Keskiviikko 7. marraskuuta 2001
Yöllä satoi ensilumen, pientä pakkasta, ohut harsomainen valkeus, sankka sumu päivän lämmetessä. Rauhoittava graafinen maisema. Vaihdoin talvirenkaat.
Kotoinen valmistelupäivä. Katri harjoittelee joululauluja, valmistautuu kiertueeseen; meillä joulu alkaa hyvissä ajoin lokakuussa.
En saa ketään mukaani TT:n ensi-iltaan, pakko mennä yksin, kun ystävällisesti lähettivät liput. Kummeli herättää pahoja aavistuksia, opiskelevilla lapsillakin on muuta tekemistä Tampereella tai bänditreeneissä. Kun lähtee vastahakoisesti, voi yllättyä lievän positiivisesti. Vihisen ja kumppaneiden Saunailta on hyvä yritys oikean näytelmän suuntaan, ei mikään odottamani sketsipläjäys. Siinä sentään annetaan kuva, vaikka ohut, nykysuomalaisesta trendi-, raha- ja pintakeskeisestä elämänriennosta. Yrittäjän elämä näyttää viheliäiseltä riuhtomiselta, naisilla on tietysti ylivalta, muuta asetelmaa ei voisi kuvitella. Mutta samalla esitys vahvistaa kliseitä, alleviivaa ennakkoluuloja, naurattaa helpoilla keinoilla. Ulkomaalaisaihe vähintäin kyseenalainen. Kun suomalaisilla on heikko itsetunto, Sansibarin sankari saa kuluneimmat myyttiset tunnusmerkit.
Käänteistä alistamista? Turkkilaisesta tehdään sietämätön söheltäjä. Naistoimittaja on toinen villiintyvä pilakuva, jollaista ei uskoisi missään teatterissa näkevänsä.
Saunassa käydään kömpelösti housut jalassa. Ohjaus kökköilee muuten siedettävästi. Pikkujouluyleisö lienee kyllin tutuista naurunaiheista kiitollinen. Pääsylippu myy kytkykauppana ryypyn illallisen oheen johonkin mainituista anniskeluista; en lankea täkyyn, vaan ajelen mustan illan halki kotiin.
Kotimainen näytelmä on edelleen vaikeuksissa. Varmimmin nousee lavalle teatterin omassa piirissä, mahdollisesti porukalla kirjoitettu juttu. Onko teatterilaisilla paras käsitys yrittäjien todellisuudesta? Voisiko teatterin ilmaa raikasta ulkoisesta yhteiskunnasta tuleva tuulahdus?
Torstai 8. marraskuuta 2001
Antero Pietilän alakerrat Baltimoresta ovat usein Aamulehden parasta luettavaa. Nytkin kiintoisa kuvaus amerikkalaisten arkipäivän muutoksista terrori-iskun jälkeen, näyttämönä pieni satamakaupunki ja sen sanomalehti. Antero oli muutaman vuoden luokkatoverini Norssissa, silloin jo yhteiskunnasta ja politiikasta kiinnostunut, piti varhaiskypsiä katsauksia Matti J. Castrénin mainioilla historian tunneilla.
Vauhdikkaasti palastelimme Paavo Haavikon näytelmän Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää analyysikurssilla. Olimme tylyjä Haavikolle: älykäs teksti, perhesuhteita tiheästi rivien väleissä, mutta H. ei yleensä rakenna jännitteitä, ei draamallisia vastakohtia eikä eläviä henkilöitä. Näytelmä ei innostaisi ketään ohjaamaan sitä. Raha, valta, metsä, historia, rakenteet, kieli, aforismit, kylmä erotiikka kiinnostavat Haavikkoa, ei ihminen.
Teatterikerho retkeili Lahteen katsomaan Järnefeltin Vanhempieni romaania: hieno, elegantti, jopa vaikuttava esitys, ehkä liiankin luistava; rosoja, solmukohtia puuttui. Lindeman teki sen hyvin jo Kuopioon, ote vain varmistunut. Visuaalisesti hivelevä, vaivattomasti etenevä dramatisointi. Roolimiehitys yllättävän osuva, vain kookkaan pulskea Juhani Aho poikkesi häiritsevästi esikuvasta. Kaarina Turunen loi eleettömästi, kirkkaasti Elisabethin tolstoilaisen elämänuskon.
Paluumatkalla mietimme, voisiko Tampereen suurilla näyttämöillä syntyä näin sivistynyt ja lämmin elämänkatsomuksellinen näytelmä. Tuskinpa vain, nykyisinä aikoina. Vanhempieni romaania ei ole täällä tehty, kuvaavaa kyllä. pekka Lounelan Järnefelt kyllä seikkaili kansalaissodan vaiheissa TT:ssa 24 vuotta sitten – Ken talonsa jättää. Arvidista ei ole tehty vieläkään edes kunnollista elämäkertaa. Järnefeltien kulttuuripiiri tarjoaisi ainekset myös intohimoisempiin, todella ravistaviin draamoihin, kuten Kirsti Mäkinen Hiidenkivessä (5/2001) kaivaten huomauttaa.
Lauantaina 10. marraskuuta 2001
Vanha Nobel-päivä, ks. kirjoitukset.
Hirmuinen Willin kansan näytelmäkatselmus takana Karviassa. Uskomatonta rymyämistä! Suomalaiset ovat kieltämättä hulluja. Kuka katsoisi yötä päivää esityksiä hyytävässä viimassa ja pakkasessa, tuntitolkulla? Katu- ja tilateatteria Karvian soilla ja viertoteillä, jopa näyteikkunassa. Kuka keksisi performanssin, jossa Jyväskylän "pienimunaiset miehet" istuvat kunnantalon saunassa, ja heidän istuntonsa videoidaan screenille Kunnantalon seinään, missä pääsylipun maksaneita katsojia värjöttelee ihailemassa äijien melko tavanomaisia törinöitä lauteilla. Ei kukaan, ei missään muualla. Mutta Karviassa.
Kestin hyvin ensimmäisen satsin, mutta toisena päivänä tuli este eteen. Viittaan puheeseeni Satakunnan maakuntajuhlassa, joka pidettiin tutussa telttahallissa: siinä esitettiin näytelmäni Kaarihalli taivaaseen pari vuotta sitten. Miltei pakkasta oli juhlassakin, kylmä santapermanto tunki kengänpohjien läpi. Hirveästi väkeä, osa seisoi takapermannolla. Juhla kohotti kyllä tunnelmaa. Varsinkin karvialaisten pienoisooppera karun kunnan vaiheista; siinä oli jopa huumoria, jota katselmuksesta yleensä puuttui. Ellei nyt pähkähullua törttöilyä pidetä eräänlaisena huumorina. Joka tapauksessa karvialaiset ovat tempaisemassa kuntaansa näytelmätaiteen Suomi-kartalle, ja ans kattoo mitä siitä ajan mittaan tulee. Ks. innoittava juhlapuhe kirjoituksista.
Paluumatkalla autossa kuuntelin radiosta toiseen kertaan Kauko Helovirran muistoja. Mainio ohjelma, riittävän pitkä. Elmo-katkelmat loistavia, muutkin. Knallia ja sateenvarjoa kuuntelen vieläkin, mutta Helovirran poissaolo latistaa sen heti. Hyvä näyttelijä, omaa luokkaansa rehevänä humoristina, sen tyypin näyttelijät ovat aikaa kuolleet. Joku Aulis Rosendal voisi vielä olla, Ismo Kallio, Pentti Siimes.. Keitä heidän jälkeensä? Sydämestä kumpuava huumori on muuttunut kovaksi kyyniseksi komiikaksi. Sellaista mekaanista hahattelua oli heti vastassa uutisvuodossa kotona, voisivat jo lopettaa. Alkuun ohjelma oli hyvä, oikein virkistävä.
Sunnuntai 11. marraskuuta 2001
Juhlimisen kohteena, joskus isän- ja nimipäivä osuvat näin hyvin samaan sunnuntaihin. Menimme lasten kanssa Ylioppilasteatteriin katsomaan Pipsa Longan hauskan surumielistä näytelmää Kääpiö ja lihava nainen, Alma esitti toista roolia, hyvin esittikin, kehittynyt melko ilmeikkääksi näyttelijäksi, vaikka harvoin esiintyy, yleensä ohjaa ja tuottaa Tukkateatterissaan. Vastanäyttelijä Tuomas Eriksson oli hyvä tyyppi, tarkka ohjaus Aksu Piipon. Etupäässä näitä meidän opiskelijoitamme Teatterin ja draaman tutkimuksesta.
Sitten söimme varsin muhkean myöhäisen lounaan Mylläreissä. Mikä ilo nähdä kaikki kolme kerrankin koolla, kaikilla opiskelupaikkakin, joten omavastuu tässä vähenee hyvää vauhtia.
Lukuvinkki:
Harvardin yliopiston Venäjän keskuksen tutkija Joseph Finder kirjoittaa jännittäviä, perusteelliseen tietoon nojaavia tiedustelutrillereitä. Vuonna 1996 ilmestynyt, seuraavana vuonna suomennettu Nollahetki (The Zero Hour) kuvaa hätkähdyttävän ajankohtaisesti taitavan terroristin sekä CIA:n ja FBI:n välistä kamppailua Manhattan Bankia uhkaavan räjähdysoperaation edellä. Romaanissa on viittauksia World Trade Centerin edelliseen pommi-iskuun, useita ennakoivia paralleeleja kuluvan syksyn tapahtumiin ja keskusteluihin. Kas kun ei kustantaja (Otava) nosta teosta uudelleen ilmoituksella esiin; ilmeisesti ei ole sopivaa mainostaa muutaman vuoden takaista kirjaa. Kulttuuritoimituksissa voisi olla vähän tällaistakin päivystystä.
Romaania rasittaa runsas tekninen tietomäärä, mutta kännykkäkansaa luulisi kiinnostavan monet kuuntelu-, seuranta- ja pomminviritysjaksot. Kun lukee amerikkalaisen tiedustelun ja poliisitoiminnan huippuvalmiuksista, ihmettelee uudelleen, kuinka 11. syyskuun iskun onnistuttiin toteuttamaan.
Toimintatrillerin henkilökuvat ovat tietysti ohuita ja juoni vähän kaavamainen, kappaleet lyhyesti nakuttavia, käänteet laskelmoivia, mutta ihmeen vetävästi Finder ilmeisen tosipohjaiset tietonsa romaaniin upottaa.
Sain Ainolta V.S. Naipaulin uuden suomennoksen Elämän kuva (Half a Life) ; houkuttelevan näköinen opus, siitä myöhemmin.
Keskiviikko 14. marraskuuta 2001
Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksen ensimmäinen väitöskirja hyväksyttiin tiedekuntaneuvostossa. Raija Mäkelä-Eskola sai lopulta kunniallisen arvosanan (cum laude) uraa uurtavasta empiirisestä tutkimuksestaan katsojan tunneresonanssista. Sat sapienti. Nyt odottelen Erkki Auran käsikirjoitusta roolipatologiasta.
Junalla Helsinkiin, asemalla Sirkka sieppasi käsistäni materiaalia Hiidenkiven viimeiseen numeroon; taksilla Töölön kirjastoon, missä Mika Waltari –seuran kokous. Oik.kand. Eero Vartio piti ansiokkaan ja perusteellisen esitelmän aiheesta Waltari ja meri. W. oli merellisen kaupungin kasvatti, Helsingistä lähdettiin hänen aikanaan laivalla maailmalle. Itämeri, Välimeri ja Musta meri ovat hänen teostensa näyttämöitä. Vartion kokoama näyttely aiheesta on avoinna Töölön kirjaston toisessa kerroksessa.
Kokouksesta livistimme vielä Kirsti Mäkisen kanssa Sanoman palatsiin onnittelemaan Reidar Palmgrenia HS:n esikoispalkinnosta. Reidar näytteli herkästi Leppäsen Valentia Pyynikin Linna-sarjassa, Norssin poika, kovaa kulttuurisukua; hänen hieman sisään kääntynyt, koulukiusattu arkuutensa on tipotiessään menestyksen aalloilla. Reidarista on tullut sujuva puhekone haastattelijoiden puristuksessa. Luin Jalat edellä keväällä, sympaattinen, tarkasti kuvattu poikakirja, jonka avoin loppu jäi ärsyttämään.
Ehdin lyhyessä ajassa tavata monia tuttuja, kustantamot ja yliopistot on miehitetty meidän ikäpolvemme kirjallisuuden opiskelijoilla, meitä siellä palloili. Vesa ja Pertti tarkistivat kovasti Ulla-Lena Lundbergin romaania aamun Hesarissa, siitä riitti puhetta, kun taas Matti Klinge kommentoi vain kevyesti päiväkirjansa kritiikkiä saman aamun lehdessä. Kutsuin hänet Waltari-seuraan puhumaan keväämmällä; nyt on enää 12.12. jouluglögit Reitzin taidekodissa.
Torstai 15. marraskuuta 2001
Aamujunalla hoitamaan opetusta Tampereella, hirmuinen pyry vastassa. Painelimme Kalle Nordenstrengin kanssa asemalta vastatuuleen ja puhuimme mediakulttuurin tutkimuksen lahjoitusprofessuurin sijoituksesta. Toivorikas poikani opiskelee Kallen alaisuudessa, kovin kiinnostunut mm. Mediaetiikan kipupisteet –seminaarista, joka toteutetaan Antti Piipon taannoisilla kipurahoilla.
