Hei!
Kopioin tähän toisessa viestiketjussa esittämäni kysymyksen. Mitä mieltä olette, nuoret äidit?
Ihmettelen sitä miten erityisesti nuorena lapsen saaneet perustelevat valintaansa sillä että "sitten kun lapsista ei tarvitse enää huolehtia niin on vielä nuori" tai "saa omaa laatuaikaa". Eihän se lapsi lakkaa olemasta kun täyttää 18, ja mitä aiotte tehdä sitten kun lapset ovat muuttaneet pois mitä ette voi tehdä nyt?
Kaipaatteko nyt jo 18-25 vuoden päähän? Mistä tiedätte että jaksatte tai edes haluatte elää "kahdenkeskeistä laatuaikaa" silloin? Ettehän te lakkaa olemasta vanhempia eikä huoli omista lapsista häviä. Kaipaatteko kahdenkeskeistä aikaa jo nyt?
Tiedän että tämä on kärjistettyä enkä halua mitenkään syyttää, mutta monessa nuoren äidin tekstissä olen nähnyt tämän mielipiteen. Sattumaa? Onkohan se tärkeämpää kuin moni tajuaakaan? Mitä mieltä?
PS. taustatiedoksi voin kertoa itse olevani 24-vuotias vielä lapseton vauvakuumeilija.
Kopioin tähän toisessa viestiketjussa esittämäni kysymyksen. Mitä mieltä olette, nuoret äidit?
Ihmettelen sitä miten erityisesti nuorena lapsen saaneet perustelevat valintaansa sillä että "sitten kun lapsista ei tarvitse enää huolehtia niin on vielä nuori" tai "saa omaa laatuaikaa". Eihän se lapsi lakkaa olemasta kun täyttää 18, ja mitä aiotte tehdä sitten kun lapset ovat muuttaneet pois mitä ette voi tehdä nyt?
Kaipaatteko nyt jo 18-25 vuoden päähän? Mistä tiedätte että jaksatte tai edes haluatte elää "kahdenkeskeistä laatuaikaa" silloin? Ettehän te lakkaa olemasta vanhempia eikä huoli omista lapsista häviä. Kaipaatteko kahdenkeskeistä aikaa jo nyt?
Tiedän että tämä on kärjistettyä enkä halua mitenkään syyttää, mutta monessa nuoren äidin tekstissä olen nähnyt tämän mielipiteen. Sattumaa? Onkohan se tärkeämpää kuin moni tajuaakaan? Mitä mieltä?
PS. taustatiedoksi voin kertoa itse olevani 24-vuotias vielä lapseton vauvakuumeilija.
Vastaukset 8
Vanhimmat
En kaipaa mitään laatuaikaa vanhempana, vaikka joskus saatankin heittää pilke silmäkulmassa jonnekin senkin pointin. Samaa elämäähän se on sittenkin 10-15 vuoden päästäkin kuin nyt. Tosin sillä erotuksella, että kotona on hiljaista ja tyhjää kun lapset muuttavat joskus pois. Kai se tyhjiö pitää jollain sitten täyttää... Harrastuksilla? Iltatähdellä? ;)
Ylipäätään olen hyvin kyllästynyt perustelemaan sitä, että miksi olen teiniäiti ja että onko teiniäitiys jotenkin parempaa/huonompaa kuin äitiys 20-40-vuotiaana. Minä olen valintani tehnyt ottamalla vastaan lapsen joka tuli minulle yllätyksenä. Se siitä. Tämä on mun juttuni, joku toinen sopii sitten taas joillekin muille.
Että "parhaimmat" arvostelut ja neuvot saa aina ikätovereilta joilla ei vielä ole lapsia.
Menet minne vaan, aina rupeaa joku henkihieverissä selittämään että en minä vaan vielä lapsia hanki jne. Ihan kuin äitiys olisi jokin tauti joka tarttuu.
