että suomalaisissa lastenkodeissa on myös paljon lapsia, joilla ei ole ketään. He tulevat päihdeperheistä, huonoista oloista. Näillä lapsilla ei ole mitään paikkaa missä käydä viikoloppu kylässä tai kyläillä koulujen pitkien lomien aikana. Kun muiden lasten synttäreillä puoli sukua tuo kalliita hienoja lahjoja, nämä lapset seisovat kauempana ja miettivät miksi noi muut? Te aikuiset ette voi käsittää miltä se pienestä ihmisestä tuntuu, tietysti ajatellaan sitä omaa kullanmurua onhan se ymmärrettävää, mutta kuitenkin.
Nämä lapset joita kukaan ei muista eivät välttämättä ole edes vanhoja, voivat olla ihan pieniä vauvojakin. Eikö teille kenellekkään joka adoptiolasta halajaa, tule mieleen, että on olemassa myös ei vastasyntyneitä lapsia, jotka myös haluaisivat itselleen rakastavat vanhemmat. Enkä tosiaankaan puhu mistää esimurkkuiän partaalla olevista "jo pilalla" olevista lapsista vaan ihan pikkuisista alle kouluikäisistä tenavista.
Olen lukenut noita eri tekstejä ja mieleeni tulikin kysymys
Mikä meissä muka on vikana?!
Ei häiritsevää sukua, ei liikaa kiintymystä mihinkään, olemme kai pelkkiä ihmisen kuoria, joiden toivottaisi vain katoavan, ettemme vain olisi vaivaksi kenellekkään.
Nämä lapset joita kukaan ei muista eivät välttämättä ole edes vanhoja, voivat olla ihan pieniä vauvojakin. Eikö teille kenellekkään joka adoptiolasta halajaa, tule mieleen, että on olemassa myös ei vastasyntyneitä lapsia, jotka myös haluaisivat itselleen rakastavat vanhemmat. Enkä tosiaankaan puhu mistää esimurkkuiän partaalla olevista "jo pilalla" olevista lapsista vaan ihan pikkuisista alle kouluikäisistä tenavista.
Olen lukenut noita eri tekstejä ja mieleeni tulikin kysymys
Mikä meissä muka on vikana?!
Ei häiritsevää sukua, ei liikaa kiintymystä mihinkään, olemme kai pelkkiä ihmisen kuoria, joiden toivottaisi vain katoavan, ettemme vain olisi vaivaksi kenellekkään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Veit sanat näppäimistöltäni. Niin paljon on maailmassa jo olemassaolevia lapsia vailla vanhempia ja rakkautta. Ei tarvitse edes mennä Rioon asti (missä poliisipartiot listivät katulapsia ikäänkuin rottia meillä), vaan noita pieniä hylättyjä sieluja todella löytyy lastenkodeista Suomestakin. Siellä käy ihmisiä toivelistoineen: "pieni alle vuoden vanha terve tyttövauva tänne, kiitos". Ja moni muu lapsi katsoo kun vierestä viedään ja toivon tuike silmistä samenee kerta kerran jälkeen. Omat johtopäätöksethän nuo lapset siitä vetävät. Mikä minussa on vikana kun minä en kelpaa kenellekään?
Child without roots, puhut kipeän kokemuksen pohjalta kuten minäkin. Olisiko tässä ajattelemisen aihetta kaikille lasta halajaville? Jos olette valmiita vanhemmiksi, tasapainoisia aikuisia, miksi ette ottaisi haastetta vastaan ja antaa näillekin lapsille mahdollisuus saada osakseen pyyteetöntä rakkautta joka heiltä jo kerran (tai useamman) on riistetty? Minä uskon, että teistä on siihen jos todella haluatte!!!
Luin teidän molempien kirjoituksen ja suoraan sanottuna se pisti miettimään.
