnaajat pysyivätkin pääosin uskonnollisissa asioissa, mutta vähitellen populismi yleistyi ja saarnaajat alkoivat saavuttaa myös poliittista valtaa. Myöhemmin evankeliset liikkeet levittivät tällaisen saarnakäytännön yli koko maan, ja vielä nykyäänkin yhdysvaltalaisen poliitikon on menestyäkseen oltava jossain määrin saarnaaja.

Tällainen poliitikko-saarnaaja oli myös Englannissa koulutuksensa saanut kuvernööri Winthrop. Hän kutsui siirtokuntaansa ”kaupungiksi kukkulalla” (” city upon a hill ”): kaikki maailman ihmiset katsoisivat siihen ylöspäin, koska uusi sivilisaatio oli perustettu täyttämään Jumalan tahtoa.

Tästä city upon a hill -ajattelusta juontaa nykyinenkin näkemys Yhdysvalloista esimerkkivaltiona, jonne kaikki haluavat. Pitkään jatkunut suurimittainen siirtolaisuus on vain vahvistanut tätä näkemystä.

Monien yhdysvaltalaisten onkin vaikea ymmärtää, etteivät aivan kaikki maailman ihmiset tahdo yhdysvaltalaisiksi. Jostain täältä saattaa juontua myös amerikkalaissotilaiden ihmettely, etteivät kaikki irakilaiset toivottaneetkaan heitä tervetulleiksi.

Yksilö ohitti valtion

Myös amerikkalainen yksilökeskeisyys on puritaanien perua. Yhdysvaltain perustajat halusivat eroon eurooppalaisesta valtiosta, joka rajoitti kansalaisten uskonnollista, poliittista ja taloudellista toimintaa. He hylkäsivät valtiokeskeisyyden ja loivat yhteiskunnan, jossa keskeisinä toimijoina ovat yksilöt. Jo vuoden 1776 itsenäisyysjulistus lähti siitä, että kaikki miehet (ihmiset) on luotu tasa-arvoisiksi ja että hallitusten (valtioiden) olemassaolon oikeutus perustuu hallittujen suostumukseen.

Vaikka uutta poliittista oppia voidaan pitää selvästi eurooppalaisen sääty-yhteiskunnan ja imperialismin vastaisena, se ei alun pitäen syntynyt Uudessa maailmassa. Samanlaisia ajatuksia esitettiin myös Euroopassa.

Englantilainen yhteiskuntafilosofi John Locke katsoi jo 1600-luvulla, että valtiovalta saa oikeutensa kansalaisiltaan, jotka ovat yhdenvertaisia ja riippumattomia. Sittemmin vastaavanlaisia valtiovallan moraalisia edellytyksiä käsittelivät ranskalaiset valistusfilosofit ja skotlantilaiset moraalifilosofit. Ajatukset siirtyivät yli Atlantin, joten Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta voi pitää myös eurooppalaisen valistusajattelun kirjallisena helmenä.

Yksilön oikeudet ja vapaudet korostuivat entisestään 1787 hyväksytyssä Yhdysvaltain perustuslaissa ja varsinkin sen kymmenessä ensimmäisessä lisäyksessä. Näitä vuoden 1791 lisäyksiä kutsutaankin kansalaisoikeuksiksi ( Bill of Rights).

1800-luvulla yksilökeskeisyyttä vahvisti maan voimakas uudisraivaus. Syntyi rajaseutumyytti, jonka mukaan yksinään, ilman apua toimeen tulevat uudisraivaajat kesyttivät luonnon, voittivat intiaanit ja loivat pohjan yhdysvaltalaiselle demokratialle.

Vähitellen näin syntyneestä valtiosta tuli maailman suurin taloudellinen, poliittinen, kulttuurinen ja sotilaallinen mahti. Tämä viimeistään todisti yhdysvaltalaisille, että heidän järjestelmänsä on ylivertainen.

Valtio pelastaa hädässä

Euroopassa merkittävä osa ihmisistä haluaa valtion huolehtivan kansalaistensa perustarpeiden tyydyttämisestä. Sitä varten valtio on olemassa ja sitä varten valtiolle maksetaan veroja. Sen sijaan Yhdysvalloissa kansalaiset usein kokevat valtion lähes vihollisekseen. Valtiolla on kuitenkin yksi tehtävä ylitse muiden: sen pitää auttaa ulkomailla hätään joutuneita kansalaisiaan. Usein nämä ovat ihmisiä, joiden taloudellinen toiminta on joutunut vaikeuksiin. Ongelmat on monesti ratkaissut merijalkaväki.

Yksinkertaistaen yhdysvaltalainen näkemys lähtee siitä, että valtio tarvitaan takaamaan vapaudet, ei huolehtimaan toimeentulosta. Tästä syystä amerikkalaisten Irakin-miehittäjien on ollut hieman vaikea käsittää, ettei puhdasta juomavettä ja ruokaa saada ihmisille riittävästi, vaikka poliittinen ja taloudellinen elämä on vapautettu Saddam Husseinin diktatuurista. Koska Yhdysvallat takaa vapauden, pitäisi vesi- ja ruokahuollon toimia.

Perheenjäsenet tässä riitelevät

Koska Yhdysvalloissa on erilainen näkemys yhteiskunnasta ja valtiosta – vieläpä näkemys, jonka kannattajat ajettiin pois Euroopasta – ei ole ihme, että eurooppalaiset suhtautuvat kriittisesti tai epäillen Yhdysvaltain toimintaan. Tämä kritiikki voi nopeasti kärjistyä kiistaksi, jos Yhdysvalloissa on vallassa äärinäkemyksiä edustava hallinto.

Toisaalta kiistoissa on usein kysymys vanhasta poliittisesta ja taloudellisesta kilpailusta eurooppalaisten suurvaltojen välillä. Yhdysvallat voidaan laskea tähän joukkoon, sillä sen politiikan perusta juontuu samasta kristillisestä uskosta ja samoista aatteista kuin Euroopan maiden. Yhdysvallat on Euroopan lapsi ja sen juuret ovat Euroopassa, halusivat yhdysvaltalaiset sitä tai eivät tai tunnustivat eurooppalaiset sen tai eivät.
_tämä teksti on kopioitu tiede lehdestä_
Joskus Yhdysvaltoja on verrattu tuhmaan poikaan, joka hylkäsi vanhempansa ja otti väkisin sen, minkä katsoi itselleen kuuluvan. Hädän sattuessa poika on kuitenkin valmis rientämään vanhempiensa avuksi – kuten tapahtui maailmansodissa. Yhdysvaltain ja Euroopan erimielisyyksissä onkin kyse perheenjäsenten riitelystä.

MARKKU HENRIKSSON on Helsingin yliopiston Yhdysvaltain-tutkimuksen professori. Artikkelia varten hän on saanut apua dosentti Michael Berryltä, fil.toht. Ari Helolta ja fil.maist. Seppo Tammiselta