Kävelin tietä pitkin kotiin päin mikä oli jossain hevonkuusessa. En edes tiennyt missä se oli… Kävelin vain. Rupesi satamaan ja takanani löi salamoja. Säikähdinkin yhdessä vaiheessa. Minua alkoi vähän jo pelottamaan. Tunsin kuinka kylmät väreet menivät selkääni pitkin ja ihoni nousi kananlihalle. Edessäpäin näkyi tuttu tien haara ja päätin että kääntyisin siitä. Mutta en ehtinyt se pitemmälle ajatella kun kuulin askelia takaani. Jähmetyin paikoilleni. En pystynyt edes liikuttamaan jalkojani, että olisin juossut karkuun. Koko kroppani oli jähmettynyt. Seisoin siinä vähän aikaa enkä uskaltanut katsoa taakseni. Askeleet vain lähenivät ja tunsin jo miten jonkun hengitys tuli niskaani. Sitten joku tai jokin koski olkapäätäni. Pyörryin varmaan tai en edes tiedä mitä tapahtui. Heräsin seuraavan kerran omasta sängystäni uudet vaatteet päällä. Otsassani tuntui jokin kipristävä tunne. Yritin kokeilla sitä, mutta käteni eivät liikkuneet. Yhtäkkiä huoneeni ovi avautui ja säikähdin pelosta.
- Löysimme sinut tieltä makaamasta. Olit ihan likomärkä ja varmaan kaatunut, koska otsassasi on pieni haava. Tuntuuko jo paremmalta? Scott kysyi tavallisella hempeällä äänellään. Me tapasimme Scottin kanssa viime kesänä lukion päättäjäis tanssiaisissa. Siitä asti Scott on ollut minulle tosi mukava ja lämmin.
- Tuntuu. Nyt ainakin kun sinä olet siinä. Sanoin takaisin ja suutelin häntä hellästi. ”Mutta mitä minulle oikein tapahtui?” Kysyin yhtä hämmästynein katsein kuin Scott. Melkein kuin hän ei olisi ajatellutkaan, että kysyisin sitä.
- Ööö… Tuota. En minä tiedä, kai sinä johonkin kompastuit. Mutta minun täytyy nyt mennä. Scott lähti ja laittoi oven kiinni. Miksiköhän hän noin äkkiä lähti? No ei se mitään haittaa. Onneksi minulla oli Scott, hän oli kaikessa aina niin hyvä. Olisi hän ollut siinä kaatuessanikin mukana niin tällaista ei olisi varmastikaan tapahtunut.
Seuraavana päivänä olin jo täysin parantunut. Otsassani ei ollut enää kuin pieni jälki, jossa oli laastari päällä. Olin taas kävelemässä. Mutta nyt en ollut menossa kotiin päin vaan olin menossa kaverini Jessican luo. Jessica asui parin korttelin päässä meidän talosta. Taas kun kävelin kuulin koko ajan mielessäni ne askeleet. Kumma kyllä ne menivät samaan tahtiin ja kuulostivat juuri samanlaisilta kuin isäni askeleet. Eihän isä ollut edes tullut katsomaan minua parantumisen jälkeen. Minulle tuli siitä iljettäviä ajatuksia. Olisiko isäni tyrmännyt minut ja toivonut kuolemaani… Mutta miksi? En ole tehnyt tai sanonut hänelle mitään.
Jessican talo häämötti jo edessäpäin. Heillä oli todella iso talo. Punainen ja kaksi kerroksinen. Pihalla oli paljon ruusupensaita. Astuin portaille ja kilautin ovikelloa. Vähään aikaan ei kuulunut mitään ääniä, kunnes joku juoksi portaat alas. Jessica aukaisi oven.
- Ai hei Cindy. Odotinkin jo, että milloin tulet. Jessica oli yhtä iloinen ja pirteä kuten aina ennenkin.