Todellakin, miksi adoptiolasta haluava pari tahtoo aina adoptpida vastasyntyneen lapsen, joko kotimaasta taikka sitten ulkomailta. Todellakin, mikä on niiden vuodenikäisten ja yli olevien lastan kohtalo?? Miksi kukaan ei välitä heistä?? Kamalaa edes ajatella, että on lapsia joista kukaan ei välitä ja joita kukaan ei tahdo!! Jokainen lapsi, kun on varmasti sen rakkautensa ansainnut, tai näin ainakin kuuluisi olla.
Tulikin tässä mieleen, että miten näille lapsille voi osoittaa rakastavansa heitä, välittävänsä heistä aidosti? Mitä tällainen työtön ihminen voisi heidän hyväkseen tehdä, työtön jolla ei ole kunnolla varaa edes omaan elämiseensä? Kuitenkin tuli tunne, että pitäisi olla edes jokin keino kertoa heille, että he ovat rakkaita ja heistä välitetään heidän taustoistaan huolimatta. eiväthän nämä pienet lapset (ja vähän suuremmatkaan) ole voineet vanhempiaan valita, niinkuin ei meistä kukaan. Ei se ole lapsen syy, jos heidät on hyljätty.
Valitettavasti vain on niin et me adoptoijat ei itse päätetä lapsesta joka meille annetaan. Voimme korkeintaan antaa toiveita ja jokainenhan yleensä toivoo mahdollisimman nuorta lasta. Miksi siksi jotta lapsi sopeutuisi paremmin ja ei muistaisi hyvin omaa ehkä ikävääkin menneisyyttään. Ja kotimaan adoptioon ei niin vain päädytä kun ikärajat sulkee monet pois. Kuka sitten jaksaa viisikin vuotta jonottaa lasta kotimaasta, kun ulkomailta lapsukainen voi tulla puoletkin lyhyemmällä ajalla. Eli nämä lapsukaiset joista te nyt kannatte huolta eivät ole kiinni siitä mitä adoptoijat haluavat vaan mitä virkamiehet ja naiset päättävät. Moni varmasti ottaisikin heidät avosylin vastaan mutta kun kotimaan adoptioon ei tule niin paljon lapsia kuin on kysyntää. Tutkikaa vaikka pelan sivuilta tietoa.
Adoptio ja sijaisvanhemmuus ovat kaksi eri asiaa. Sijaisvanhempien jonotilanteista en tiedä, mutta ainakin lastenkodit ovat tälläkin hetkellään väärällään lapsia.
Tässä taitaa olla syytä heittää pallo sosiaalipuolelle. Jostain syystä edelleenkin pidetään kynsin hampain kiinni ajatuksesta, jonka mukaan biologinen vanhempi - äiti tai isä - on aina se paras vaihtoehto lapselle. Ei hyväksytä sitä tosiasiaa, että on ihan oikeasti olemassa ihmisiä, jotka ovat ihan oikeasti _surkeita_ vanhempia. Muistanpa Suomen Kuvalehdestä kauhujutun (ko. henkilön itsensä kertomana), jossa lapsi otettiin huostaan toistakymmentä kertaa, ja aina palautettiin väkivaltaisille hirviövanhemmilleen.
Eli lastenkodeissa (ja sijaisperheissä) roikotetaan lapsia, ajatuksena palauttaa heidät biologisille vanhemmilleen kun nämä ovat saaneet "asiansa kuntoon".
Joka tapauksessa sijaisvanhemmilta edellytetään/toivotaan aikaisempaa lastenhoito/-kasvatuskokemusta. Adoptiovanhemmiksi haluavat ovat usein lapsettomia jolloin tietysti toivotaan pientä lasta. Aikuisethan kasvavat vanhemmuuteen lapsen kanssa.
Sinulle toinen samanlainen, "mukava" huomata että joku uskaltaa tunnustaa olevansa samanlainen, tai eihän siinä mitään mukavaa ole...miten koet pärjänneesi eteenpäin? Itelleni taustani on tuonut mukanaan tietyn varautuneisuuden kaikkea kohtaan, miten sinulla? Olitko mahdollisesti kauan laitoksessa? Ei ole pakko vastata jos et halua, ymmärrän kyllä.