Ihmeelliset selkkaukset vainoavat Teatterin ja draaman tutkimuksen ohjaajan viran perustamisprosessia; edelleen asiaan liittyvää rypistystä aamusta ruveten. Seminaari paneutui puheopetukseen ja vanhaan kunnon Kuukka-metodiin, jonka tehoa esitelmä tarkasteli empiirisin kokein. Analyysikurssilla ilahduin monestakin hyvästä esseestä, David Mametin rankka näytelmä Edmond kirvoitti pelottomia analyysejä. Se olisi sopiva opetus- ja tutkimusnäytelmä Monttuun, asiaa sietää valmistella.
Hurskas kurjuus etenee Hämeenkyrössä, ajelin yliopistolta tuotantokokoukseen Kyrölään. Ensimmäinen lukuharjoitus on ensi sunnuntaina. Heitin sen jälkeen kaljat Frans Emilissä, samassa meni sähköt ja myrsky yltyi. Kotona vallitsi lempeästi kynttilöin valaistu pimeys; tapaan viimein Katrinkin. Tuuli ujeltaa, katto rämisee, sähköt pysyvät poissa.
Perjantai 16. marraskuuta 2001
Myrsky on koetellut Viehätyksenkin pihaa: kaksi kuusta kaatunut, Järvelinin Karin kanssa niitä pilkoimme johtojen päältä roikkumasta ja kaadoimme vielä sembramännyn taloa varjostamasta.
Espoon Teatterissa tarkistamassa, kuinka britit toteuttivat Turkan&Turkan näytelmä Cherished Disappointments in Love. Siisti, kovin pelkistetty, vaisun kiltti esitys, puolet lyhyempi kuin taannoinen raivokas roiskuttelu Kellariteatterissa. Mitähän Lontoon yleisö tästäkin ymmärsi? Rankka lyhennys tosin selkeytti näytelmää. Eila Roine kehui hyvin ymmärtäneensä koko tekstin, esittänyt päätoimittajan roolia hurmaavasti 150 kertaa.
Näytelmästä tuli tässä sovituksessa jonkinlainen kohtelias Suomi-parodia, koomisten monologien ponneton sarja, Turkkien kiivaat alaäänet katosivat, Kate Orange pukeutui säädyllisesti, Pölhö notkui melko sympaattisesti, vääpeliltä puuttui Niemelän karmea jyrinä ja ponnistus. Lady Chief Editor vaikutti aidosti tympääntyneeltä koko hommaan.
Lauantai 17. marraskuuta 2001
Pyynikin Kesäteatteri on eilen julkistanut ensi vuoden teoksen. Heikki Luoma on rehti ja tuottelias kirjailija, mutta vanhan tv-sarjan siirtäminen johtavaan kesäteatteriin on heppoinen idea. Jätin eilen samalla eroilmoitukseni Tampereen Teatterikerhon ja Pyynikin Kesäteatterisäätiön hallituksille.
Olen heilunut Pyynikillä ja kaikissa hallituksissa ja toimikunnissa Tampereella 10 vuotta, mikä riittäköön. Raivaan muutenkin tilaa omille töille. Pyynikin tilanne on helpottunut viime kesän jättimenestyksen myötä, nyt on kevyempi jättää laiva. Perinteistä Teatterikerhoa ei enää pidetä kovin tarpeellisena sen jälkeen, kun säätiö on ottanut teatterista taloudellisen ja nyttemmin myös toiminnallisen vastuun. Tampereen kaupunki takaa Teatterikerhon lainaa parin tappiollisen kesän jälkeen, mutta mitään tuntuvaa tukea ei sieltä heru. Aamulehdessä on Perttu Pesän aiheellinen kirjoitus kaupungin kitsaasta ja näköalattomasta kulttuuripolitiikasta. Samalla sivulla kysytään, onko Tampere enää teatterikaupunki. Ei se ole enää ainakaan inspiroiva teatterikaupunki.
Faija tarjosi Lehtovaarassa lounaan nimipäivänsä kunniaksi, mukana Anu-täti, Aino ja minä. Hyvin vastasi maineeseensa vanha ruokala, missä olen istunut joillakin kokouslounailla, mutta ensi kerran Elinan kanssa köyhinä opiskelijoina 1976 sen kunniaksi, että sain Tampereen Teatterikerhon näytelmäkilpailussa tunnustuspalkinnon. Ympyrä sulkeutuu.
Illalla ajoin kotiin kyröläiseen pimeyteen, joululaulut kaikuivat, harjoitukset kiivaimmillaan. Viimein saunaan. Nukahdin tuoliin lasi ja kirja kädessä Oliver Twistin ensiosan katsottuani, paljon iloa minusta ei kotiväelle ollut.
Sunnuntaina 18. marraskuuta 2001
Tärkeä päivä perheessä: Vilho Johannes syntyi 20 vuotta sitten. Sai harvinaisen symmetrisen syntymäajan 18.11.81.
Odottelimme sankaria juhla-aterialle (himoruokaansa poronkäristystä), ja sieltähän mies tulikin, illan kavereiden kanssa juhlineena. Miehen ikään päässyt meidän nuori urhomme, Tampereella opiskelee jo tiedotusoppia täyttä päätä. Tyttöjen lahja oli paras: parodinen kuvakertomus pojan nykyisestä tilapäisestä tyyliasunnosta. Nauroin pitkästä aikaa sydämeni pohjasta. Näkisipä äitinsä tämänkin päivän!
Juhlaan sopi loistavasti Hurskaan kurjuuden ensimmäinen kokoontuminen ja lukuharjoitus. Kuvasimme Myllykolussa auringon viime säteillä päätähtiä Matti Viirosta, Mikko Bredenbergiä ja Turkka Mastomäkeä tiedotusta varten. Sitten Kyrölään lukemaan. Innostava alku! Väkeä tupa täynnä, parhaat voimat liikkeellä, lukea juntattiin koko teksti alusta loppuun. Tekstiä ihan liikaa, se on ainainen helmasynti, sitä on nyt rivakasti karsittava. Mutta hyvä että saimme kokonaisen kuvan Sillanpään jylhästä kertomuksesta. Viikon päästä jatketaan.
En muista näin vankkaa alkua yhdenkään näytelmämme kohdalla. Järjestelyvoimat aktiivisesti paikalla, samoin Hämeenkyrön Sanomat. Tätä on vaikea enää pilata, jos miehitys pysyy. Vastaiskuja aina tulee, niihin on varauduttava. Liian vauhdikas alku voi kostautua. Kova urakka on edessä, klassisen romaanin ensimmäinen näyttämösovitus.
Yritin katsella tanskalaisia Idiootteja telkkarista, mutta harjoitus pyöri päässä ja esti keskittymisen.
Kokkolassa 20. 11. 2001
Junassa kolkutellen pimenevää Pohjanmaata, ajoissa perillä, taksi vastassa; ehdin teatterin tiedotustilaisuuteen. Näytteitä Waltarin sydämettömästä komediasta Gabriel tule takaisin. Anita Myllymäki ohjaa, J-P Rotko veti hyvän tilaisuuden ensi-illan esittelyksi, puhuin muutaman sanan näytelmän taustasta ja vaiheista. Kuinka Gabriel näinä naisvallan aikoina tulkitaan ja vastaanotetaan? Sävy vaikutti kepeän musiikilliselta.
Kulttuurijohtaja Juhana Lassila, entinen oppilaani Taideaineista, johdatti kirjastoon paikallisten Pränttärien kirjalliseen iltaan. Upea kirjasto! Kauniimpi, valoisampi kuin Metso. Paljon puhetta kirjoittamisesta ja julkaisemisen yrittämisestä. Virkeitä kirjoittajia Kokkolassa. Osasin kertoa vähän opettamisesta ja käytännön puitteista, mutta itse kirjoittamisen ohjaamiseen suhtaudun kyllä pidättyvästi.
Ilta jatkui viehkeässä puuravintolassa olikohan Pitkänkadun varrella, mukana Elvi Löhönen, suuri uranuurtaja Kokkolan kirjallisessa maailmassa, muistan hänet edelliseltä käynniltä kymmenen vuoden takaa. Oikeastaan voisi hyvin muuttaa Kokkolaan, missä vallitsee eräänlainen ajaton ja samalla aktiivisesti kihisevä tunnelma.
Lontoossa 21. – 25.11. 2001
Kun matka alkaa kompastuksella, se voi jatkossa vain parantua. En herännyt keskiviikkona klo 4 yöjunan makuuvaunussa, vaan kolistelin rauhassa Tampereen ohi Hämeenlinnaan. Ehkä kondari yritti liian hellävaraisesti herätystä.
Mitä sitten? Kone menee menojaan. Palailin rauhassa moottorijunalla Tampereelle ja sainkin vaihdetuksi lennon seuraavaan; silläkin hyvin ehdin yliopiston Michael Branchin eläkkeellelähdön vastaanotolle. Ei hätää, tein pienen rupeaman töitäkin huoneessani.
Luin lennolla Remeksen Ruttokellot, komeasti kaarrettu juoni, mutta vähän ontolta tuntui, henkilökuvat niin perin litteitä. Ei ihme että Erkki Tuomioja vähän kiihtyi kirjasta, kovin läheltä liippaa.
Vanha kunnon Lontoo! Pieni asuntohotelli Mermaid Suite Bond Streetin nurkilla, kävelin Oxford Streetin sietämättömässä kuhinassa ja pääsin yliopiston tuttuun päärakennukseen, mutta tilaisuus olikin toisessa talossa, Old Refectory. Opettajaväkeä, vähän tuttuja, Michael asiallisena oven suussa, Hannele hämmästyneenä kun tulin. Juttelin parin Schoolin virkailijan ja opettajan kanssa, väki on lisääntynyt, opiskelijat samoin sitten vuoden 1986 jolloin täällä palloilin kevätkauden. Michaelin puhe oli pitkä ja vaikuttava, uusi johtaja esiteltiin, George Kolakiewicz, sosiologi. Puola on Euroopan uusi nouseva mahti, Michael hehkutti ylpeyttään siitä, että Lontoo jatkoi intensiivisesti Itä-Euroopan tutkimista senkin jälkeen ja juuri silloin, kun N-liitto romahti. Saksassa ja Yhdysvalloissa tutkimus pääsi repsahtamaan.
Poikkesin lähtiessäni jazz-konserttiin Bloomsburyn ylioppilasteatteriin, sinne taisi hukkua hotellin avain lattialle heittämäni poplarin taskusta. Sain yrmyillen uuden avaimen.
Torstaina keskityin rauhassa Dickens-museoon ja teatteriin. Leuto alkusyksyinen sää, vähän välillä ripotteli. Jostain syystä Dickens on jäänyt kohdaltani rauhaan, mainiossa kotimuseossa moni asia täsmentyi. Huvitti hänen kova amatööriteatteriuransa. Britit osaavat rakentaa museoita.
Illalla Marjon kanssa katsomassa Pinterin The Homecoming Comedy Theatressa Piccadillyn vaiheilla. Hyvä näytelmä, jäntevä, ehkä liiankin asetelmallinen esitys, innostava kuitenkin. Irlantilainen seurue. Pitäisi tehdä uudelleen Suomessa. Loistava illallinen Manzi's kalaravintolassa vähän Leicester Squarelta ylöspäin, suositeltava. Marjo on paras Lontoon opas, vanha tuttu täältä Hämeenkyrön mailta ja vesiltä.
Perjantaina harpoin lähetystöön Chessham Placen varrelle, Ambassador Salolainenkin harppoi ohimennen vastaan flunssaisena, mutta lehdistöneuvos Ilkka Rentola vei sitten lounaalle tuttuun Drone'siin, missä Lasse Lehtisen kanssa ennen toisinaan istuttiin. Päätimme edistää kahta asiaa Ilkan kanssa 1) lasten Kalevalan käännättämistä englanniksi ja 2) meidän opiskelijain opintomatkojen puuhaamista Shakespearen Globe-teatteriin.
Ehdin vielä Dickens-kävelylle, jota pieni vilkkaasti paapattava muija vanhoissa vetimissä johdatteli nurkalta toiselle; melko elävää, ei kuitenkaan kovin aitoja paikallisuuksia enää Dickensin maailmasta löydy nyky-Lontoossa.
Illalla Merimieskirkkoon joulumyyjäisiin, Hannele siellä myyskenteli kirjoja, sanoi myyneensä kirkon pastorille jopa minunkin kirjani. Hauska kilkutteleva suomalaistunnelma, kirkon salissa myytiin riveittäin koskista ja muuta virkistystä. Jatkoimme Brancheille dinnerille, tuttu New Cross ja Donatt's Road, entinen turvasatamani, missä 15 vuotta sitten poikkeilin useinkin. Keskustelua Michaelin töistä ja Itä-Euroopasta, asunto remontoitu, kätevästi kirjat mahdutettu huoneisiin. Hannelella Englannin paras suomalaisen kaunokirjallisuuden kokoelma, Michael esitteli harvinaisia matkakirjoja. Muisteltiin menneitä ja haukuttiin pystyyn muutamat suomalaistyperykset. Kiva kanaillallinen, portia lopuksi vanhaan tapaan.
