Hei,
raskauteni on aivan alullaan, aborttikin olisi mahdollinen yhä. Mutta jostain ihmeen syystä haluaisin synnyttää ja antaa lapsen adoptioon Suomeen. Miten tällainen järjestyy, kokemuksia kenelläkään?
Olen 21-vuotias, odotusajan sopivasti vapaana opinnoista ja töistä, täysin terve ja taloudellisestikin hyvin toimeen tuleva.
raskauteni on aivan alullaan, aborttikin olisi mahdollinen yhä. Mutta jostain ihmeen syystä haluaisin synnyttää ja antaa lapsen adoptioon Suomeen. Miten tällainen järjestyy, kokemuksia kenelläkään?
Olen 21-vuotias, odotusajan sopivasti vapaana opinnoista ja töistä, täysin terve ja taloudellisestikin hyvin toimeen tuleva.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei!
Ensiksi haluaisin sanoa, että toivoisin että sinunlaisia ihmisiä olisi enemmän. Kuulun itse siihen lapsettomien ryhmään, joka ei koskaan voi saada omaa biologista lasta. Se että joku kaltaisesi ihminen voisi ajatella antavansa lapsensa adoptioon ja sillä tavalla auttaa meitä lapsettomia on mahtava juttu.
Suomessa adoptiovanhemmiksi haluavat käyvät läpi tiukan seulan ja adoptoitavalle lapselle haetaan aina ne parhaat mahdolliset vanhemmat. Meidät esimerkiksi on hyväksytty adoptiovanhemmiksi ja nyt vaan odottelemme että jossakin jonakin päivänä meillekin syntyisi se kauan kaipaamamme lapsi, jolle me voitaisiin tarjota turvallinen ja rakastava kasvuympäristö.
Mieti rauhassa päätöstäsi ja kun olet sen tehnyt, niin ota joko yhteyttä sosiaalitoimistoon tai Pelastakaa Lapset ry:hyn. Sieltä saat varmasti lisää tukea ja tietoa asiasta.
Voi kun Sinunlaisia ihmisiä olisi enemmän!
Annat valtavan suuren lahjan jollekin pariskunnalle.
Onnea elämääsi ja voimaa rohkeaan päätökseesi!
Voit olla varma että lapsesi saa rakastavan kodin onnellisten vanhempien luona.
elämää, johon lapsen synnyttänyt äiti joutuu koko loppuiäkseen.
Ei ole ollenkaan yhtä selvää ja helppoa luopua lapsestaan kuten se tulee esiin näissä keskusteluissa. Jokainen on yksilö, jokainen kokee surunkin arvaamattomasti ja yksilöllisesti. Ilo on ehkä useammiten samankaltainen ei ehkä niinkään arvaamaton kokemus/reaktio.
Odottavan äidin kannattaa valmistautua siihen hetkeen todella harkiten ja mieluiten pitkän koko odotusajan, luopumisterapiaa kohtaaamaan sen hetken mikä se silloin on kun lapsi syntyy.
Se tilanne voi muuttua silmän räpäyksessä aivan toiseksi kuin on suunnitellut ja silloin on kohdattava se totuus mahdollisimman hyvin "valmistautuneena" oli se päätös sitten mikä tahansa.
Eikä auta ne lupaukset siitä, että juuri minun lapseni saa sen parhaan mahdollisen kodin ja rakastavat vanhemmat, jos luovun eli adoptoin lapsen pois..
En henkilökohtaisesti ylistä äitejä siitä lupauksesta luopua omasta lapsestaan kuten olen nyt lukenut useammasta viestistä näissä keskusteluista.
en minäkään jostain kumman syystä ylistä noita ihmisiä ketkä haluaa antaa lapsensa pois.. onhan se jossain tapauksissa parempi... mutta esimerkiksi tota sentään jo 21 vuotiasta hyvin toimeen tulevaa naista en ymmärrä.... mä ainakin haluisin mun oman äidin... oon nyt 16 ja oon tienny aika pienestä et oon adoptoitu..toisaalt hyvä et se on kerrottu mulle mutta välil se tieto lisää tuskaa...syyllistän itteeni tosi helpost ja jos teen jotain väärin ni ajattelen et ei noitten vanhempien ois kannattanu ottaa mua ku en osaa tehdä mitään oikein...ja kun mun "isä" on alkoholisti ni must tuntuu et sekin on mun vika..ja kun se juo ja raivoo niin itken usein ja mietin et miks en voi olla mun oikeen äidin luona..mitä vikaa mus on ettei sekään oo halunnu pitää mua... pienenä mä en koskaan sanonu miltä must tuntu enkä usein näyttäny sitä et itkin "isän" takia..mut nyt ku oon vanhempi ni en vaa enää jaksa ja oon monta kertaa sanonu "äitil" et milt must tuntuu..oon kirjottanu sille kirjeitä ku mun on nii vaikee puhuu..se ois kaikil parempi jos muutettais pois..mut koht sellasen kirjeen jälkeen ukko on taas juomatta ku "äiti" sanoo sil kai aina jotai..mut se ei enää auta..se on pettäny mun luottamuksen niin mont kertaa etten voi enää uskoo et se lopettaa juomisen vaik sanoo niin...odotan vaan sitä et täytän 18 ja voin muuttaa pois kokonaan,nytteki oon aina onnellinen jos pääsen yhdeksi yöks pois... sit "äiti" kerto et mulla on siskoki..en oo varma oisinko halunnu tietää,kert inhoon sitä jos se asuu mun äidin luona! must tuntuu et oon vaan korvike noille siajisvanhemmille kun niitten oma lapsi kuoli pian ku se oli syntyny..eihän se sen lapsen vika oo mut must tuntuu välil pahalt käydä sen haudalla... ja toisaalt tiedän senki et "äitil" en oo korvike..mut miks se ei voi muuttaa pois ku se ois mul paljo parempi..?vaikka välil onki parempii kausii.... tää kirjotus ei oikeen tainnu kuulua tähän kohtaan mut onks sil väliä....