Vendela, asia on niin ettei näiden lasten hyväksi oikein voi tehdä mitään. Voi tietysti ottaa yhteyttä eri järjestöihin ja yrittää sitä kautta mutta mitään kongkreettista ei oikeastaan kai voi tehdä. Esim. koska olet ulkopuolinen et voi periaatteessa edes yrittää käydä katsomassa lapsia tai mitään. Tietysti monet eri tahot kai järkkää näille mukuloille jotain tekemistä. Itse muistan että joskus lastariin tuli joukko moottoripyörä harrastajia, jotka sitten veivät meitä lapsia pienille ajeluille. se oli muuten mukavaa ja he tekivät sen ihan omakustanne pohjalta.
Tulevaisuudessa adoptioäiti- miten kuvittelet että lapsi, joka on pienenä otettu huostaan huonosta perheestä olisi jollain tavoin epäsopeutuva? Lapsenmieli sattuu olemaan niin kummallinen, että se sulkee pois ikävät tapahtumat, ainoastaan jotain hyvää saattaa jäädä mieleen. On tietysti olemassa niitäkin jotka kaipaavat kotiin vaikka se olisi millainen helvetti. Itse kuitenki puhuin lapsista, jotka ovat ilman kotia, miten se lapsi muistaisi mitään kodistaa kun kukaan ei käy katsomassa ja muistuttamassa tapahtumista, tiedät varmaan itsekkin että ajanmyötä asiat tuppaavat unohtua. Ja mitä joku 2-3 vuotias lapsi muistaa?
Haluaisin ottaa myös puheeksi toisen aiheen jonka huomasin mieltäni kalvavan tässä lapsentilailussa, jossa vain parhaat kakunpäältä kelpaavat. Miksi perheet/sisarueet(liekö oikea sana?) rikotaan. Tässä pari ikävää esimerkkiä omasta kokemuksesta 3 sisarusta, joista 2 pienintä pääsevät uuteen perheeseen. Vanhinkin oli alle kouluikäinen, mutta häntä ei huolita, halutaan vain kaksi pienintä, MIKSI? Vanhimalla lapsella on sairasua joka on hoidettavissa. Tilanne nykyään: sisarukset eivät enää käytännössä tunne toisiaan, koska uudet vanhemmat eivät halunneet nuorempien pitävän yhtyttä sairaaseen veljeen. Tämä vanhin nykyään 18 mitä mainioin kaveri yeittää omilleen ja koittaa kohdata kaiken sen paskan mitä elämä tuo tulessaan, hänelle kasvaimen päähän. Toinen esimerkki:sisko ja veli, pikku sisko laitetaan uuteen perheeseen toiselle puolelle suomea ja veli jää lastenkotiin. Tulos:nämäkään lapset eivät tunne toisiaan, nyt kun molemmat alkavat olemaan täysi-ikäisyyden kynyksellä ovat he alkaneet yrittää lähentyä uudelleen.
Minä: mun rakas pikku veli erotettiin musta jo sillon kun jouduttiin ekan kerran lastariin. Mä oon nähnyt sen vuosien aikana alle 10 kertaa, se ei tiedä että sillä on sisko joka rakastaa sitä edelleen, sitä pientä rääpälettä, jonka äiti toi laitokselat kotiin, jonka vaippoja vaihdoin ja jota syötin kun vanhemmat ei voinu, oli känissä tai kamoissa tai muuten vaan pois kuviosta. Tää veli tietää että oon sen sisko mutta tuskin se tuntee mitään mua kohtaan eihän se des tunne mua. Tuntuu vaan niin vitun pahalta ajatella mitä se pikku rääpäle oli sillon ja vieläkin vaikka se on vähän niinku kuollu, enhän mä sitä nää, mun pieni rääpäle :(
Itse olen ollut siitä onnekas, että varhaislapsuuteni lastenkotiaika jäi 1½ vuoteen. Siitä alkoi pysyvä sijoitus "kasvattiperheessä" niinkuin itse olen tottunut sanomaan. Oma sisarusparvemme tosin hajosi ja se oli ajoittain repivää. Jollain tapaa olisin myös kaivannut jotain "omaa", juuria. Nyt kun aikuisiällä olen ne löytänyt, ne eivät tunnu enää niin merkityksellisiltä -> henkiset juureni ovat sijaisvanhemmissani. Mutta kyllähän koko yhteiskunta on siihen suuntaan asenteellinen ollut, että minuakin on vaivannut "toisen luokan kansalaisuus" jo kouluiästä asti. Työnhaussa olen tyytynyt pitämään taustani omana tietonani koska sen ei pitäisi vaikuttaman tekemäni työn laatuun. Tällä hetkellä koen seisovani tukevasti kummankin jalkani varassa, mutta jollain tapaa "yksinäinen susi" tulen aina olemaan, ehkä juuri tavallista varautuneempi. Vaikea kuitenkaan tietää mikä on perusluonnettani ja mikä kokemusten mukanaan tuomaa.
