Olen 19-vuotias nuorimies. Etäännyin uskovaisista ystävistä joskus yläasteella. Vähitellen lähdin mukaan diskoihin ja muihin tämän maailman meno paikkoihin. Aluksi tunsin olevani väärällä tiellä,siksi ahdistuin. Vähitellen menetin uskoni. Kerroin sen vanhemmilleni ja sisaruksilleni joita on 15. He olivat surullisia ja yrittivät neuvoa minua oikealle tielle. Omatuntoni oli paatunut, olin sen paaduttanut tekemällä syntiä, jaksamatta heittää niitä armon pohjattomaan mereen.
Elin täysin kuin ihmiset maailmassa elävät, ryyppäsin ja rellestin, mikään ei tuntunut missään. Tyttöystäviä tuli ja meni, kaikki meno ja elämä oli sellaista pintaliitoa.
Olin siskolleni oikeastaan kateellinen kun hän pysyi uskossa ja läysi uskovaisen aviopuolison ja meni 19-vuotiaana naimisiin, hänen häissään tunsin ensimmäisiä kertoja että Jumala kutsuu minua takaisin Valtakuntaansa. Tällöin ajattelin että se ei ole enää mahdollista, seurustelen ei lestadiolaisen tytön kanssa yms..
Joulun aikaan lähdin siskoni mukaan ehtoolliskirkkoon, menimme lehterille. Pappi puhui kuin suoraan minulle. Kyyneleet meinasivat tulla silmiini, sydämeni itki. Siskoni lähti ehtoolliselle ystäviensä kanssa, kysyi, haluaisinko lähteä heidän mukaansa, sydämestäni saakka halusin, mutta en voinut. Tiesin että ennen sitä on tehtävä parannus..Ehtoollinen kun on muistoateria, joka otetaan vastaan uskolla ja puhtaalla omalla tunnolla. Näin kuinka siskoni ja hänen ystävänsä siunasivat itkien toisiaan alttarilla..Itku tuli, lähdin pois kirkosta. Menin lähes juoksujalkaa kotiini.
Illalla siskoni kysyi miksi lähdin, sanoin vaan etten jaksanut katsoa sitä lestojen touhua...pakenin edelleen Jumalan kutsua.
Kolme viikkoa sitten olin menossa autolla töistä kotiin, lievässä kaarteessa autoni lähti sivuluisuun ja paiskautui päin rummun päätä..Muistikuvani loppuivat siihen..Heräsin sairaalassa,uskovaiset omaiseni sänkyni ympärillä..Lauloivat jotain virttä tai siionin laulua..En voinut pidättää itkua. Äitini kysyi, että haluaisinko uskoa syntejäni ja epäuskoani anteeksi. Halusin, mutta pakenin sitä vielä, ei löytynyt tarpeeksi nöyryyttä. Omaiseni lähtivät sairaalasta. Oli ilta, olin rauhaton, en saanut unta vaikka kuinka yritin. Ei ollut sairaanhoitajalla antaa sellaista läääkettä joka olisi tuskaani lievittänyt. Kaivoin kännykkäni takkini taskusta. En uskaltanut soittaa,laitoin viestin äidilleni että voisiko hän tulla pikaisesti käymään?,tärkeää asiaa..Odottavan aika oli pitkä, Ovi aukesi, näin äitini itkeneet silmät, itku siinä tuli itselläni saman tien kun parahtaen pyysin häntä siunaamaan minua. "Jeesuksen nimessä ja veressä saat rakas poikani uskoa kaikki syntisi ja epäuskosi anteeksi", nuo sanat tulen muistamaan aina.
Äiti lähti kotiin, kiitin Jumalaa hiljaa ja aloin levollisena nukkumaan. Heräsin aamulla kun sisaruksiani ja isä tuli käymään, saimme siunata toisiamme.
En voi sanoin kuvailla tätä rauhaa ja levollisuutta mitä tunnen sydämessäni asti. Ei ole enää uskolle esteitä.
Kiitos Jumala armostasi.
Elin täysin kuin ihmiset maailmassa elävät, ryyppäsin ja rellestin, mikään ei tuntunut missään. Tyttöystäviä tuli ja meni, kaikki meno ja elämä oli sellaista pintaliitoa.