Lauantain kiertelin Charing Crossin nurkilla kirjakauppoja nuohoamassa. Pinteriä, Mametia… mutta videoita ei oikein löytynyt, liian meluisa maailma minulle. Löysin ranskalaisen pienen ruokapaikan, ja illalla Vagina Monologues uudessa Arts-teatterissa St Martins Lanella, yllättävän hauska ja teräväkin teksti, vakava sisältöosuus kuin kirkonmenoissa kaiken naurun keskellä. Marjo vei trendikkääseen yökerhoon, upeita naisia tanssimassa pöydät täynnä, mutta rahaa hulisi joka käänteessä vaikkei muuta kun istui ja katseli.
Siihen päättyi rento ja vapaa kiertueeni Lontossa; huomaan täyttäneeni aukkoja ja verestäneeni vanhoja paikkoja, onnittelin itseäni, ettäs lähdin.
Kotilennot ilman kompastuksia, luin Pinteriä. Kotona jyrkkä talvi, lumikinoksia, pakkasta. Kova muutos. Ehdin sujuvasti illalla suoraan Pirkkalan kentältä Kyrölään pitämään Hurskaan kurjuuden lukuharjoituksia. Lempeätä oli tulla kotiin, Katrin blues-sointuinen joulukonserttiääni ei paljon nimipäivätuliaisestani kirkastunut. Saunassa matkan jälkeen; mikä lepo ja helpotus.
Maanantaina 26. marraskuuta 2001
Aarre Heinon jäähyväisluento Pinnin Paavo Koli –salissa poikkesi huvittavasti tyyliltään Michael Branchin läksiäisistä Lontoon yliopistossa. Täällä oltiin kovin rentoja, pakinoivia ja hauskoja. Kaukana akateeminen jäykistely ja juhlavuus.
Heino on vuosikymmenet tavallaan ruumiillistanut Taideaineiden laitosta Tampereella, hän on toiminut useaan otteeseen johtajana, hoidellut monet käytännön kiemurat ja aina antanut kollegoilleen lojaalia ja innostavaa vauhtiapua opetukseen ja hallintoon liittyvissä kysymyksissä. Se miehisen toverillinen ja mutkaton henki, joka on leimannut laitosta, taitaa olla suureksi osaksi Heinon ansiota.
Ei hän luennossaan enää vaivautunut kovin syviin kirjallisuustieteellisiin ongelmiin, vaan puheli mutkat suoriksi ja kertaili vähän sodanjälkeistä saksalaista kirjallisuutta yleistajuiseen tyyliin. Muutama henkilökohtainen tunnustus antoi ryytiä luennolle. Pääpaino olikin luennon jälkeisillä tervehdyksillä, joissa leiskui keksimisen ilo – onhan Heino itse varsinaisen äänekäs ilonpitäjä ja uuden tekniikan väsymätön kokeilija ja uranavaaja. Itse sain juhlamenoissa kuohuviinipullollisen syliini korkin poksahtaessa vieressä melko railakkaasti. Tervehdykset huipentuivat hyper media –poikien esittämään ralliin, Heinon sanoittamaan ja säveltämään. Jatkoillakin istuskelin jonkin aikaa Telakalla.
Oliko Lontoossa mitään tällaista? Sieltä jäi mieleen Branchin vakava ja sisältörikas puhe, missä hän silmäili menneeseen ja uskoi Schoolin tulevaan merkitykseen Keski-Euroopan tutkimuksessa. Ovatko kansalliset roolit vaihtuneet: kuulu brittiläinen rituaalis-akateeminen huumori korvautunut uudenlaisella rennolla härmäläis-tamperelaisella hurlumhei-meiningillä.
Tiistaina 27. marraskuuta 2001
Opetuspäivän jälkeen junaan ja Helsinkiin vanhaan Königiin Hiidenkiven läksiäisillallisille.
Tapasin viimeisen kerran tutuksi käyneen toimitusneuvoston. Viimeinen toimittamani numero on eilen mennyt painoon. Siitä taisi tulla aika hieno jäähyväisnumero.
Ilahduttavan moni oli paikalla, ja puheissa kertasimme vähän Hiidenkiven uudistumista menneinä vuosina. Pyrkimyksenä oli monipuolistaa lehteä, avata sitä laveammalle suomalaisen kulttuurin kentille, ja siinä on ainakin osaksi onnistuttu. Myös ulkoasun uudistus on sujunut kohtuullisen hyvin. Toimituskunnallakaan ei tuntunut enää loppumetreillä olevan mitään valittamista, tai sitten napinat pidettiin oivallisesta ruuasta täyttyvissä mahoissa.
Yhteistyö varsinkin toimitussihteerin kanssa on sujunut mallikkaasti, aivan kivuttomasti kaikki viisi vuotta. Sirkka on käytännössä kääräissyt lehden kokoon, joka kerta luotettavasti aikataulussa ja joustavasti eri tahoille neuvotellen. Pahempia vihoja ei jäänyt kuin joittenkin kaltoin kohdeltujen tutkijoiden taholla. Luovuin jo alkuvaiheessa entisestä periaatteesta, että vain myönteisiä kirjakatsauksia julkaistaan. Parempi linja oli avoimesti keskusteleva lehti, ja sellainen se on ollut. Jatkoa jään kiinnostuneena seurailemaan.
Sitkein joukko jäi istumaan baariin valomerkkiin saakka. Markku Tanner viritteli urheiluaiheista tietokilpailua, jossa yllätin miehen pärjäämällä aika hyvin. Tanner ja Kotiseutuliitto suhtautuivat aluksi varautuneimmin nimitykseeni, mutta matkan varrella olemme vankasti ystävystyneet. Tanner taisi kutsua minut ensi syksynä Pielisen altaan symposiumin puhujaksi, asia on tarkistettava.
Keskiviikkona 28. marraskuuta 2001
Ehdin aamujunasta koukata Matti Viirosen TTT:sta matkaani ja huristimme Heinijärven Tättälään, missä pidettiin Hurskaan kurjuuden ensimmäinen lehdistötilaisuus. Yllättävän hyvä menestys, useita toimittajia paikalla, lämmin tunnelma, jota edesauttoi sukutalon pirtin tunnelma ja hyvät tarjoilut – pettuleipää ja sahtia myöten.
Näinä aikoina on todella vaikeata saada toimittajia tilaisuuksiin, aikataulut ja kilpailu siksi paljon kiristyneet. Tämänkertainen tulos kirjattava Aamun aktiivisen toiminnan tiliin, jopa Aamulehden Huovinen paikalla ja tohtori Ojanen Tyrvään Sanomista, paikallisia lehtiä parhaasta päästä muitakin. Saimme hienon lähtölaukauksen tärkeään yritykseen.
Risto Ojasen vastaväittäjänä olin syyskuussa Jyväskylässä; nyt pohdimme osallistumista silloisen kustoksen Tarmo Kunnaksen järjestämälle pyöräretkelle Bretagneen ensi keväänä.
Kova kiertue ja valvomiset vaativat veronsa. Masi Viirosen kanssa palailimme Tampereelle puhellen niitä näitä teatteritaiteen nykynäkymistä, mutta illalla katsoin vain että Taide ja taudit –seminaari pääsi Teatterimontussa alkuun – ja livahdin takaovesta kotiin lepäämään.
Torstaina 29. marraskuuta 2001
Pitkä opetuspäivä, seminaari ja analyysikurssi vastaanottoineen. Teatterin digitaaliset mahdollisuudet puhuttivat seminaarissa. Kimmo Hokkanen oli maanantai-iltana kohauttanut TTT:n teatterikeskustelussa yleisöä vaatimalla uusia muotoja ja uutta polvea teatteriin. Nyt hän esitteli esitelmässä näkemyksiään tarkemmin. Hieman epäuskoisina pohdimme Augusto Boalin kollektiivisen teatterin mahdollisuuksia internetin yhteisillä kokoontumispaikoilla, mutta yrityksiä tähän suuntaan tullaan varmasti näkemään.
Lauri Vennonen ohjaa kesällä Porvooseen Jussi Kylätaskun näytelmän Matti Haapojasta. Hänen esitelmänsä tarkasteli ansiokkaasti tekstin ja tulevan esityksen yhteyksiä Brechtin lähtökohtiin; Tällainen käytännön, oman ohjaustyön ja teoreettisen analyysin idea parhaimmillaan voi meillä Teatterin ja draaman tutkimuksessa toteutua.
Illalla kellahdin vielä Tampere-taloon seuraamaan Katrin joulukonserttia, jonka harjoituksia olen kuunnellut lokakuusta ruveten. Kauniisti ja viimeistellysti tehty konsertti, joka osa kohdallaan, hyvä yhteispeli ja tarkoin mietitty koreografia näkyi ja kuului solistin ja yhtyeen yhteishengessä. Ehkä jotakin joululaulujen lämmöstä voi kadotakin tällaiseen suuren estradiesityksen tarkkuustyöhön, mutta Katrin kuntoa ja viritystä oli kyllä ihailtava. Hän ei hellitä. Sali miltei täpö täysi, paljon kyröläisiä sekä Varpiot ja Soinit, TTT:n illallisilla kutsutut.
Perjantaina 30. marraskuuta 2001
Aamupäivällä palaveri Hurskaan kurjuuden markkinoinnista kunnan kulttuuritoimistossa. Hyviä spontaaneja ideoita, mutta leveä järjestelykoneisto hidastaa etenemistä.
Iiris Ruoho väitteli kotimaisista tv-sarjadraamoista tiedotusopin puolella, missä tv:n tutkimuksella on pitkät perinteet. Aihe liippaa läheltä meitä. Vastaväittäjä Veijo Hietala veisteli useamman kerran väittelijän takinkäännöksistä, missä tuntui sisäpiirin henkeä. Ruoho on kuulemma aiemmin vastustanut saippuasarjoja, ryhtynyt niitä sitten tietystä naisnäkökulmasta (kuukautiskierron toistuvuus vastaa Kauniiden ja rohkeiden jatkuvia toistoja) puolustamaan ja kääntynyt taas väitöskirjassaan kriittisemmäksi, kuin syntejä tunnustaen. Väitös keskittyi vain TV2:n sarjoihin, mitä tamperelaista nurkkahenkeä vastaväittäjä oikeutetusti kritisoi. Englanninkieliseen (rieväkylän kiurunkulmalaisista!) kirjaan perehdyttävä tarkemmin.
Lounastin Päivi Mäkisen kanssa Mylläreissä kuningasideastani perustaa Tampereella uusi kokeileva taiteellinen teatteri, lähinnä tutkimus- ja opetustarkoitukseen. Mäkisellä heti lennokas idea ja tilakin valmiina, siihen on palattava. Mistä rahat?
Illalla Pirkanmaan Kulttuurirahaston jakotilaisuus Tampere-talossa, meidän opiskelijamme Virva Itäranta ja Heli Järvinen saivat rahaa, toinenkin suositukseni meni läpi, Sirpan väitöskirjatyö. Lisäksi Hurskaan kurjuuden lavastus ja puvustus saivat tukea, joten monta aihetta istua tyytyväisenä seuraamassa Esa Niiniharjun sujuvaa rahanjakelua. Yrjö Varpion juhlaesitelmä kulttuurimme spektaakkeliluonteesta oli jäntevä ja johdonmukainen, kuinkas muuten. Mutta turha lienee potkia tutkainta vastaan, jokaisen ajan kulttuuri etsii omat muotonsa, tämän aika nämä karnevaalin sumeilemattomat keinot. Mäkelän piirin kirjailijoiden minuuden ja identiteetin tuima etsintä maailman myllerryksessä on mennyttä aikaa.
Lauantaina 1. joulukuuta 2001
Juhlaviikko ei hevin hellitä. Matkalla Helsinkiin katsastin TT-Frenckellin Hullun rakkauden, Sam Shepardin vahva teos: erityisesti ilahdutti Turkka Mastomäen kehitys kovana naamana, sai täyden tuen Elina Salovaaran hienosta pienin vivahtein toteutuvasta naishahmosta. Esa Latva-Äijö näytti kykynsä karrikatyyrin vetäisijänä, pitemmälle viety kuin Lasisen eläintarhan estynyt nuorukainen.
Nyt on Tampereen molempien teatterien koko ohjelmisto nähty, joukossa sentään muutama valopilkku pienillä näyttämöillä. Mutta kovin kloonattuja ja säyseitä viihdetaloja ne alkavat olla. Uuden puhkovan teatteritilan tarve ilmeinen.
Junalla Kauniaisiin, missä Nokian johtajan Matti Ala-Huhdan illalliset uudessa talossa, paikalla taannoisia maanpuolustuskurssikavereita Risto Pouttu Kannuksesta ja Tapio Reponen Turusta vaimoineen. Tyylikkään pelkistettyä, kaikin viestimin varustettua taloa ihailimme ja nautimme mainion illallisen. Keskustelua hallitsivat Suomen Pankki ja Tarja Halosen eilinen nimitys. Talousmiesten mukaan lopputulos on pankille hyvä, mutta prosessi käsittämättömän kömpelö ja lopputulos varsinkin Ahoa ja myös Kanervaa syvästi nöyryyttävä ja loukkaava. Kuinka tällainen oli mahdollista, mietittiin moneen otteeseen. Kansalaiset taputtavat, kun poliitikot saivat nenilleen, mutta Tarja Halosesta tuskin tulee tällä menolla kansakuntaa syvemmin yhdistävä presidentti.