Mitäköhän nämä ihmiset sillä luulevat voittavansa... oma ego kärsii kun näyttäytyy teiniäidin seurassa. Aivan kuin me nuoret äidit voisimme tekosemme jotenkin perua kun kuuntelemme heidän parempia suunnitelmiaan!!!
Kovin on yksipuolista nähdä kuka tahansa äiti vain äitinä. Olemmehan me myös ihmisiä erilaisine piirteinemme. Minä en ainakaan enää jaksaisi kuunnella kenenkään aatoksia siitä miksi haluaa vielä olla lapseton tai miksi ei halua. En itsekään joka paikassa haluaisi olla selittämässä aiheesta, olen mässäillyt sillä ihan tarpeeksi viime vuodet. Mutta ulkopuoliset olettavat ilmeisesti että olen kuitenkin joka vastaantulijalle tilivelvollinen elämästäni.
Minulle elämä lasten kanssa on kuitenkin totista todellisuutta, ei mitään leikkiä tai tilanne, jonka jotenkin voi pyyhkiä sivuun. Lapset vievät suurimman osan ajastani, mutta olen herranjesta muutakin kuin ulkopuolisten ihmisten stereotypia teiniäidistä. Tosin se ei näitä arvostelijoita kiinnosta pätkääkään.
Minulla on yksi erittäin hyvä lapseton ystävä, eikä hän ole ollenkaan kuvailemasi kaltainen, onneksi. :) Me olemme ihan eri maailmoista, toisella on mies ja lapsi ja toinen on ikisinkku opiskelija, joka säntäilee paikkakunnalta toiselle ja viettää railakasta baarielämää.
Silti me ymmärrämme toisiamme. Se kai meidän ystävyydessämme onkin mukavaa. Muiden ikäisteni ei-äitien kanssa en olekaan aikoihin jutellut, mutta joskus taannoin nähdessämme ei kukaan ainakaan moittinut ratkaisuani. Sanoivat vain, että rohkea veto ja että jos joku meistä, niin sinä.
en minäkään kaikkia ikätovereitani tästä "syytä" , enkä missään nimessä tarkoita ettei minulta saisi asioista kysellä.Lisäksi olen muutamaa innokasta vauvakuumeilijaystävää rauhoitellut pohtimaan tarkkaan ratkaisuaan, onhan heillä tässä esimerkki kuinka ei ainakaan kantsi tehdä.
Tottahan minullakin on parhaat ystävät (yhtä lukuunottamati) vielä lapsettomia, mutta elämänarvot kuitenkin samat tai samankaltaiset.
Olen vain usein joutunut tilanteisiin joissa kertakaikkiaan minut arvostellaan vain ja ainoastaan sen kautta että olen tehnyt nuorena lapset.Minua ei siis kiinnosta joka päivä jaaritella samasta asiasta.
Ensimmäiseksi täytyy kommentoida, että olen paljolti samaa mieltä edellisen vastaajan kanssa!
Itse sain lapseni 9 vuotta sitten, ollessani 17-vuotias. Täytyy myöntää, että itsekin sorruin sanomaan, että "Olen vielä nuori silloin, kun lapsi on iso, ja ehdin tarvittaessa mennä sitten." Tuo lause oli lähinnä vastaus niihin muiden kyselyihin, että eikös minulla jäänyt ihan nuoruus elämättä lapsen syntymän myötä. Ehkä mulla jäi nuoruus siinä mielessä elämättä, missä moni sen mieltää, mutta koen, että vuodet lapsen kanssa ovat olleet erittäin antoisia, enkä ole todellakaan kaivannut "sitä aikaa, kun lapsi on iso ja voin mennä vapaasti".
Ehkä tuo on vain lause, mikä tulee sanottua liian helposti, ilman, että sillä oikeasti kirjaimellisesti tarkoittaisi sitä, että jatkuvasti kaipaa sinne hamaan tulevaisuuteen, kun lapsi lähtee kotoa! Uskon, että nuoret vanhemmat elävät onnelisena lapsen kanssa tätä päivää!