Nimittäin on eri asia odottaa lasta joka on ikäänkuin muukalainen vielä, varsinkin alkuraskaudessa.
Myöhemmin alat tuntea liikkeet lapsesta tulee osa sinua. Lapsen syntyessä saatat ihmetellä, kuinka ikinä edes harkitsit lapsen poisantamista?
Lapsi on mahdollisuus vaikka sijoittaa, josta voit myöhemmin lapsen hakea, kun mielesi ehkä muuttuukin. Adoptio on lopullinen...osa sinua on lopullisesti ulottumattomissa.
Olen äiti itse...ja tiedän, että monenlaiset tunteet kuuluvat aivan normaalina raskauteen. Välillä sen olisi valmis antamaan pois toisinaan ei voisi kuvitellekaan antavansa pois...
Olet syntymättömän lapsesi äiti...aina...
Lapsesi tulee tavalla tai toisella hakemaan sinua loppuelämäsi...
Äidin kaipuu on niin suuri ja luontainen osa elämää.
Ystävä rakas...mieti..
Ymmärrän näitä lapsettomia jotka toki haaveilevat omasta kääröstä ja heille olisit mahdollisuus. Sinunlaisesi antaisivat heille sen mitä heillä ei ole.
Kuitenkin on melko tunteetonta tsempata luovuttamaan omaa lastaan. Asiat pitää loppuun saakka miettiä.
Sillä sinä..äiti joka luovutat lapsesi, olet SE joka joskus kärsii (jos kärsii) luovuttamisesta lapsesi lisäksi.
Adoptiovanhemmalla on vain voitettavaa sinä ainoastaan menetät.
Mieti ystäväni mieti hae tukea ja jmieti vaikka sijoitusta alkuun, se ei olisi niin lopullinen ratkaisu.
en hyväksy edellisen äiti3: ajatusta lapsen sijoituksesta kuin kaappiin "kunnes haet hänet kotiin". sijoitus on aina raju juttu jopa vastasyntyneelle. ja hän kasvaa ja kiintyy kasvinkotiinsa, sinne hänelle ne tunnesiteet syntyvät. sijoituksen purkuun vaikuttaa myös myös sen kestämä aika ja jos vastasyntynyt on ollut sijaiskodissaan esin 7v ja sitten bioäiti vain ilmoittaa haluavansa hänet, ei sijoitusta noin vain äidin tahdosta pureta.
mielestäni LAPSEN ETU pitäisi tällaisessa sijoituksessa punnita tavallista tarkemmin. äidin etuhan olisi pomputtaa lasta mielensä mukaan
Lapsen etuko on ensisijaisesti sijaisperhe?
Eiköhän jokaisen lapsen ensisijainen etu ole kasvaa biologisten vanhempien kanssa jos heidän/vanhempien vanhemmuuttaan tuetaan.
Tämä alkup. tapaus kuulosti ajattelevan tuossavaiheessa melko materiaalisesti lapsesta, jota odotti vielä alkumetreillä; "annanpa lapseni kasvaa kohdussani ja sittenpä heivaan hänet adoptioon??".
Kauppatavara?? Sitäkö oma lapsi on??
Hyväntekeväisyyttä lapsettomille??
Ymmärrän toki jos on rajoitteet oikeasti olemassa lapsen huoltamiseen, alkoholi-huume tms...ongelma.
Ja oli miten oli, adoptio on varmasti vaihtoehtona hyvä jos keskeytys ei ole mahdollinen tai ei esim. vakaumuksellisesta tms. syystä kykene siihen jne...tai ei kertakaikkiaan kykene huolehtimaan lapsestaan oli syy mikä tahansa.
Pointtini oli se, että AINA tulisi viimeiseen saakkaa miettiä luovuttaakko oma lapsi???
Se on paljon rajumpi juttu kuin hetkelllinen sijaisvanhemmuudessa oleminen.
Adoptio ON lopullinen, sijaisvanhemmuus EI.
Ei tietenkään sijaisvanhemmuus ole "kaappi" minne lapset säilötään, mutta joskus se voi olla väliporras biologisten vanhempien kasvussa vanhemmuuteen. Eiköhän näin ole alunperin tarkoitettukin.
Ja selvääkin selvempää on, että osa sijoituslapsista jää pysyvästi kasvattikotiinsa.
Suurin osa adoptpiduista sijoitetuista tulee jossain vaiheessa ikään, jolloin kysytään... Missä minun oikea äiti/isä on?
Mikseivät he voineetkaan minua hoitaa?
Miksi he antoivat minut pois? Jne...
Sijaisvanhempien on turha olla mustasukkaisia siitä, sillä se on osa meitä...tietää mihin omat juuret johtaa, mistä olen tullut?