Katrikin ehti illallisille jälkitunneilla suoraan Finlandia-talon konsertista, joka oli kuulemma mennyt vielä paremmin kuin Tampereella. Ajoimme aamuyötä myöten kotiin, minä torkuin parin konjakin jälkeen, mutta laulajatar on kova kuski.
Mika Waltari –seura 12.12.
Nautittu glögit Reitzin taidekodissa Apollonkadulla, Ritva Haavikon professorin arvoa juhlistimme puhein ja kukkasin, Waltarin joulutarinoita kuuntelimme, kultakauden taidetta ihailimme seinillä- Väkeä sopivasti parisenkymmentä. Ensimmäinen vuosi seuran osalta pyörähtänyt aika vaivattomasti. Istuimme sihteeri Marja-Liisan kanssa Elitessä, söimme ensi kerran seuran laskuun, katsoimme sen ansainneemme tästä urakasta.
Otavan takkatuli-ilta 13.12.
Helsinkiin ehdin juuri pisimmän ja kiireisimmän opetuspäivän päätteeksi torstaina seminaarissa neljä esitelmää, kesti 4,5 tuntia, esseitä tippui, rekisteriin oli monella tulinen kiire; hengästyneenä harppasin junaan ja keinahtelin siis neljännen kerran viikon sisällä senkin raideosuuden. Matkalippu-uudistus on aiheuttanut sen, että paikallaan ei voi enää rauhassa istua; usein kuten nyt joku istuu jo lippusi määräämällä paikalla, et henno häntä karkottaa, jolloin sinun valitsemallesi paikalle pyrkii kohta joku ja evakkous jatkuu. Ennen kun ei ollut pakollisia paikkalippuja, kaikki oli levollisempaa.
Eräs ero ilmastoissa: Tampereella ei juuri kukaan kommentoi mitään tekemisiäsi, mutta kun avaan Otavan oven, keskustelu alkaa jo alakerran naulakolla Hiidenkivestä, Hurskaasta kurjuudesta, Sillanpään Nobelista jne.
Oli hauska tavata tuttuja: Salokanteleet, Jaana, Kai Laitinenkin vauhdissa, Aarne Laurila toinen tilaisuuden veteraani, Ainokin siellä luontevasti puikki kääntäjien seurassa kuin kala vedessä, Laila moitti minua aiheellisesti huonosta yhteydenpidosta, monessa piirissä ajelehdin eikä jäänyt hampaankoloon muuta kuin se, että Tieto-Finlandian ehdokkaaksi en tällä kertaa päässyt 2000 sivun teatterihistorialla – valitsivat kaikkia "persoonallisia" pikkuteoksia, joita Anneli Kauppinen urheasti nurkkaan ahdistettuna koki puolustaa.
Ja sitten tultiin jo kaartaen takaisin FES-kahveille, mistä vapaus siis alkaa. Saas nähdä mitä tällä vapaudellani onnistun tekemään.
Sunnuntaina 16. joulukuuta 2001
Tähän katkeaa pätkähtäen loppusyksyn kiivas menokalenteri.
F.E. Sillanpään Seuran joulukahvit on viimeinen merkintä ja kiintokohta; tästä luiskahdan vapaalle. Oli jo aikakin: viime viikolla kävin neljä kertaa Helsingissä edestakaisin. Joulukahvitkin meinasivat mennä pommiin: vanha lauantaipäivä oli muutettu ja mulle jäänyt kalenteriin sunnuntaina väärä kellonaika, joten uinailin rauhassa sohvalla puheenvuorooni keskittyen, kun puheenjohtaja soitti, että nyt täällä aljettasiin… Ehdin paikalle vartin myöhässä. Tupa täynnä, tunnelma tiivis. Kynttilät, linnut, kuusi kohdallaan.
Eero Saarenheimo pakinoi vanhan radiomiehen muistoja, Emilia Pokkinen lausui ihanasti runoja, Aamu juoni kiivaasti ja minäkin yritin lopulla nostattaa tunnelmaa kuulemaan Sillanpään itsensä lukemaa Hurskaan kurjuuden loppulukua. Löysin Eeva Nummisen äänittämän nauhan varastostani, varsinainen uniikki harvinaisuus, jota käytämme Myllykolussa ensi suvena yleisöä värisyttäen. Pentti Linkola ja Sirkka olivat vaivautuneet paikalle. Menivät jatkoille Huusareitten ja Lehtipuun kelkkaan. Kaikki tarvittavat olivat paikalle, minäkin pääsin vaikka vaivalloisesti nuottiin mukaan.
Ihmeellinen tyhjyys valtasi mieleni illalla. Siinä oli sitten kaikki tältä syksyltä.
Ulkona on kaunis kuuraoksainen pakkassää, todellinen talvi viimein. Hiiskumaton hiljaisuus täällä korven kuulumissa.
Mieli lähtee kertaamaan, mitä parin viikon sisällä on merkittävää sattunut:
Yliopisto
Lukukautta on lopeteltu kiivaasti yliopistolla, kertauksia pidetty, esseitä palauteltu, ruuhkaa selvitelty, - ja sijaiseni Pia Houninkin olen valinnut ja esitellyt, kevät siintelee vapaana. Valtakunnallisen esittävän taiteen tohtorikoulua on kehitetty ja laajennettu, samalla on mieleeni tullut suomalaisen ylikoulutuksen kiihkein ilmenemismuoto, nämä "taiteellispainotteiset tohtorintutkinnot", joita pääsin tuoreeltaan Teakin kokouksen jälkeen sadattelemaan raitsikapysäkillä Leena Krohnille – ja hänpä oli minuakin kiivaammin samaa mieltä. Taiteilijoitten tittelinkipeys yltää naurettaviin mittasuhteisiin.
Samalla kuulin huvittavan asian: sijaiseni virkavapaus, joka laitoksen säästösyistä on kuukautta lyhyempi kuin minun vapaani, on herättänyt huomiota alan ihmisissä, kertoi Pirkko Koski. Ei heilläkään muuta puhumista ole!
Hurskas kurjuus
Viimeiset lukuharjoitukset vahvistaneet uskoani yrityksen menestykseen. Osajako tuntuu lupaavalta, muutama kohtaus herännyt jo elämään. Neuvotellut Pentti Tynkkysen kanssa musiikista, sekin herättää hyviä toiveita. Tieto hankkeesta levinnyt odotettuakin tehokkaammin, viimeksi Nobel-palkinnon 100-vuotisjuhlien aikaan.
Nyt viimeistelen sovitusta lukuharjoitusten antamien viitteiden perusteella, etupäässä karsin kerrontaa, iskevöitän ja lisäilen pieniä juttuja lähinnä näyttelijöiden, heidän tarpeittensa mukaan. Tammikuussa pannaan sitten täysi rähinä päälle.
Teatteri
Nähnyt vain opiskelijoitten esittämän Kristian Smedsin pikkudraaman Frenckellin siivessä, sekin tila menetetään konttoreille, joten oman tilan tarve vain kasvaa. Katsastanut Päivi Mäkisen ja kaupungin viranomaisten kanssa yhtä sopivan tuntuista huoneistoa Hämeenkadulla; nyt vain rahoituksesta kiinni. Tampereella tarvitaan pieni taiteellinen teatteritila tutkimus-, kokeilu- ja opetuskäyttöön.
Elokuvat
Onnistunut näkemään Salon Matin yllytyksestä Spielbergin AI –tekoäly (Artificial Intelligence), joka tuntui ensin lapselliselta robottifantasialta, mutta yltyi sitten niin huikeisiin ratkaisuihin, että paatunut katsoja istui penkissä suu ihmetyksestä ammollaan.
Sen sijaan Moulin Rouge valtava pettymys amerikkalaisessa musical-melodraamallisuudessaan, ei mitään vanhasta Pariisista tai aistillisuudesta, ei ranskalaisuudesta, ei edes sensualismista häivääkään. Mutta uutta yltäkylläistä kuvakerrontaa kyllä ja tuttuja viisuja.
Kirjat
Innostunut lukemaan Somerset Maughamin tyylikkään ironisia taiteilijaromaaneita: Näyttelijätär (Theatre) verrattomasti kerrottu esittävän taiteilijan sielunavaus – samalla lontoolaisen teatterimaailman melko sydämetön läpiviilto. Muistan kun Molle aikoinaan varoitteli naimasta näyttelijää ja kehotti lukemaan tämän kirjan ainakin ensin. Elämältä se maistui (Caces and Ale) vähän liiankin sisäpiiriin kääntynyt satiiri englantilaisista kirjailijoista, joiden esikuvia M. epäilyttävän innokkaasti torjuu esipuheessa. Hupaisia, edelleen muutettavat muuttaen Suomenkin oloissa päteviä luonnehdintoja, myrkyllisiä.
Lisäksi selannut Matti Klingen uusia päiväkirjanlehtiä (Luen ja matkustan) saadakseni hiukan eleganssia ja ryhtiä elämääni. Oppineisuus välillä hirvittää, sen sijaan laaja-alaisuus ihastuttaa. K. kirjoittaa Alastalon salista oivaltavammin kuin moni kirjallisuudentutkija, itsekin joudun häpeään; olisiko viimein luettava kyseinen kirja loppuun? Median kriitikkona K. on leppymätön, radikaalina arvokonservatiivina usein aivan oikeassa. Nautittavaa palasteltavaa, sivu sieltä, toinen täältä.
Hiidenkivi
Jättänyt jäähyväiset ja juhlinut viimeistä numeroa, joka näyttää aivan kelvolliselta ja täyttää mieleni hienoisella tyydytyksellä. Pankoot siitä paremmaksi puolestani. Lukijoitten kiitoksia tippunut muutamia, ne lämmittävät.
Vuosi 2002
on alkanut hissukseen, joulu hyvin kestetty, ensimmäiset eurot tuhlattu.
Kaikkien aikojen joulusää, uljas pakkanen, loistava kuutamo, hiiskumattoman huurteinen maisema ikkunoiden takana on kehystänyt näitä pyhiä.
Joulunpyhät hoituivat Katrin varmassa emännyydessä, meitä mahtui 12 henkeä joulupöytään ja sopu säilyi suhteellisen ehyenä. Iloisin asia oli se, että faija ja Anu-tätikin jaksoivat vielä Helsingistä Alman kyydillä yhteiseen jouluun, viihtyivät uusitussa Viehätyksessä, kunnes vasta Tapanin jälkeen heilautin heidät takaisin Helsinkiin.
Elmerin päivä 3. tammikuuta
näyttää ensimmäiset virkoamisen merkit, salkkukirjoitin on kannettu Viehätyksen yläkertaan, vanhaan rakkaaseen työhuoneeseen, mistä Vilho siivoaa tavaroitaan Tampereelle.
Tehnyt symbolisen alun, muutaman kappaleen tunnustelunomaista kirjoittamista, mistä ei yhtään tiedä muuta kuin että mekaniikka on edelleen tallessa.
Lukenut näinä pyhinä paljon, hiihtänyt vähän, syönyt vankasti kinkkua, juonut kohtuullisesti sahtia ja uudenvuodenyönä kohtuuttomasti konjakkia, millä oli syynsä ja seurauksensa.
Brideshead Revisited
on hallinnut joulunpyhiäni ihmeellisen voimakkaasti, katsonut kaikki osat paitsi ensimmäistä, joka livahti ohitse; muistanut millä hartaudella Elinan kanssa sitä katsoimme (Mennyttä maailmaa) parikymmentä vuotta sitten, kun olimme uusia asukkaita Villa Viehätyksessä. Se tempaisi silloin mukaansa, ja nyt uusi katsominen syvensi elämystä; tajuan vähän enemmän uskonnon ja kapinan, perheen ja velvollisuuden, tunteen ja kurin suhteista.
Olen lukenut Evelyn Waugh'n romaania suomennoksena ja alkukielellä, ihmetellyt hieman nimettömän vanhan suomennoksen sanavalintoja, vertaillut pokkariin, etsinyt painopisteitä. Miksi suomennos on pirstonut Waugh'n pitkät, puolipistein erottuvat intervallit normaaliin töksöttävään suomilauseproosaan? Muitakin kökkähdyksiä havaitsee.
Mutta tv-sarjan näyttelijäntyö on sellaista tasoa, jota näkee harvoin, samoin ajankuva, pitkät otokset, rauha, tyylikkyys ja surumielinen paatos, joka kerrontaa hallitsee. Julia – Diana Quick – on kääntänyt sydämeni ylösalaisin, jo ensi kerralla, nyt yhä voimakkaammin. Ristimme aikoinamme englanninsetterinarttumme Juliaksi tämän kauniin ja tulisen karakterin kunniaksi.
Keskustelimmeko Elinan kanssa sarjan uskonnollisesta tematiikasta, jonka täytyi tulla hyvin lähelle häntä?
Kaksi suomalaista jäärää: Mikko Niskanen ja Juho Syrjä
Vuokko Niskasen teos Mieheni Mikko ja minä oli positiivinen yllätys autenttisessa, paljaassa, ilmeisen sensuroimattomassa ja jälkiviisauksia välttävässä riuhtaisussaan. Se Niskanen, jonka minäkin vähän tunsin, haisee kirjassa suorastaan nenääni. Vuokko N. kuvaa itsensä, omat hyväuskoiset ja lopulta epätoivoiset yrityksensä Mikon emäntänä sekä surkuhupaisasti että kolkon traagisesti. Lukija näkee miehen petoksen ennen kirjoittajaa, mikä osoittaa kirjan saaneen tulla julki ilman liikoja toimitustöitä.
