Kuolinilmoitus
Poikamme
Eemeli Heikkilä Lahtinen
* 6/2 2004 6/2 2004
on äkkiä jättänyt meidät suureen suruun ja kaipuuseen
Kuusankoski 12/2 2004
ÄITI JA ISÄ
Isoäidit ja isoisät
Tädit ja sedät perheineen
sekä koko suku ja kaikki ystävät
___
Eemeli, poikamme, esikoisemme.
Tulit maailmaan, mutta menit heti pois.
Unelmamme elämästä kanssasi
sai heti lopun.
Kun aivan ennen aikaasi syntyä tahdoit.
Miksi? On nyt ikuinen kysymyksemme.
Myös tunne siitä, kun sinua ensikertaa sylissämme pidimme.
Juuri nyt eivät kyyneleemme lakkaa virtaamasta.
Kun sydämemme parkuvat ja koko ruumiimme on kipua täynnä.
Mutta kerran saamme suruumme helpotusta.
Ja muistamme sinua vähän pienempää kipua tuntien.
Toivomme sinun löytävän levon.
Siellä missä nyt saat olla.
Muistamme sinua aina.
Rakastamme ja kaipaamme sinua.
Eemelimme, poikamme, esikoisemme.
Sinua rakastamme ja kaipaamme.
Isä ja äiti.
Hautajaisjumalanpalvelus pidetään hiljaisuudessa.
_________________________________
Ilmoitus on aivan tuore, mutta nimet, syntymä- ja -kuolinpäivä sekä paikkakunnat ovat vaihdetut. Runo on myös alkuperäiseen nähden mahdotonta tunnistaa, sillä se on käännöstä ruotsinkielestä. Kysymyksessä ei ole lestadiolainen perhe.
Mitä ajatuksia sinussa herää lapsen kuolemasta? Miltä tuntuu kantaa pieni arkku haudalle? Nuori isä, nuori äiti. Ensimmäinen lapsi. Lapsi, jonka on vain pienen hetken nähnyt elävänä. Lapsi, josta tapaturman tai sairauden vuoksi tuli nuori vainaja. Lastenvaunut, sänky, vaatteet, tutti. Kaikki jäivät käyttämättä. Unelma onnesta särkyi. Tuntui ehkä siltä, että kaikki meni rikki. Suru on sanaton.
Kuningas Daavid itki poikaansa Absalomia tämän kuoltua huutaen: "Voi minun poikani, Absalom! Voi, jos minä olisin kuollut sinun edestäsi! Voi minun poikani, minun poikani..."
Kun Lars Levi Laestadius menetti 2-vuotiaan poikansa Leevin, hän vaipui pitkälliseen suruun ja raskasmielisyyteen 1842. Kaksoissisar Elisabeth jäi elämään. Laestadius kertoo Huutavan Äänessä, kuinka monta iloista hetkeä isällä ja äidillä oli kaksosten temmeltäessä ja leikkiessä keskenään. Leevi oli terve ja vahva, kun taas kaksoissisar oli heikko ja pieni. Laestadius toteaa, että kuolema usein ottaa vahvan ja jättää heikon. Kaaresuvannon kirkkoherra, Lars Levi, vaelsi pappilan ja hautausmaan väliä niin kauan, että siihen syntyi polku. Lappalaiset sanoivat: "Hullu Lasse etsii tietä taivaaseen!"
Niin. Lasten haudoilla hiljentyminen on pyhä hetki, jonka olen kokenut lukemattomia kertoja. Turun Vasaramäen hautausmaalla on noin parikymmentä senttiä korkea, valkoinen puuristi pensaan varjossa. Se on minihauta. Mutta kaikkien mahtavien ja korskaillen rakennettujen monumenttien rinnalla tämä pikkuinen risti puhuttelee minua kaikkein eniten. -Oi, kuinka ihana rauha tässä vaatimattomassa ja hiljaisessa hautausmaan nurkassa vallitseekaan. Olen käynyt siellä silloin tällöin kauniina kesäiltoina. Minä tahtoisin olla tuo lapsi.
Kirkkohistoriassa kerrotaan 6-vuotiaan lapsen haudasta Eginan kaupungin läheisyydessä. Hauta lienee 400-luvulta. Muistolaatassa lukee seuraavaa:
Lyhyt ol´ eloni tie
Nyt uinun jo povessa haudan
Vanhempain ääni on vait´
Mi äsken niin rukoillen soi
Riemuita sentään voin
Kun synnistä kauas mä siirryin
Jäänyt on vaarojen maa
Sielulle pauloja täys
Kerro tässä muutetuin nimin ja paikkakunnin, mitä kokemuksia sinulla on lapsen kuolemasta!