Olen ollut vuosia sitten itsekin töissä lastenkodissa ja silloin herännyt samoihin ajatuksiin joita sinä kirjoitit. Lastenkoti ei minusta vaikuttanut hyvältä sijoituspaikalta pienille lapsille ja vaihdoin alaa voidakseni olla sinut tekemäni työn kanssa. Ehkä tuo työ liippasi hieman liian läheltä omaa henkilöhistoriaani ja lasten kohtaloita oli vaikea olla miettimättä iltaisin. Olisin varmaan aikaa myöten tullut hedelmättömäksi työlleni.
Adoptiovauvoissa on kieltämättä se etu, että heihin saa luoda jo hyvin varhaisen kontaktin. Tämä saattaa olla monille vanhemmiksi haluaville tärkeä seikka. Mutta eivät vähän vanhemmatkaan lapset ole välttämättä mitään hirviöitä -ja vähän on olemassa niitä "tauteja" joita ei pyyteetön rakkaus pystyisi parantamaan. Missäänhän ei ikinä lue kenenkään lapsen kohdalla sellaista takuuta, ettei ongelmia voisi tulla, ei kasvatti-, adoptio- tai biologisten lasten suhteen. Elämä sisältää aina riskinottoa ja sitä riskiä otetaan silloinkin kun annetaan biologisille lapsille mahdollisuus syntyä maailmaan. Ainakin minun tapauksessani tuo sijaisvanhemmiksi ryhtyneen pariskunnan ennakkoluulottomuus osoittautui pienen lapsen pelastukseksi. En väitä, ettei ongelmia ja riitojakin olisi ollut, mutta minä sain lahjaksi pohjan jota vasten kasvaa omillaan pärjääväksi aikuiseksi ja he saivat loppuelämän lahjaksi tyttären joka rakastaa sijaisvanhempiaan.
Sinulle, Child with out roots, lohdutukseksi, että uskon veljesi kyllä muistavan sinut. Luultavasti siinä vaiheessa kun hän alkaa aikuistua, teillä on uusi mahdollisuus tutustua toisiinne. Tällä hetkellä se taitaa kuitenkin kuulostaa laihalta lohdulta?
Toivotan aurinkoa matkallesi ja voimia kulkea elämässä eteenpäin. Meidät on luotu pärjäämään vaikkei se aina niin helppoa olekaan :)
vastauksesta. Mulla tilanne on sellanen, että oli 5 vee kun jouduin lastariin ja sen jälkeen siellä sitten on pysyttykkin. Matkaan mahtuu 2 epäonnistunutta sijoituskokeilua ja 2 eri lastenkotia 3 eriotteeseesn. Tällä hetkellä minunkin tilanne on sen verran onellinen että olen muuttanut joitakin vuosia sitten biologisen isäni luokse asumaan. Isä kun ei meitä aikaisemmin itselleen saanut vaikka vuosikaudet yritti. Hän on aina käynyt töissä ja ainoa päihde on ollut tupakka. Mikähän siinäkin on ettei isää koskaan katsota lapsen ensisijaiseksi kasvattajaksi vaikka äiti olisi millainen katulehmä.