- Jessica minun täytyy kertoa sinulle jotain. Ajattelin kertoa hänelle haavastani ja siitä mihin johto päätökseen olin tullut isäni suhteen. Jessica kuunteli hyvin tarkkaan. Rupesimme molemmat kehittämään suunnitelmaa. Ja koska meitä oli kaksi hyvin neroa tyttöä meiltä ei tulisi mikään huono suunnitelma. Aioimme tehdä todella hyvän suunnitelman.
Jatkanko...?
- Löysimme sinut tieltä makaamasta. Olit ihan likomärkä ja varmaan kaatunut, koska otsassasi on pieni haava. Tuntuuko jo paremmalta? Scott kysyi tavallisella hempeällä äänellään. Me tapasimme Scottin kanssa viime kesänä lukion päättäjäis tanssiaisissa. Siitä asti Scott on ollut minulle tosi mukava ja lämmin.
- Tuntuu. Nyt ainakin kun sinä olet siinä. Sanoin takaisin ja suutelin häntä hellästi. ”Mutta mitä minulle oikein tapahtui?” Kysyin yhtä hämmästynein katsein kuin Scott. Melkein kuin hän ei olisi ajatellutkaan, että kysyisin sitä.
- Ööö… Tuota. En minä tiedä, kai sinä johonkin kompastuit. Mutta minun täytyy nyt mennä. Scott lähti ja laittoi oven kiinni. Miksiköhän hän noin äkkiä lähti? No ei se mitään haittaa. Onneksi minulla oli Scott, hän oli kaikessa aina niin hyvä. Olisi hän ollut siinä kaatuessanikin mukana niin tällaista ei olisi varmastikaan tapahtunut.
Seuraavana päivänä olin jo täysin parantunut. Otsassani ei ollut enää kuin pieni jälki, jossa oli laastari päällä. Olin taas kävelemässä. Mutta nyt en ollut menossa kotiin päin vaan olin menossa kaverini Jessican luo. Jessica asui parin korttelin päässä meidän talosta. Taas kun kävelin kuulin koko ajan mielessäni ne askeleet. Kumma kyllä ne menivät samaan tahtiin ja kuulostivat juuri samanlaisilta kuin isäni askeleet. Eihän isä ollut edes tullut katsomaan minua parantumisen jälkeen. Minulle tuli siitä iljettäviä ajatuksia. Olisiko isäni tyrmännyt minut ja toivonut kuolemaani… Mutta miksi? En ole tehnyt tai sanonut hänelle mitään.
Jessican talo häämötti jo edessäpäin. Heillä oli todella iso talo. Punainen ja kaksi kerroksinen. Pihalla oli paljon ruusupensaita. Astuin portaille ja kilautin ovikelloa. Vähään aikaan ei kuulunut mitään ääniä, kunnes joku juoksi portaat alas. Jessica aukaisi oven.
- Ai hei Cindy. Odotinkin jo, että milloin tulet. Jessica oli yhtä iloinen ja pirteä kuten aina ennenkin.
- Jessica minun täytyy kertoa sinulle jotain. Ajattelin kertoa hänelle haavastani ja siitä mihin johto päätökseen olin tullut isäni suhteen. Jessica kuunteli hyvin tarkkaan. Rupesimme molemmat kehittämään suunnitelmaa. Ja koska meitä oli kaksi hyvin neroa tyttöä meiltä ei tulisi mikään huono suunnitelma. Aioimme tehdä todella hyvän suunnitelman.
Jatkanko...?
Vastaukset 5
Vanhimmat
ihan kiva lukea ja jännittävää ei muutakun menoks ootko ite keksiny ton?
Kiitos palautteesta. Ja kannustan muitakin antamaan palautetta. Kiitos!!! Ja oon keksiny ite...
Oli kiva lukee...jatka !
No, lauseet sais olla hiukkasen pidempiä ja en oikein saanu mitään irti tosta jutusta. Jatka vaan, ei kyllä kannata lopettaa kirjoittamista, vaikkei tarina niin hyvä olisikaan... =)
No tuot... yritän vähän kehittää tätä "kirjailijan" taitoa...=) Mutta kiitos kun puhuit rehellisesti... Arvostan sitä! Ja toinen osa on jo kehitteillä...