Poikamme
Eemeli Heikkilä Lahtinen
* 6/2 2004 6/2 2004
on äkkiä jättänyt meidät suureen suruun ja kaipuuseen
Kuusankoski 12/2 2004
ÄITI JA ISÄ
Isoäidit ja isoisät
Tädit ja sedät perheineen
sekä koko suku ja kaikki ystävät
___
Eemeli, poikamme, esikoisemme.
Tulit maailmaan, mutta menit heti pois.
Unelmamme elämästä kanssasi
sai heti lopun.
Kun aivan ennen aikaasi syntyä tahdoit.
Miksi? On nyt ikuinen kysymyksemme.
Myös tunne siitä, kun sinua ensikertaa sylissämme pidimme.
Juuri nyt eivät kyyneleemme lakkaa virtaamasta.
Kun sydämemme parkuvat ja koko ruumiimme on kipua täynnä.
Mutta kerran saamme suruumme helpotusta.
Ja muistamme sinua vähän pienempää kipua tuntien.
Toivomme sinun löytävän levon.
Siellä missä nyt saat olla.
Muistamme sinua aina.
Rakastamme ja kaipaamme sinua.
Eemelimme, poikamme, esikoisemme.
Sinua rakastamme ja kaipaamme.
Isä ja äiti.
Hautajaisjumalanpalvelus pidetään hiljaisuudessa.
_________________________________
Ilmoitus on aivan tuore, mutta nimet, syntymä- ja -kuolinpäivä sekä paikkakunnat ovat vaihdetut. Runo on myös alkuperäiseen nähden mahdotonta tunnistaa, sillä se on käännöstä ruotsinkielestä. Kysymyksessä ei ole lestadiolainen perhe.
Mitä ajatuksia sinussa herää lapsen kuolemasta? Miltä tuntuu kantaa pieni arkku haudalle? Nuori isä, nuori äiti. Ensimmäinen lapsi. Lapsi, jonka on vain pienen hetken nähnyt elävänä. Lapsi, josta tapaturman tai sairauden vuoksi tuli nuori vainaja. Lastenvaunut, sänky, vaatteet, tutti. Kaikki jäivät käyttämättä. Unelma onnesta särkyi. Tuntui ehkä siltä, että kaikki meni rikki. Suru on sanaton.
Kuningas Daavid itki poikaansa Absalomia tämän kuoltua huutaen: "Voi minun poikani, Absalom! Voi, jos minä olisin kuollut sinun edestäsi! Voi minun poikani, minun poikani..."
Kun Lars Levi Laestadius menetti 2-vuotiaan poikansa Leevin, hän vaipui pitkälliseen suruun ja raskasmielisyyteen 1842. Kaksoissisar Elisabeth jäi elämään. Laestadius kertoo Huutavan Äänessä, kuinka monta iloista hetkeä isällä ja äidillä oli kaksosten temmeltäessä ja leikkiessä keskenään. Leevi oli terve ja vahva, kun taas kaksoissisar oli heikko ja pieni. Laestadius toteaa, että kuolema usein ottaa vahvan ja jättää heikon. Kaaresuvannon kirkkoherra, Lars Levi, vaelsi pappilan ja hautausmaan väliä niin kauan, että siihen syntyi polku. Lappalaiset sanoivat: "Hullu Lasse etsii tietä taivaaseen!"
Niin. Lasten haudoilla hiljentyminen on pyhä hetki, jonka olen kokenut lukemattomia kertoja. Turun Vasaramäen hautausmaalla on noin parikymmentä senttiä korkea, valkoinen puuristi pensaan varjossa. Se on minihauta. Mutta kaikkien mahtavien ja korskaillen rakennettujen monumenttien rinnalla tämä pikkuinen risti puhuttelee minua kaikkein eniten. -Oi, kuinka ihana rauha tässä vaatimattomassa ja hiljaisessa hautausmaan nurkassa vallitseekaan. Olen käynyt siellä silloin tällöin kauniina kesäiltoina. Minä tahtoisin olla tuo lapsi.
Kirkkohistoriassa kerrotaan 6-vuotiaan lapsen haudasta Eginan kaupungin läheisyydessä. Hauta lienee 400-luvulta. Muistolaatassa lukee seuraavaa:
Lyhyt ol´ eloni tie
Nyt uinun jo povessa haudan
Vanhempain ääni on vait´
Mi äsken niin rukoillen soi
Riemuita sentään voin
Kun synnistä kauas mä siirryin
Jäänyt on vaarojen maa
Sielulle pauloja täys
Kerro tässä muutetuin nimin ja paikkakunnin, mitä kokemuksia sinulla on lapsen kuolemasta!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Kävin tässä joitakin aikoja sitten sairaalassa katsomassa pientä muutaman kuukauden ikäistä vauvaa. Tiesin hänen kuolevan minä hetkenä hyvänsä. Mennessäni en tiennyt mitä sanoisin vanhemmille, jotka sairaalassa häntä hoitivat viimeiseen hengenvetoon asti.