Mikä Mikkoa riivasi? Ajanjakso 1974-1976 oli nousun ja taittumisen aikaa, parhaat työt takana, edessä hidas laskettelu. Hurja omien mahdollisuuksien yliarviointi, hybris, jatkuva rähinä oikeita ja luuloteltuja vihollisia vastaan, vainoharhaksi yltyvä kapinamieli sekä julkisuuden railakas tavoittelu, paisteessa kylpeminen, mahtien ja vallan ihailu sekä kaikkeen kietoutunut viina, itsepetoksen varma tunnus, tuhosivat sen herkästi syttyvän, vilpittömän elämän tarkkailijan ja aidon taiteilijan, jonka ajoittain myös Mikossa tunsin.
Juhani Syrjä sai komeasti päätökseen sarjan isänsä Juhon monologeja 1918 – 1984, neljä osaa, tiivistä puheenomaista kerrontaa ja ajan tapausten kommentointia. Kaksi loppuosaa ovat löysempiä kuin tiukat avaukset, aiheitakin enemmän, maailma avartuu, sävy leppeytyy.
Juho Syrjä oli merkittävämpi kirjallinen hahmo kuin tunnettiin; Väinö Linnan lähde ja kertoja, Haanpään ihailija, ilmeisen kova ja hidas lukija ja ennen muuta hyvä replikoitsija, tarinaniskijä.
Siinä suhteessa pojan tyyli tapailee oivallisia konkreettisia ilmauksia, mutta luistaa myös aika väljästi antoisien aiheiden ohi. Juhon poliittinen maailma on kapinan jälkeen liikkumaton, omassa sosialidemokraattisessa, miehisessä, karskissa asemassaan, mistä katsottuna Kekkonen on auttamatta akkamainen ja vasta Koivisto todella komea mies.
Syrjän perheestä haarautui kirjallinen ja musiikillinen vaikuttamisen verkosto, jolla paljon pintoja, lahjakkuuksia, sosiaalisia suhteita. Kun kirjallisuudentutkimus yrittää pureutua ”rakenteisiin”, Syrjän kirja on hyvä opas pirkkalaisen litteraarin elämän erääseen voimakeskiöön.
Erään rakkauden sitaatit
Myönteisiin yllätyksiin kuuluu epäilemättä myös Anita Hallaman Sydämen kieltä sydämelle – kauheasta nimestään ja kotkamaisesta kannestaan huolimatta.
Hallama kiersi tekijänoikeuspulmat näppärästi siteeraamalla päiväkirjamuodossa osin hävittämiään Kekkosen kirjeitä, mutta kirjan uskottavuutta ei voi silti kiistää. Esiin nousee hämmästyttävän haavoittuva, herkkä, koulupoikamainen, rakkaudennälkäinen ja myös alamainen valtias. Minulle kuva Urhosta on tämän jälkeen muuttunut, ja ainakin Donnerin kovapintainen Presidentti jää ohuena varjona kauas esikuvan herkkäpintaisista vivahteista.
Omista tunteistaan Hallama antaa niukasti viitteitä, kirjan perusteella ne eivät kovin syviä olleetkaan. Tärkeintä oli vain dokumentoida Urhon suuri hullaannus ja viitseliäisyys suhteen hoidossa, jossa oli uhkapelin ja hellyyden kiihottavaa yhdistelmää.
Oppinut jotakin naisesta ja rakkaudesta, Vuokko Niskasen ja Anita Hallaman opastuksella?
Ainakin sen, että naisellakin on monet kasvot: edellisen sitkeä uhrautuminen ja jälkimmäisen kopeahko hallitsevuus. Mikko Niskanen oli naissuhteissaan siekailemattomampi kuningas kuin rakkaudessaan pehmeä ja anovainen Kekkonen.
Muuta, kaikenlaista on tullut luetuksi ja katsotuksi; niistä roiskeita aikanaan. Uusi vuosi on kääntynyt ja vakiintunut, Aino tutkii Viehätyksessä gradunsa aineistoa, Katri hiihtää ja puhuu puhelimessa, kissaakin tänään madotettiin ja saunan vesiä sulateltiin, pakkanen paukahti persumuksilleen, joten kaikkia alkaa olla niin idyllisessä mallissa kuin näillä main vain voi olla.
Työt alkakoot.
Loppiainen 2002
Miten sanoisin, taas yhden kauden loppu, seitsenvuotisen. Tästä alkaa vapaus ja se usein perään kuulutettu uusi elämä. Brideshead Revisited jätti päättyessään jotenkin syviin mietteisiin. Se uusittiin kuin tilauksesta tähän elämisen taitteeseen. Kunnostamme edelleen Ainon kanssa omaa Bridesheadiamme, Villa Viehätystä. Aamu kävi kahvilla sen nykykunnon katsastamassa ja tuntui hyväksyneen. Remonttia on jatkunut vuoden, vielä pieni ponnistus ja pääkerrokset ovat jokseenkin peruskunnossa.
Hiihtämässä Vatulassa Ainon kanssa, pistelin vitosen lenkin nousua ja laskua sillä aikaa, kun Aino paineli lentokentälle, otin sieltä hänet kyytiin. Hyvä keksintö. Pidennetään talven mittaan lenkkejä.
Ylivakerit ja Järvelinit loppiaisen iltapäiväkahvilla, Katri leipoi, kiittelimme kaikista kuluneen vuoden avuista ja urakoista. Ilman näitä naapureitamme emme selviäisi.
TV1:n Armi-dokumentti Käy lento joutsenen herkisti mielemme kerrassaan; mikä kansallisen itsetunnon huumaus sotien jälkeen, mikä juhla ja puhdas innostus, kaikki vaikuttavat suomalaiset samoissa talkoissa: sotainvalidit, Tarva, Tapsa, Tauno Palo, Waltari, jopa Taata Sillanpää…
Katsottava uudelleen. Enemmän merkityksiä kuin Klingekään pystyi keskittämään. Armi ihmeellisen varma, kypsä, kaunis, raikas, puhdas, koivunlehvä ja maailmannainen samalla kertaa. 1950-luvun eepos on vielä kertomatta, kirjoittamatta, tekemättä.
Tutkin eilen kirjastossa, missä pidettiin kutsunnat 1898 – ihan toiseen aiheeseen. Kuin tilauksesta paikalle käveli Vuorisen Juhani, jolla hallussaan aiheeseen liittyvä dokumentti Ala-Vakerilta: siis Vatulassa, minkä isänikin muistitietona vahvisti.
Tiistaina 8. tammikuuta 2002
Aloitellut töitä vanhassa rakkaassa yläkerran huoneessa Viehätyksessä, pikkuhiljaa hyvä tulee.. Käyn läpi Hurskaan kurjuuden sovitusta, yritän pelkistää, vain välttämätön mukaan, mutta se täydellä karulla tehollaan.
Iltap. hiihtelin pitkästä aikaa Myllykolun lenkin, mittailin katseella näyttämöä. Lavastus on päässäni. Pari astetta pakkasta, pehmeä cumuluspilvistö, lentokeli. Katri meni edeltäni, Aino tuli vastaan. Meidän perhe täällä vain hiihtelee. Äkkiä muistin, että juuri nyt alkaisi luentoni. Tunsin itseni vapaaksi ja rajattoman onnelliseksi.
Eilen jatkui taas ranskan opiskelu, tähtään polkupyöräretkelle La Rochelleen huhtikuussa. Luin Kati Katajiston jännittävän 1700-luvun tutkimuksen Vale-Jaakko (Edita 2000) Ilmajoen huijarista, erinomainen tv-elokuvan aihe. Onkohan kukaan keksinyt..
Nuutinpäivänä 2002
Viimein joulun loppu, mutta niin vain kannoimme Ainon kanssa Viehätyksen pihassa kaatamani tuijan latvan uudeksi kuuseksi: tammituija kuusenjalassa, tuoksuu vahvasti, raikastaa ilman, näyttää hyvältä. Aino ehtikin pitää hyvän työloman ja palasi Helsinkiin, nautimme lähtölounaan Sarvessa.
Muuten otettava reikäleivät kainaloon, härkäviikot alkavat. Täysi työn rähinä päälle huomenna. Katseltiin Mametin kirjoittama hurja The Edge (Reunalla) eilen videolta, vahva elokuva, miltei kestämätön miehistä erämaan armoilla, jollain lailla innostava. Miehisen ystävyyden ja petoksen elokuva, myös kylmän järjen oppitunti epätoivoisissa tilanteissa.
Äsken tuli kirjojen A&Ö uudella paikalla, virkistävää nähdä Pekka Tarkka pitkästä aikaa antamassa syvyyttä ja järkeä kirjallisuuskeskusteluun, nosti sentään Enkeli tulessa –kirjan siitä julkkispaljastusten suosta, johon Tuula-Liina sitä yritti sortaa. Taija T. aloittaa kohta luovan kirjoittamisen opetuksen draamalla, tuntui olevan vedossa hänkin.
Eilen vedin vielä kerran Teatterikerhon retken Helsinkiin katsomaan Kaupunginteatterin Puntilaa. Odotukset eivät keikkuneet korkealla, mutta kyllähän Nuotion ohjaus nyt kosiskeli halpamaisesti ja yritti lauluilla keventää teosta – täysin kuolleita rivilaulunumeroita, jotka katkaisivat draaman dialektisen etenemisen. Esko Salmisen uhkea nousu lopun humalamonologiin pelasti sentään iltapäivän. Mutta ihmeellistä temppuilua nähtiin lavalla muuten lähes kautta linjan, ei saanut Suosalokaan paljon irti Matin kommenteista, tyytyi pokerinaaman sarkasmeihin.
Totta puhuen Myllykolun viimekesäinen Puntila on noussut koko ajan arvossa, kun on nähnyt pari muuta versiota. Ei mitään häpeämistä harrastajilla, Timo Ojala ohjasi paljon tinkimättömämmän tulkinnan, vaikka siinäkin oli sitä sirkuskevennystä kotitarpeiksi. Sanottakoon vaikkapa, että täällä nähtiin monin verroin hauskempi lähetystösihteeri kuin oli Kaupunginteatterin ulkokohtainen ilveilijä. Usko kohoilee taas Hurskasta kurjuutta ajatellessani..
Keskiviikko 16.1. 2002
Viimeinen Hiidenkivi-päivä; Jukka Ihanus ja Sirkka tarjosivat ystävällisesti lounaan ja lahjoittivat komeasti siniseen nahkaan sidotut vuosikerrat 1997-2001. Siinähän riittää lukemista vanhuuden päivinä. Nopeasti vanhat numerot haihtuvat mielestä, näyttivät jo kaukaisilta: kaikuja entisestä elämästä.
Ajoimme sitten Vantaalle Nurmijärven kylkeen onnittelemaan Hannes Sihvoa, joka leikkauksesta toipuvana täytti 60. Muistan Hanneksen edelliset juhlat, silloin tervasoihduin valaistu seurantalo tulipalopakkasessa, pitkät pitopöydät täynnä kansallisten tieteiden aktivisteja, Tapani Kansa heilui ja lauloi seremoniamestarina. Nyt oli hiljaisempaa, mutta sydämellistä. Hannes entiseen tapaan vauhdissa, vaikka voimansa ponnistaen. Onnittelimme Hiidenkiven puolesta lehden ansiokasta avustajaa. Viimeisin juttu oli Halosen Kivi-elokuvasta; nyt Hannes esitteli pöydällä valmista käsikirjoituspinkkaa: Kivi-kirja, Sylvesterin päivänä loppuun prässätty. Elämäntyön näköinen. Uusi kokonaisesitys tulee suureen tarpeeseen ja oikeaan aikaan. Kypsyneen toimitettuna valmistunee syksyksi, jolloin Kivi-buumi saa uutta käyteainetta.
Keskustelu kulki luontojaan Kivi-elokuvaan, jonka poskettomat asiavirheet saivat kyytiä, mutta tietty rosoinen repäisevyys herätti myös uskoa siihen, että nuoriso voi löytää Kiven. Pohjimmaltaan kohdetta ihannoiva, pateettinen, kielipoliittinen ja epätasainen elokuva.
Torstai 17.1. 2002
Kansallisen aatteen ylösnousemus jatkui SKS:n juhlasalissa, missä julistettiin Lönnrotin juhlavuosi alkaneeksi. Hieno ja lämmin tilaisuus talon tyyliin, hyviä puheenvuoroja, näyttelyn perusteellinen esittely, uusi Lönnrot-kirja julkistettiin sekä juhlavuoden monet kalenterit ja ohjelmistot. Matti Klinge – tyylilleen uskollinen - kritisoi esitysten akateemista haksahdusta: Lönnrot ei ollut maisteri, koska ei osallistunut promootioon. (Osallistun itsekin alkavaan kansalliseen buumiin: lähetin pienen ehdotuksen Vesilahden kunnan näytelmäkilpailuun, aiheena Elias ja Laukon neidot. Tutkin Elinan surman taustaa ja todellista sisältöä.)
Kivi ja Lönnrot on nyt sitten valjastettu valamaan uskoa kansalliseen alkuperäämme ja voimaamme eurovuonna 0, jolloin taloudelliset ja poliittiset perustukset järkkyvät – jääpähän ainakin oma kulttuuriperintömme.