Olin siskolleni oikeastaan kateellinen kun hän pysyi uskossa ja läysi uskovaisen aviopuolison ja meni 19-vuotiaana naimisiin, hänen häissään tunsin ensimmäisiä kertoja että Jumala kutsuu minua takaisin Valtakuntaansa. Tällöin ajattelin että se ei ole enää mahdollista, seurustelen ei lestadiolaisen tytön kanssa yms..
Joulun aikaan lähdin siskoni mukaan ehtoolliskirkkoon, menimme lehterille. Pappi puhui kuin suoraan minulle. Kyyneleet meinasivat tulla silmiini, sydämeni itki. Siskoni lähti ehtoolliselle ystäviensä kanssa, kysyi, haluaisinko lähteä heidän mukaansa, sydämestäni saakka halusin, mutta en voinut. Tiesin että ennen sitä on tehtävä parannus..Ehtoollinen kun on muistoateria, joka otetaan vastaan uskolla ja puhtaalla omalla tunnolla. Näin kuinka siskoni ja hänen ystävänsä siunasivat itkien toisiaan alttarilla..Itku tuli, lähdin pois kirkosta. Menin lähes juoksujalkaa kotiini.
Illalla siskoni kysyi miksi lähdin, sanoin vaan etten jaksanut katsoa sitä lestojen touhua...pakenin edelleen Jumalan kutsua.
Kolme viikkoa sitten olin menossa autolla töistä kotiin, lievässä kaarteessa autoni lähti sivuluisuun ja paiskautui päin rummun päätä..Muistikuvani loppuivat siihen..Heräsin sairaalassa,uskovaiset omaiseni sänkyni ympärillä..Lauloivat jotain virttä tai siionin laulua..En voinut pidättää itkua. Äitini kysyi, että haluaisinko uskoa syntejäni ja epäuskoani anteeksi. Halusin, mutta pakenin sitä vielä, ei löytynyt tarpeeksi nöyryyttä. Omaiseni lähtivät sairaalasta. Oli ilta, olin rauhaton, en saanut unta vaikka kuinka yritin. Ei ollut sairaanhoitajalla antaa sellaista läääkettä joka olisi tuskaani lievittänyt. Kaivoin kännykkäni takkini taskusta. En uskaltanut soittaa,laitoin viestin äidilleni että voisiko hän tulla pikaisesti käymään?,tärkeää asiaa..Odottavan aika oli pitkä, Ovi aukesi, näin äitini itkeneet silmät, itku siinä tuli itselläni saman tien kun parahtaen pyysin häntä siunaamaan minua. "Jeesuksen nimessä ja veressä saat rakas poikani uskoa kaikki syntisi ja epäuskosi anteeksi", nuo sanat tulen muistamaan aina.
Äiti lähti kotiin, kiitin Jumalaa hiljaa ja aloin levollisena nukkumaan. Heräsin aamulla kun sisaruksiani ja isä tuli käymään, saimme siunata toisiamme.
En voi sanoin kuvailla tätä rauhaa ja levollisuutta mitä tunnen sydämessäni asti. Ei ole enää uskolle esteitä.
Kiitos Jumala armostasi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ihana tuhlaajapojan palaaminen! oikein kyynelet tuli silmiin!! on se ihana että vielä tälläkin ajalla on ihmisiä jotka ymmärtävät Jumalan kutsun ja nöyrtyvät parannukseen!!
toivon sulle taivaan Isän siunausta!!
ettei se ole oma ansio, vaan palaamisen ARMO. Hänelle se annettiin, toivottavasti myös monelle muulle, täälläkin.
on sanonut että se olisi ansio??? en ainakaan minä tietääkseni..:) jos sait sellaisen kuvan tekstistäni.. en tarkoittanut sitä todellakaan! sillä mielestäni tämä nuorukainen SAI kokea PALAAMISENARMON!
Et selaasta..
tarkoitit, mutta halusin selventää muille(ei-vl:lle) ettei parannuksen armon saaminen ole omasta ymmärryksestä tai nöyrtymisen tasosta kiinni.
Anteeksi, jos aiheutin hämminkiä!
en voinut kyynelittä lukea tuota kirjoitustasi.Siitä aivam aisti sen hädän ja viimei ilon ja rauhan,joka on uskovaisille tuttua.Mekin saimme viime viikolla siunata poikaamme,sinun ikäistäsi,hänellä oli tullut samanlainen hätä omasta tulevaisuudestaan.Oli se ilon hetki!Kaikkea hyvää sinulle ja Taivaan Isän siunausta!