Huoneeseen mennessäni äiti istui vauva sylissään ja tarkkaili häntä kuin rakkainta ja kalleinta aarretta. Sitä vauva varmasti oli. Vauvan iho oli harmaa, letku meni nenästä, hän nukkui. Hän ei jaksanut enää muuta kuin hengittää vaivalloisesti. Lähetin mielessäni hänen mukaansa terveisiä taivaaseen sukulaisille ja ystäville, joita siellä jo oli.
Ajattelin äitiä ja isää, jotka olivat hankkineet kaikki vauvan hoitoon tarvittavat välineet kotiinsa. Nyt he tiesivät, että ainakaan tämä vauva ei niitä tarvitsisi. Sanoja ei paljon löytynyt, kävimme läpi edellisten kuukausien tapahtumia, joista äiti halusi puhua. Isä lepäsi välillä, koska oli jo valvonut koko yön vauvan kanssa. Vanhemmat vuorottelivat vauvan vierellä.
Kun vauva vetäisi viimeisen henkäyksensä oli hän äitinsä sylissä ja sukua oli hänen ympärillään jonkun verran. Läheiset lauloivat virren, kynttilä paloi, jokainen hyvästeli pikku enkelin. Pikku enkelin elämä, sairaus ja kuolema olivat hyvin puhuttelevia asioita monille.
ja varten taivasta luotu.." Joulun jälkeen tuttavaperheeseen syntyi rakkaudella odotettu pienokainen. Odotus, synnytys ja kaikki oli mennyt hyvin..mutta taivaan enkelit noutivat lapsen luoksensa tunnin mittaisen elämän jälkeen. Suru ja tuska on vanhemmilla ja sisaruksilla suuri, mutta heitä lohduttaa tieto että hänen elämänsä oli täydellinen näin lyhyenäkin ja hän pääsi valkoenkeliksi taivaaseen. Hän oli vain hetken lainaksi suotu, ei maailman virtojen vietäväksi.Perillä hän on näyttämässä tietä vielä matkalla oleville.
Juuri sain tietää lapseni olleen löydettynä
kuolleena.
Hän on kuollut noin kaksi päivää sitten.
Haluan rohkaista teitä menetyksenne johdosta.
Minun kuormani on ollut ylen raskas ja vielä tämäkin.
Isä.
Kauhea tilanne sinulle. Minkä ikäinen lapsesi oli? Jaksatko edes puhua asiasta. Voimia sinulle ja kaikille läheisille!
Hieman vanhempi lapsi ja jaksan kyllä hieman puhua asiasta, mutta muhetta murheen lisäksi.
Miksi minä olen tänne syntynytT
Kiitän.
Ymmärrän tuskasi. Oletko uskovainen? Minä olin menettää lapseni jokin aika sitten. Vieläkin koen hetkiä, jolloin ajattelen, että jospa häntä ei enää olisikaan. Sitä ei jaksa ajatella. Mutta, ajattelen, että uskovaisen vanhemman lapsi kun kuolee, ei ole niin suurta murhetta, jos lapsi kuolee uskossa. Mutta, jos hänellä ei ollut uskoa, tai, jos olet epävarma siitä oliko hänellä usko sydämellä kuoleman hetkellä, se on raskas paikka. Onko sinulla muita lapsia? Heidän vuokseen sinun on jaksettava. Jos on puoliso vierellä, on kai vähän helpompaa. En tiedä miten voisin auttaa. Jumala yksin tietää vastauksen kysymykseen: miksi.
Kyllä minulla usko on ja olisi paljon kerrottavaa.
On vaikea lohduttaa, mutta kärsineenä uskon vuoksi huomaan kestäväni helpommin kuin ennen.
Kyllä rakkaus on sellaista että se suree rakkaintaan, vaikka tämä olisi kuollut uskossa.
Minun kohdalla tapaus on aivan tuore, kuulin siitä pari tuntia sitten.
Pilkkaajien ja ivaajien tähden en kerro uskosta ja miten ja millä tavalla lapseni kuoli.
Hän on nyt poissa.
Mitä teki puoliso?
Heti tapauksen jälkeen ilkkui ja nautti tilanteesta ja tämä on sitä petomaista häijyyttä.
Onko isän sydän sitten niin kova että sitä heti pitää kiusata. Olisihan sen voinut jättää tuonnemmaksikin.
Minä en syytä Jumalaa.
Herra antoi Herra otti siunattu olkoon Herran nimi.