Kävin Kaupunginteatterissa onnittelemassa Reima Jokista, joka loisti iloisena viisikymppisenä ylälämpiössä. Muistelimme ohimennen yhteisiä Pyynikin taisteluvuosia, Reima intoutui painottamaan Tampereen vuosien merkitystä työhistoriassaan. Kovin ristiriitaisesti niitä vain täällä arvioidaan. Omaperäinen yritteliäisyys tuotti joitakin ylikäymisiä, mutta tulokset toisaalta melko vaikuttavia. Reima huomauttikin TTT:n historiaan tekemistäni tulkinnoista. Oli huojentavaa onnitella häntä ex-puheenjohtajana, instituutioiden paineista vapautuneena. Helsingissä Reima näyttää selviytyneen hyvin suuressa talossa.
Jäin saman tien katsomaan Housut pois – ensi-iltaa: lämmin perhenäytelmä, hienokseltaan positiivinen yllätys. Mutta amerikkalaisittain kierrätetty brittiaihe suomalaisessa syleilyssä – paljon elokuvan karheasta charmista karsiutui.
Perjantai 18.1. 2002
Matkamessuilla Pasilassa, ensimmäinen tutustuminen tällaiseen mylläkkään. Hukuttavat houkutukset, ihmisillä tuntuu olevan rajattomasti aikaa, rahaa ja viitseliäisyyttä itsehemmotteluun ja lomaileviin elämyksiin. Matkakuume meinasi iskeä satunnaiseen käväisijäänkin. Tarkistin Hämeenkyrön vaisun asiallisen osaston, Hurskas kurjuus kohdallaan. Marjo säteilevänä brittiosastolla, hauska tavata vanha tuttu vastarannalta. Kävimme baarissa oluella. Matkailuinto on kuulemma palailemassa laajemminkin, syyskuun kuopasta selvitty.
Sain ujutetuksi liitossa monistetut näytelmätekstit matkailumessuilijoiden paluubussiin, joten heilahdin keventynein mielin Tampereelle. Seurailin vähän tieteen iltapäivää yliopistossa. Pertti Haapala ja Mikko Lehtonen johdattivat historiasta Tampereen nykyiseen globaaliin monikansalliseen todellisuuteen; tietorikkaasti ja terävästi ilmaistuja itsestäänselvyyksiä – ei kai kukaan ole väittänytkään, että Rieväkylä olisi joku hämäläinen umpiperä. Sen omaperäisyyksien etsimisessä olisikin suurempi työ.
Jäin vielä kuuntelemaan paneelia yhteiskuntatieteiden merkityksestä, väkeä juhlasali täysillään. Esko Ahon alustus oli hyvä, näköaloja avaava. Hänen Harvardin aikansa näyttää tuottavan hedelmällisempiä tuloksia akateemisessa kuin poliittisessa yhteydessä. Mieleen jäävin tulos oli Ahon ja Antti Eskolan yhteisesti formuloima: yhteiskunnassa on menossa taistelu tulkinnan hegemoniasta median, yliopiston ja poliitikkojen välillä. Media voitolla – huolimatta Matti Apusen vastaväitteistä. Yhteiskuntatieteilijöitä patistettiin aktiovoitumaan ja näkymään paremmin.
Lauantai 19.1. 2002
Katsastettiin Myllykolu uusien lavastaja- ja puvustajaehdokkaiden kanssa; kohtalaisesti toiveita herättävä palaveri. Lavastuksesta minulla on aika selvä käsitys, mutta puvuista ja rekvisiitasta tulee vielä suuri talkoo – Ritva Nuutinen nimeään myöten teatterinomainen toivomme. Päivi Kivistö ja Harri Isomuotia pohtivat lavastuksen toteutusta. Tarjosin kahvit ja Runebergin tortut meillä.
Lapsoset Alma ja Vilho tupsahtivat isää katsomaan. Poika väitti koonneensa syksyllä 16 opintoviikkoa, hyvä saavutus. Almalla töitä ja teatteripuuhia riittämiin. Katri laulaa laivoilla, joten saunailtani oli yksinäinen. Katsoin Henry Jamesin romaaniin perustuvan tasokkaan elokuvan Naisen muotokuva. Naisen motiivit jäivät riittävän salaperäisiksi.
Sunnuntai 20.1. 2002
Talven selkä taittui eilen Heikin päivänä, samalla hiljalleen pakastuu vesikelin jälkeen. Lenkillä keskittymässä harjoituksiin, sillä Hurskas kurjuus toden teolla käyntiin tänään päivällä Kyrölässä. Täysi huone, suuri osanotto, enemmänkin väkeä kuin suosiolla rooleihin mahtuu, mutta joukkoja tarvitaan. Parhaita miehityksiä mitä muistan, nyt jos koskaan on mahdollisuus tehdä vankka työ. Luettiin uusittu ja monistettu teksti lähes kokonaan, osittain asemia tapaillen. Samalla juhlittiin kakkukahvein Jeren ja Viljan kihlausta!
Katri tuli kotiin, on taas leppoisaa ja mukavaa. Speden ties monettako muisto-ohjelmaa katseltiin, aivan älyttömiä sketsejä, niin mahdottomia, että ne krouviudessaan naurattivat. Muistan hyvin kuinka mustavalkoisen tv:n edessä 60-luvulla mylvittiin. Seurailin Spede-tuotannon elämää vielä 80-luvulla työpaikkani alakerrassa MTV:ssä. Viihteen sankareita silloinkin, ei epäilystä. Jokohan Spede on heroisoitu kaapin päälle lopullisesti? Ylivertainen kyky ainakin Suomen oloissa, kiintoisaa olikin havaita, että miestä olisi kiinnostanut vähän laadukkaampikin tuote ja kansainväliset markkinat, mutta helpot pelivoitot näyttivät sittenkin riittävän.
Luen Simenonin intiimejä muistelmia, mainiota. Muutaman Maigret-dekkarin lueskelu innosti katsomaan, mikä mies lopulta takana. Mistä tämä ilmiömäinen tuotteliaisuus? Kuka pystyy kirjoittamaan 50-80 liuskaa päivässä muiden aktiviteettien ohessa?
Keskiviikko 23.1. 2002
Petteri (von Bagh) otti aineistoa nauhaan moniosaista kulttuurihistoriallista tv-dokumenttia varten. Haastettuna vastaamaan kysymyksiin olin asemissa Ainon kämpillä Sepänkadulla; siellä parempi kuvausrauha kuin faijan luona. Yli kaksi tuntia hikistä tenttiä! En muista tiiviimpää kokeneeni opiskeluaikoinanikaan. Petteri kyseli ummet lammet ilman selvää ennakkosuunnitelmaa, aiheet lainehtivat kirjallisuuden klassikoista teatteriin, elokuvaan - puhuin tietysti Sillanpäästä, Waltarista, mutta myös Haanpäästä, Lehtosesta, Kiannosta, naisdramaatikoista Canthista, Jotunista, Wuolijoesta, myös Elosta ja Salmelaisesta, jopa Kivestä, Lönnrotista; tultiin myös tähän aikaan, viime vuosikymmenien leimallisiin teoksiin. Muisteltiin 60-lukua, Salamaa, Rintalaa, kirjan merkitystä; - viime vuosikymmeniltä nostin 70-lukua leimaavaksi Siinä näkijä missä tekijä –romaanin, koska se taittoi tavallaan taistolaiskauden, 80-luvun avasi Anja Kaurasen Sonja O kävi täällä ja 90-luvun kirjailija on kyllä Jari Tervo, ei auta mikään. Puhuttiin myös median, julkisuuden, kansallisten hahmojen merkityksestä. Mitähän kaikesta tuli? Toivon että Petteri leikkaa vuolaasta puhetulvasta vain älykkäimmät välähdykset dokusarjaansa.
Yhden oivalluksen muistan. Miksi naiset ovat kirjoittaneet meillä parhaat näytelmät? Olisiko jotakin siinä, että nainen hallitsi kotitannerta, käytti valtaa replikoimalla alaisilleen – kun mies kulki erällä, istui nuotiolla, kertoi tarinoita ja kuunteli. Mies valitsi eeppisen muodon, oli aikaa. Nainen tiuskaisi mennessään tullessaan, repliikki jäi elämään.
Illalla astahtelin Albertinkatua Aleksanterin teatteriin; tuli viimein nähdyksi Romuauton Lady – ja Kyllikin rooli, joka pari vuotta sitten ajoi Ida Aalbergin ohi; vieläkin se teksti vaatisi uuden ajattelun ja kunnostuksen, ymmärtääkseni se oli viittä vaille valmis ja Kyllikki se jo hyväksyi. Alan Bennettin näytelmä perustuu todelliseen hahmoon, ja näitähän riittää, laitapuolen originelleja, joilla oma tarinansa. Kyllikki kuitenkin väärässä roolissa, pinnistelty tekninen voitto. Kirjailijan kaksoisroolin kuvaus ihmetytti hiukan. Kuitenkin laatuun käypä arkidraama, mikäs siinä. Vanhassa oopperassa on aina hauska käydä. Aapo Vilhusen kanssa sanasilla ylälämpiössä, menneitä (MTV-teatteria) muisteltiin, näytelmää haukuskeltiin.
Torstai 24.1. 2002
Avauspäivä: Tampereen Teatterin historia potkaistiin liikkeelle. Toimikunta järjestäytyi alakahviossa Raimo Seppälän johdolla. Kokoonpano eloisa, kiinnostava. Tutustuin myös arkistoihin, jotka vähän hujan hajan. Mutta talossa rento meininki, viihdyn ehkä paremmin kuin naapurin raskaassa ilmanalassa. Saman päivän Aamulehdessä näyttävä ensimmäinen ilmoitus Hurskaasta kurjuudesta. Nyt on sekin lopullisesti alkuun potkaistu.
Lounastelimme Alman kanssa Tillikassa, puhelimme niitä näitä. Alma puskee töitä Parkanossa ja Tampereella sellaisella ponnella, että opinnoissa suvantoa. Käynyt tapaamassa kuitenkin sijaistani Pia Hounia. Kaipa ne siellä laitoksella hyvin pärjäävät. Vapaus on ihanaa!
Perjantai 25.1. 2002
Myrsky nousee, Katri lähtee laivalle laulamaan, minä kirjoitan artikkelin Hämeenkyrön veteraanikirjaan Sillanpään Marssilaulusta, sen taustasta ja merkityksestä.
Viehätyksen ylähalli on miltei tapetoitu, sitten alkaa remontti olla voiton puolella. Lumimyrsky yltyy. Tiet tukossa, Kari auraa pääsyn vapaaksi Sillanpääntielle. Teen itsekin kiivaasti lumitöitä. Pääsen illan suussa kirkolle ja veteraanitoimikunnan kokoukseen, missä jätän juttuni ja jatkan Tampereelle. Kiinnostava lumimyrskyinen matka.
Pirkkalaiskirjailijat kokoontuvat, Timo Malmi uusi puheenjohtaja, Harri István Mäki sihteeri. Tuttuja miehiä yliopistolta, alustajakin harvinainen vieras Tampereella: Christer Kihlman. Väkeä paikalla miltei entiseen malliin. Kihlman ei puhu moraalista, vaan psykoanalyysistä ja vanhenemisesta. Niistä keskustelu lähtee, puhutaan unista, luovuudesta, viisaudesta, kirjoittamisesta. K kertoo Marianne Alopaeuksesta, joka valitsi elämän kirjoittamisen sijasta. V.S. Naipaulin mukaan ihmisellä pitäisi olla kolme elämää: yksi lukemista, yksi kirjoittamista ja yksi elämistä varten. Yhdyn täysin. Voisiko vuoden jakaa näin kolmeen osaan?
Otin puheeksi Yrjö Kuloveden ja Sillanpään psykoanalyysiharrastuksen. Sillanpää analysoi vaimonsa unia ja käytti niitä teoksissaan. Kun K valitti, ettei muista uniaan, kysyin voisiko hän käyttää vaimonsa tai toisten unia hyväksi työssä. K sanoi toisten unien olevan hyvin ikävystyttävää kuunneltavaa.
Itse olen nähnyt epätavallisen vilkkaasti unia viime öinä. Vapaus on kirvoittanut joitakin kahlittuja kerrostumia. Viimeksi Lasse Eskonen tarkasteli tätä taloa ostaakseen sen kaupungille tms. – mutta talo olikin sen vanha huonokuntoinen teollisuushalli, jossa me siis asuimme, ja valitin sen kuntoa, mutta E vastasi vihaisesti, että onhan täällä vaikka kuinka suuri tämä tontti. Hänellä vain pieni tilkku omakotitalon ympärillä. Mitäs minä siihen.
Tapasin ilokseni hyvän tuttavan ja istuimme kasvihuoneen karaokebaarissa (!) puoleen yöhön; huvittelu oli kostautua. Paluumatka onnistui aivan asiallisesti Laitilan ristille saakka, vaikka kova puhuri kävi. Mutta Trossitielle oli ankara viima heittänyt puolen metrin korkuisia lumidyynejä, jollaiseen jymähdin kohta Tuomiston jälkeen lähtemättömästi. Bemari ei liikkunut eteen ei taakse. Siperialainen lumimyrsky ujelsi Kirkkojärveltä, tunki luihin ja ytimiin, kun yritin lumia pyörien alta potkiskella. Turhaa hommaa. Tähänkö jä
Yöllä satoi ensilumen, pientä pakkasta, ohut harsomainen valkeus, sankka sumu päivän lämmetessä. Rauhoittava graafinen maisema. Vaihdoin talvirenkaat.