Ja itse en todellakaan ole ajatellut, että vastuu ja huoli lapsesta lakkaisi hänen täyttäessään esim. 18 vuotta, lapsihan on lapseni aina, myös aikuisena. Vielä mainittakoon, että en tuota "menemistä" ole kaivannut tippaakaan, päin vastoin, lapsen kasvaessa on käynyt ajattelemaan, että miten vaikeata on antaa lapsen kasvaa isoksi, hänet niin helposti mieltää ja ehkä jollain lailla haluaisi pitää omana pikkuisena. :o) Mutta ilo on nähdä lapsensa kasvavan ja kehittyvän.
että jokainen aikakausi ihmisen iässä on korvaamaton. ei voi siirtää nuoruutta vanhuuteen eikä päinvastoin.
ihminen kehittyy elämällä ja kokemalla. vasta nelikymppisenä ihminen alkaa katsella elettyä elämäänsä niin, että uskaltaa arvioida tehdyt virheet ja myöntää ne itselleen.
toisille tuleekin siitä ns. neljänkympin kriisi, joka nimenomaan käsittelee tyytymättömyyttä omaan elettyyn elämään.
tuossa vaiheessa myös ajatukset kuolemasta alkavat muuttua. ihmisen rajallisuus tulee selväksi. toisia se ahdistaa ja toisia rauhoittaa.
nuorena on niin ehdoton, eikä tosiaan tiedä tekemiään virheitä virheiksi. siihen tarvitaan perpektiiviä jota nuorena ei vielä ole.
jotkut haluavat tehdä elämän itselleen hankalaksi, jotkut haluavat selviytyä vähemmällä. joilakin on päämääriä joitten saavuttamiseksi tehdään uupumatta työtä. joillakin taas niitä ei ole. miksi siitä tuomitsemaan?
ihmisen lapsi on lapsi aina. hautaan asti hänestä huolehtii.
Toivottavasti en nyt loukannut ketään, en todellakaan halua syyllistää tai tuomita. Olen itse juuri täyttänyt 24 ja vauvakuume tulevan aviomiehen kanssa on kova. Olen todennut että olen juoksuni juossut ja otan ilomielin vastaan uuden haasteen. Muutenkin elämä on ollut tasaista ja rauhallista sen jälkeen kuin mieheni tapasin, eikä mitään ole jäänyt hampaankoloon.
Polttareitani viettäessämme näin vanhan luokkakaverin yökerhossa. Hän sai lapsen 17-vuotiaana (yksinhuoltajana) mutta harvoin häntä näkee lapsensa kanssa. Hän oli riutuneen ja väsyneen näköinen kuten aina, ryypiskellen kavereiden kanssa.
Tässä tapauksessa pelkään käyneen niin että kaveriltani on "jäänyt nuoruus elämättä" - niin suuri ero oli meidän polttarijengin ja hänen välillä (meistä melkein kaikki avoliitossa). Itse huokasin helpotuksesta baari-illan jälkeen - ei tarvitse taas muutamaan vuoteen juoda...!
toiminut itsellesi oikealla tavalla. kiinteä, onnistunut parisuhde on kyllä kaiken a ja o.
ennen oli naiselle hirmu tärkeetä että mies oli luotettava ja hyvä perheenpää. nyt sillä ei ole niin väliä.
monet ovat asian miettineet niin että koska yhteiskunta maksaa miestä ei tarvita. niin asia ei kuitenkaan ole.
halutaan tai ei, nainen tarvitsee miestä myös muuhun kuin siittämiseen.
kuten itsekin kerroit luokkakaveristasi, monet tuskat on enemmän kestettävänä kun on yksin...
tähän varmasti joku sanoo, että parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa...niinpä, mutta kaverin voi valita aivan kaikista maailman miehistä, niin miksi juuri se huonoin?
vaikutat kypsältä ja juoksusi juosseelta.
onnea tuleviin koitoksiin! ;)