Muita lapsia on.
Olet jo auttanut minua ja kiitän taas sinua.
Teit oikein.
Jeesus sanoo: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, hän elää, vaikka hän olisi kuollut."
Uskovaisilla tuntuu olevan kovasti käsitys,että kun perheestä kuolee lapsi,vanhemmat jaksavat sen sillä,kun ajattelevat,että lapsi on nyt taivaassa paremmassa tallessa.Vaikka näin on,niin suru ja ikävä ei lähde.Jos jollekin surua purkaa,vastaus on armotta"mitä siinä valitan,ole onnellinen,kun hän on perillä taivaassa".
Lähipiirissäni on tällainen perhe,joka on saanut raskaasti kärsiä.Kaikki lohdutus on tullut muualta ja uskovaiset ystävät ovat hävinneet.Onko tämä mielestänne oikein?
Kun kerroin asiasta menetyksen johdosta joka oli aivan tuore ja on sitä vielä, uskovaiset se on karismaattiset anerikkalaiset moittivat minua ja sanoivat "saaneen herralta vastauksen että se oli rangaistus minulle???
Toinen kaski katsomaan "itseensä" ja että pitäisi muuttua.
Sain useita tämänkaltaisia ilmauksia ja voin sanoa ihmisissä piilee saatana vaikka kuinka uskosta vakuutellaankin.
Terv, lapsensa menettänyt isä.
Ei saa edes itkeä yksin ja ei edes kotona voi olla rauhassa.
Minne mennä?
Kun elämässäni on ollut vaikeaa, olen lähtenyt kävelemään, siis lenkille. Ulkona yksin ollessa voi itkeä ja ajatella rauhassa. Ajatuksineen on lähellä Jumalaa ja puhelee Hänen kanssaan. Saa myös jollain lailla etäisyyttä itse asiaan ja pystyy katselemaan sitä ikäänkuin ulkopuolisena, että tämä tilanne on nyt tämä. Tästä ei pääse irti eikä pois. Tämä on elettävä.
Monet uskovaiset ajattelevat niin, että pitää näyttää ulospäin siltä, että Jumala siunaa minua, että kaikki muka on hyvin. Se on väärin. Me kaikki ihmiset saamme kärsiä syntiinlankeemuksen seurauksista, joita ovat erilaiset koettelemukset ja sairaudet. Myös nämä karismaattiset ja kaikki menestysteologiaan uskovat saavat kärsiä näistä. Mutta koska he eivät suostu uskomaan sitä, he näyttelevät siunattua ihmistä ja monet heistä sairastuvat koettelemusten kuitenkin tullessa. Heiltä menee pohja pois uskolta. Ei Jumala ole luvannut uskovilleen helppoa elämää, päinvastoin. Vaikkakin uskosta olemme iloisia ja kiitollisia.
Jumala kyllä koettelee uskoamme ja vetää lähemmäs itseään, jos vain jaksaisimme ymmärtää sen tuskamme keskellä. Ehkä sitä ei silloin ymmärrä, mutta jälkeenpäin saatamme ymmärtää.
On tärkeää itsensä hoitamista kun tuo tunteensa ulos. Jaksaisitko lenkkeillä. Kokemukseni mukaan perheen keskellä on oltava vahva eikä pysty suruaan suremaan. Kun kysyit minne mennä, kerroin oman hyväksi havainneeni tavan surra.
Muuten tyhjään, auki olevaan kirkkoonkin voi mennä yksin penkille istumaan ja mietiskelemään ja suremaan. Se on myös yksi helpottava kokemukseni.
Eräs läheiseni menetti lapsensa jo kauan sitten. Hän tekee surutyötä vielä kymmeniä vuosia jälkeenpäin. Menetyksestä on jäänyt parantumaton arpi sieluun vaikka hän tietääkin, että Joonatan on taivaassa.
Jeesus itki itkeväisten kanssa. Samaan kehottaa Paavali. Se on aitoa osanottoa. Surua ei saa kieltää. Jos pystyy itkemään, se auttaa. Tunteita ei saa tukahduttaa. Kristityt vanhuksetkin ovat sanoneet puolison kuoltua vanhalla iällä, että tätä kohtaloa ei ymmärrä kukaan muu kuin se, joka on sen itse kokenut.
Rukoilen joka päivä, että saisin pitää puolisoni ja lapseni vielä kauan.
Rakkaat murheelliset ystävät! Tarvitsette lähellä olevan rakastetun tukea juuri nyt. Toivottavasti teillä kaikilla on joko puoliso, sisko, joku lähiomainen tai sydämestä tuttu ystävä. Yksin on vaikea jaksaa. Taivaan Jumala teitä lohduttakoon.