Kotoinen valmistelupäivä. Katri harjoittelee joululauluja, valmistautuu kiertueeseen; meillä joulu alkaa hyvissä ajoin lokakuussa.
En saa ketään mukaani TT:n ensi-iltaan, pakko mennä yksin, kun ystävällisesti lähettivät liput. Kummeli herättää pahoja aavistuksia, opiskelevilla lapsillakin on muuta tekemistä Tampereella tai bänditreeneissä. Kun lähtee vastahakoisesti, voi yllättyä lievän positiivisesti. Vihisen ja kumppaneiden Saunailta on hyvä yritys oikean näytelmän suuntaan, ei mikään odottamani sketsipläjäys. Siinä sentään annetaan kuva, vaikka ohut, nykysuomalaisesta trendi-, raha- ja pintakeskeisestä elämänriennosta. Yrittäjän elämä näyttää viheliäiseltä riuhtomiselta, naisilla on tietysti ylivalta, muuta asetelmaa ei voisi kuvitella. Mutta samalla esitys vahvistaa kliseitä, alleviivaa ennakkoluuloja, naurattaa helpoilla keinoilla. Ulkomaalaisaihe vähintäin kyseenalainen. Kun suomalaisilla on heikko itsetunto, Sansibarin sankari saa kuluneimmat myyttiset tunnusmerkit.
Käänteistä alistamista? Turkkilaisesta tehdään sietämätön söheltäjä. Naistoimittaja on toinen villiintyvä pilakuva, jollaista ei uskoisi missään teatterissa näkevänsä.
Saunassa käydään kömpelösti housut jalassa. Ohjaus kökköilee muuten siedettävästi. Pikkujouluyleisö lienee kyllin tutuista naurunaiheista kiitollinen. Pääsylippu myy kytkykauppana ryypyn illallisen oheen johonkin mainituista anniskeluista; en lankea täkyyn, vaan ajelen mustan illan halki kotiin.
Kotimainen näytelmä on edelleen vaikeuksissa. Varmimmin nousee lavalle teatterin omassa piirissä, mahdollisesti porukalla kirjoitettu juttu. Onko teatterilaisilla paras käsitys yrittäjien todellisuudesta? Voisiko teatterin ilmaa raikasta ulkoisesta yhteiskunnasta tuleva tuulahdus?
Torstai 8. marraskuuta 2001
Antero Pietilän alakerrat Baltimoresta ovat usein Aamulehden parasta luettavaa. Nytkin kiintoisa kuvaus amerikkalaisten arkipäivän muutoksista terrori-iskun jälkeen, näyttämönä pieni satamakaupunki ja sen sanomalehti. Antero oli muutaman vuoden luokkatoverini Norssissa, silloin jo yhteiskunnasta ja politiikasta kiinnostunut, piti varhaiskypsiä katsauksia Matti J. Castrénin mainioilla historian tunneilla.
Vauhdikkaasti palastelimme Paavo Haavikon näytelmän Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää analyysikurssilla. Olimme tylyjä Haavikolle: älykäs teksti, perhesuhteita tiheästi rivien väleissä, mutta H. ei yleensä rakenna jännitteitä, ei draamallisia vastakohtia eikä eläviä henkilöitä. Näytelmä ei innostaisi ketään ohjaamaan sitä. Raha, valta, metsä, historia, rakenteet, kieli, aforismit, kylmä erotiikka kiinnostavat Haavikkoa, ei ihminen.
Teatterikerho retkeili Lahteen katsomaan Järnefeltin Vanhempieni romaania: hieno, elegantti, jopa vaikuttava esitys, ehkä liiankin luistava; rosoja, solmukohtia puuttui. Lindeman teki sen hyvin jo Kuopioon, ote vain varmistunut. Visuaalisesti hivelevä, vaivattomasti etenevä dramatisointi. Roolimiehitys yllättävän osuva, vain kookkaan pulskea Juhani Aho poikkesi häiritsevästi esikuvasta. Kaarina Turunen loi eleettömästi, kirkkaasti Elisabethin tolstoilaisen elämänuskon.
Paluumatkalla mietimme, voisiko Tampereen suurilla näyttämöillä syntyä näin sivistynyt ja lämmin elämänkatsomuksellinen näytelmä. Tuskinpa vain, nykyisinä aikoina. Vanhempieni romaania ei ole täällä tehty, kuvaavaa kyllä. pekka Lounelan Järnefelt kyllä seikkaili kansalaissodan vaiheissa TT:ssa 24 vuotta sitten – Ken talonsa jättää. Arvidista ei ole tehty vieläkään edes kunnollista elämäkertaa. Järnefeltien kulttuuripiiri tarjoaisi ainekset myös intohimoisempiin, todella ravistaviin draamoihin, kuten Kirsti Mäkinen Hiidenkivessä (5/2001) kaivaten huomauttaa.
Lauantaina 10. marraskuuta 2001
Vanha Nobel-päivä, ks. kirjoitukset.
Hirmuinen Willin kansan näytelmäkatselmus takana Karviassa. Uskomatonta rymyämistä! Suomalaiset ovat kieltämättä hulluja. Kuka katsoisi yötä päivää esityksiä hyytävässä viimassa ja pakkasessa, tuntitolkulla? Katu- ja tilateatteria Karvian soilla ja viertoteillä, jopa näyteikkunassa. Kuka keksisi performanssin, jossa Jyväskylän "pienimunaiset miehet" istuvat kunnantalon saunassa, ja heidän istuntonsa videoidaan screenille Kunnantalon seinään, missä pääsylipun maksaneita katsojia värjöttelee ihailemassa äijien melko tavanomaisia törinöitä lauteilla. Ei kukaan, ei missään muualla. Mutta Karviassa.
Kestin hyvin ensimmäisen satsin, mutta toisena päivänä tuli este eteen. Viittaan puheeseeni Satakunnan maakuntajuhlassa, joka pidettiin tutussa telttahallissa: siinä esitettiin näytelmäni Kaarihalli taivaaseen pari vuotta sitten. Miltei pakkasta oli juhlassakin, kylmä santapermanto tunki kengänpohjien läpi. Hirveästi väkeä, osa seisoi takapermannolla. Juhla kohotti kyllä tunnelmaa. Varsinkin karvialaisten pienoisooppera karun kunnan vaiheista; siinä oli jopa huumoria, jota katselmuksesta yleensä puuttui. Ellei nyt pähkähullua törttöilyä pidetä eräänlaisena huumorina. Joka tapauksessa karvialaiset ovat tempaisemassa kuntaansa näytelmätaiteen Suomi-kartalle, ja ans kattoo mitä siitä ajan mittaan tulee. Ks. innoittava juhlapuhe kirjoituksista.
Paluumatkalla autossa kuuntelin radiosta toiseen kertaan Kauko Helovirran muistoja. Mainio ohjelma, riittävän pitkä. Elmo-katkelmat loistavia, muutkin. Knallia ja sateenvarjoa kuuntelen vieläkin, mutta Helovirran poissaolo latistaa sen heti. Hyvä näyttelijä, omaa luokkaansa rehevänä humoristina, sen tyypin näyttelijät ovat aikaa kuolleet. Joku Aulis Rosendal voisi vielä olla, Ismo Kallio, Pentti Siimes.. Keitä heidän jälkeensä? Sydämestä kumpuava huumori on muuttunut kovaksi kyyniseksi komiikaksi. Sellaista mekaanista hahattelua oli heti vastassa uutisvuodossa kotona, voisivat jo lopettaa. Alkuun ohjelma oli hyvä, oikein virkistävä.
Sunnuntai 11. marraskuuta 2001
Juhlimisen kohteena, joskus isän- ja nimipäivä osuvat näin hyvin samaan sunnuntaihin. Menimme lasten kanssa Ylioppilasteatteriin katsomaan Pipsa Longan hauskan surumielistä näytelmää Kääpiö ja lihava nainen, Alma esitti toista roolia, hyvin esittikin, kehittynyt melko ilmeikkääksi näyttelijäksi, vaikka harvoin esiintyy, yleensä ohjaa ja tuottaa Tukkateatterissaan. Vastanäyttelijä Tuomas Eriksson oli hyvä tyyppi, tarkka ohjaus Aksu Piipon. Etupäässä näitä meidän opiskelijoitamme Teatterin ja draaman tutkimuksesta.
Sitten söimme varsin muhkean myöhäisen lounaan Mylläreissä. Mikä ilo nähdä kaikki kolme kerrankin koolla, kaikilla opiskelupaikkakin, joten omavastuu tässä vähenee hyvää vauhtia.
Lukuvinkki:
Harvardin yliopiston Venäjän keskuksen tutkija Joseph Finder kirjoittaa jännittäviä, perusteelliseen tietoon nojaavia tiedustelutrillereitä. Vuonna 1996 ilmestynyt, seuraavana vuonna suomennettu Nollahetki (The Zero Hour) kuvaa hätkähdyttävän ajankohtaisesti taitavan terroristin sekä CIA:n ja FBI:n välistä kamppailua Manhattan Bankia uhkaavan räjähdysoperaation edellä. Romaanissa on viittauksia World Trade Centerin edelliseen pommi-iskuun, useita ennakoivia paralleeleja kuluvan syksyn tapahtumiin ja keskusteluihin. Kas kun ei kustantaja (Otava) nosta teosta uudelleen ilmoituksella esiin; ilmeisesti ei ole sopivaa mainostaa muutaman vuoden takaista kirjaa. Kulttuuritoimituksissa voisi olla vähän tällaistakin päivystystä.
Romaania rasittaa runsas tekninen tietomäärä, mutta kännykkäkansaa luulisi kiinnostavan monet kuuntelu-, seuranta- ja pomminviritysjaksot. Kun lukee amerikkalaisen tiedustelun ja poliisitoiminnan huippuvalmiuksista, ihmettelee uudelleen, kuinka 11. syyskuun iskun onnistuttiin toteuttamaan.
Toimintatrillerin henkilökuvat ovat tietysti ohuita ja juoni vähän kaavamainen, kappaleet lyhyesti nakuttavia, käänteet laskelmoivia, mutta ihmeen vetävästi Finder ilmeisen tosipohjaiset tietonsa romaaniin upottaa.
Sain Ainolta V.S. Naipaulin uuden suomennoksen Elämän kuva (Half a Life) ; houkuttelevan näköinen opus, siitä myöhemmin.
Keskiviikko 14. marraskuuta 2001
Tampereen yliopiston Teatterin ja draaman tutkimuksen ensimmäinen väitöskirja hyväksyttiin tiedekuntaneuvostossa. Raija Mäkelä-Eskola sai lopulta kunniallisen arvosanan (cum laude) uraa uurtavasta empiirisestä tutkimuksestaan katsojan tunneresonanssista. Sat sapienti. Nyt odottelen Erkki Auran käsikirjoitusta roolipatologiasta.
Junalla Helsinkiin, asemalla Sirkka sieppasi käsistäni materiaalia Hiidenkiven viimeiseen numeroon; taksilla Töölön kirjastoon, missä Mika Waltari –seuran kokous. Oik.kand. Eero Vartio piti ansiokkaan ja perusteellisen esitelmän aiheesta Waltari ja meri. W. oli merellisen kaupungin kasvatti, Helsingistä lähdettiin hänen aikanaan laivalla maailmalle. Itämeri, Välimeri ja Musta meri ovat hänen teostensa näyttämöitä. Vartion kokoama näyttely aiheesta on avoinna Töölön kirjaston toisessa kerroksessa.
Kokouksesta livistimme vielä Kirsti Mäkisen kanssa Sanoman palatsiin onnittelemaan Reidar Palmgrenia HS:n esikoispalkinnosta. Reidar näytteli herkästi Leppäsen Valentia Pyynikin Linna-sarjassa, Norssin poika, kovaa kulttuurisukua; hänen hieman sisään kääntynyt, koulukiusattu arkuutensa on tipotiessään menestyksen aalloilla. Reidarista on tullut sujuva puhekone haastattelijoiden puristuksessa. Luin Jalat edellä keväällä, sympaattinen, tarkasti kuvattu poikakirja, jonka avoin loppu jäi ärsyttämään.
Ehdin lyhyessä ajassa tavata monia tuttuja, kustantamot ja yliopistot on miehitetty meidän ikäpolvemme kirjallisuuden opiskelijoilla, meitä siellä palloili. Vesa ja Pertti tarkistivat kovasti Ulla-Lena Lundbergin romaania aamun Hesarissa, siitä riitti puhetta, kun taas Matti Klinge kommentoi vain kevyesti päiväkirjansa kritiikkiä saman aamun lehdessä. Kutsuin hänet Waltari-seuraan puhumaan keväämmällä; nyt on enää 12.12. jouluglögit Reitzin taidekodissa.
Torstai 15. marraskuuta 2001
Aamujunalla hoitamaan opetusta Tampereella, hirmuinen pyry vastassa. Painelimme Kalle Nordenstrengin kanssa asemalta vastatuuleen ja puhuimme mediakulttuurin tutkimuksen lahjoitusprofessuurin sijoituksesta. Toivorikas poikani opiskelee Kallen alaisuudessa, kovin kiinnostunut mm. Mediaetiikan kipupisteet –seminaarista, joka toteutetaan Antti Piipon taannoisilla kipurahoilla.
Ihmeelliset selkkaukset vainoavat Teatterin ja draaman tutkimuksen ohjaajan viran perustamisprosessia; edelleen asiaan liittyvää rypistystä aamusta ruveten. Seminaari paneutui puheopetukseen ja vanhaan kunnon Kuukka-metodiin, jonka tehoa esitelmä tarkasteli empiirisin kokein. Analyysikurssilla ilahduin monestakin hyvästä esseestä, David Mametin rankka näytelmä Edmond kirvoitti pelottomia analyysejä. Se olisi sopiva opetus- ja tutkimusnäytelmä Monttuun, asiaa sietää valmistella.
Hurskas kurjuus etenee Hämeenkyrössä, ajelin yliopistolta tuotantokokoukseen Kyrölään. Ensimmäinen lukuharjoitus on ensi sunnuntaina. Heitin sen jälkeen kaljat Frans Emilissä, samassa meni sähköt ja myrsky yltyi. Kotona vallitsi lempeästi kynttilöin valaistu pimeys; tapaan viimein Katrinkin. Tuuli ujeltaa, katto rämisee, sähköt pysyvät poissa.
Perjantai 16. marraskuuta 2001
Myrsky on koetellut Viehätyksenkin pihaa: kaksi kuusta kaatunut, Järvelinin Karin kanssa niitä pilkoimme johtojen päältä roikkumasta ja kaadoimme vielä sembramännyn taloa varjostamasta.
Espoon Teatterissa tarkistamassa, kuinka britit toteuttivat Turkan&Turkan näytelmä Cherished Disappointments in Love. Siisti, kovin pelkistetty, vaisun kiltti esitys, puolet lyhyempi kuin taannoinen raivokas roiskuttelu Kellariteatterissa. Mitähän Lontoon yleisö tästäkin ymmärsi? Rankka lyhennys tosin selkeytti näytelmää. Eila Roine kehui hyvin ymmärtäneensä koko tekstin, esittänyt päätoimittajan roolia hurmaavasti 150 kertaa.
Näytelmästä tuli tässä sovituksessa jonkinlainen kohtelias Suomi-parodia, koomisten monologien ponneton sarja, Turkkien kiivaat alaäänet katosivat, Kate Orange pukeutui säädyllisesti, Pölhö notkui melko sympaattisesti, vääpeliltä puuttui Niemelän karmea jyrinä ja ponnistus. Lady Chief Editor vaikutti aidosti tympääntyneeltä koko hommaan.
Lauantai 17. marraskuuta 2001
Pyynikin Kesäteatteri on eilen julkistanut ensi vuoden teoksen. Heikki Luoma on rehti ja tuottelias kirjailija, mutta vanhan tv-sarjan siirtäminen johtavaan kesäteatteriin on heppoinen idea. Jätin eilen samalla eroilmoitukseni Tampereen Teatterikerhon ja Pyynikin Kesäteatterisäätiön hallituksille.
Olen heilunut Pyynikillä ja kaikissa hallituksissa ja toimikunnissa Tampereella 10 vuotta, mikä riittäköön. Raivaan muutenkin tilaa omille töille. Pyynikin tilanne on helpottunut viime kesän jättimenestyksen myötä, nyt on kevyempi jättää laiva. Perinteistä Teatterikerhoa ei enää pidetä kovin tarpeellisena sen jälkeen, kun säätiö on ottanut teatterista taloudellisen ja nyttemmin myös toiminnallisen vastuun. Tampereen kaupunki takaa Teatterikerhon lainaa parin tappiollisen kesän jälkeen, mutta mitään tuntuvaa tukea ei sieltä heru. Aamulehdessä on Perttu Pesän aiheellinen kirjoitus kaupungin kitsaasta ja näköalattomasta kulttuuripolitiikasta. Samalla sivulla kysytään, onko Tampere enää teatterikaupunki. Ei se ole enää ainakaan inspiroiva teatterikaupunki.
Faija tarjosi Lehtovaarassa lounaan nimipäivänsä kunniaksi, mukana Anu-täti, Aino ja minä. Hyvin vastasi maineeseensa vanha ruokala, missä olen istunut joillakin kokouslounailla, mutta ensi kerran Elinan kanssa köyhinä opiskelijoina 1976 sen kunniaksi, että sain Tampereen Teatterikerhon näytelmäkilpailussa tunnustuspalkinnon. Ympyrä sulkeutuu.
Illalla ajoin kotiin kyröläiseen pimeyteen, joululaulut kaikuivat, harjoitukset kiivaimmillaan. Viimein saunaan. Nukahdin tuoliin lasi ja kirja kädessä Oliver Twistin ensiosan katsottuani, paljon iloa minusta ei kotiväelle ollut.
Sunnuntaina 18. marraskuuta 2001
Tärkeä päivä perheessä: Vilho Johannes syntyi 20 vuotta sitten. Sai harvinaisen symmetrisen syntymäajan 18.11.81.
Odottelimme sankaria juhla-aterialle (himoruokaansa poronkäristystä), ja sieltähän mies tulikin, illan kavereiden kanssa juhlineena. Miehen ikään päässyt meidän nuori urhomme, Tampereella opiskelee jo tiedotusoppia täyttä päätä. Tyttöjen lahja oli paras: parodinen kuvakertomus pojan nykyisestä tilapäisestä tyyliasunnosta. Nauroin pitkästä aikaa sydämeni pohjasta. Näkisipä äitinsä tämänkin päivän!
Juhlaan sopi loistavasti Hurskaan kurjuuden ensimmäinen kokoontuminen ja lukuharjoitus. Kuvasimme Myllykolussa auringon viime säteillä päätähtiä Matti Viirosta, Mikko Bredenbergiä ja Turkka Mastomäkeä tiedotusta varten. Sitten Kyrölään lukemaan. Innostava alku! Väkeä tupa täynnä, parhaat voimat liikkeellä, lukea juntattiin koko teksti alusta loppuun. Tekstiä ihan liikaa, se on ainainen helmasynti, sitä on nyt rivakasti karsittava. Mutta hyvä että saimme kokonaisen kuvan Sillanpään jylhästä kertomuksesta. Viikon päästä jatketaan.
En muista näin vankkaa alkua yhdenkään näytelmämme kohdalla. Järjestelyvoimat aktiivisesti paikalla, samoin Hämeenkyrön Sanomat. Tätä on vaikea enää pilata, jos miehitys pysyy. Vastaiskuja aina tulee, niihin on varauduttava. Liian vauhdikas alku voi kostautua. Kova urakka on edessä, klassisen romaanin ensimmäinen näyttämösovitus.
Yritin katsella tanskalaisia Idiootteja telkkarista, mutta harjoitus pyöri päässä ja esti keskittymisen.
Kokkolassa 20. 11. 2001
Junassa kolkutellen pimenevää Pohjanmaata, ajoissa perillä, taksi vastassa; ehdin teatterin tiedotustilaisuuteen. Näytteitä Waltarin sydämettömästä komediasta Gabriel tule takaisin. Anita Myllymäki ohjaa, J-P Rotko veti hyvän tilaisuuden ensi-illan esittelyksi, puhuin muutaman sanan näytelmän taustasta ja vaiheista. Kuinka Gabriel näinä naisvallan aikoina tulkitaan ja vastaanotetaan? Sävy vaikutti kepeän musiikilliselta.
Kulttuurijohtaja Juhana Lassila, entinen oppilaani Taideaineista, johdatti kirjastoon paikallisten Pränttärien kirjalliseen iltaan. Upea kirjasto! Kauniimpi, valoisampi kuin Metso. Paljon puhetta kirjoittamisesta ja julkaisemisen yrittämisestä. Virkeitä kirjoittajia Kokkolassa. Osasin kertoa vähän opettamisesta ja käytännön puitteista, mutta itse kirjoittamisen ohjaamiseen suhtaudun kyllä pidättyvästi.
Ilta jatkui viehkeässä puuravintolassa olikohan Pitkänkadun varrella, mukana Elvi Löhönen, suuri uranuurtaja Kokkolan kirjallisessa maailmassa, muistan hänet edelliseltä käynniltä kymmenen vuoden takaa. Oikeastaan voisi hyvin muuttaa Kokkolaan, missä vallitsee eräänlainen ajaton ja samalla aktiivisesti kihisevä tunnelma.
Lontoossa 21. – 25.11. 2001
Kun matka alkaa kompastuksella, se voi jatkossa vain parantua. En herännyt keskiviikkona klo 4 yöjunan makuuvaunussa, vaan kolistelin rauhassa Tampereen ohi Hämeenlinnaan. Ehkä kondari yritti liian hellävaraisesti herätystä.
Mitä sitten? Kone menee menojaan. Palailin rauhassa moottorijunalla Tampereelle ja sainkin vaihdetuksi lennon seuraavaan; silläkin hyvin ehdin yliopiston Michael Branchin eläkkeellelähdön vastaanotolle. Ei hätää, tein pienen rupeaman töitäkin huoneessani.
Luin lennolla Remeksen Ruttokellot, komeasti kaarrettu juoni, mutta vähän ontolta tuntui, henkilökuvat niin perin litteitä. Ei ihme että Erkki Tuomioja vähän kiihtyi kirjasta, kovin läheltä liippaa.
Vanha kunnon Lontoo! Pieni asuntohotelli Mermaid Suite Bond Streetin nurkilla, kävelin Oxford Streetin sietämättömässä kuhinassa ja pääsin yliopiston tuttuun päärakennukseen, mutta tilaisuus olikin toisessa talossa, Old Refectory. Opettajaväkeä, vähän tuttuja, Michael asiallisena oven suussa, Hannele hämmästyneenä kun tulin. Juttelin parin Schoolin virkailijan ja opettajan kanssa, väki on lisääntynyt, opiskelijat samoin sitten vuoden 1986 jolloin täällä palloilin kevätkauden. Michaelin puhe oli pitkä ja vaikuttava, uusi johtaja esiteltiin, George Kolakiewicz, sosiologi. Puola on Euroopan uusi nouseva mahti, Michael hehkutti ylpeyttään siitä, että Lontoo jatkoi intensiivisesti Itä-Euroopan tutkimista senkin jälkeen ja juuri silloin, kun N-liitto romahti. Saksassa ja Yhdysvalloissa tutkimus pääsi repsahtamaan.
Poikkesin lähtiessäni jazz-konserttiin Bloomsburyn ylioppilasteatteriin, sinne taisi hukkua hotellin avain lattialle heittämäni poplarin taskusta. Sain yrmyillen uuden avaimen.
Torstaina keskityin rauhassa Dickens-museoon ja teatteriin. Leuto alkusyksyinen sää, vähän välillä ripotteli. Jostain syystä Dickens on jäänyt kohdaltani rauhaan, mainiossa kotimuseossa moni asia täsmentyi. Huvitti hänen kova amatööriteatteriuransa. Britit osaavat rakentaa museoita.
Illalla Marjon kanssa katsomassa Pinterin The Homecoming Comedy Theatressa Piccadillyn vaiheilla. Hyvä näytelmä, jäntevä, ehkä liiankin asetelmallinen esitys, innostava kuitenkin. Irlantilainen seurue. Pitäisi tehdä uudelleen Suomessa. Loistava illallinen Manzi's kalaravintolassa vähän Leicester Squarelta ylöspäin, suositeltava. Marjo on paras Lontoon opas, vanha tuttu täältä Hämeenkyrön mailta ja vesiltä.
Perjantaina harpoin lähetystöön Chessham Placen varrelle, Ambassador Salolainenkin harppoi ohimennen vastaan flunssaisena, mutta lehdistöneuvos Ilkka Rentola vei sitten lounaalle tuttuun Drone'siin, missä Lasse Lehtisen kanssa ennen toisinaan istuttiin. Päätimme edistää kahta asiaa Ilkan kanssa 1) lasten Kalevalan käännättämistä englanniksi ja 2) meidän opiskelijain opintomatkojen puuhaamista Shakespearen Globe-teatteriin.
Ehdin vielä Dickens-kävelylle, jota pieni vilkkaasti paapattava muija vanhoissa vetimissä johdatteli nurkalta toiselle; melko elävää, ei kuitenkaan kovin aitoja paikallisuuksia enää Dickensin maailmasta löydy nyky-Lontoossa.
Illalla Merimieskirkkoon joulumyyjäisiin, Hannele siellä myyskenteli kirjoja, sanoi myyneensä kirkon pastorille jopa minunkin kirjani. Hauska kilkutteleva suomalaistunnelma, kirkon salissa myytiin riveittäin koskista ja muuta virkistystä. Jatkoimme Brancheille dinnerille, tuttu New Cross ja Donatt's Road, entinen turvasatamani, missä 15 vuotta sitten poikkeilin useinkin. Keskustelua Michaelin töistä ja Itä-Euroopasta, asunto remontoitu, kätevästi kirjat mahdutettu huoneisiin. Hannelella Englannin paras suomalaisen kaunokirjallisuuden kokoelma, Michael esitteli harvinaisia matkakirjoja. Muisteltiin menneitä ja haukuttiin pystyyn muutamat suomalaistyperykset. Kiva kanaillallinen, portia lopuksi vanhaan tapaan.
Lauantain kiertelin Charing Crossin nurkilla kirjakauppoja nuohoamassa. Pinteriä, Mametia… mutta videoita ei oikein löytynyt, liian meluisa maailma minulle. Löysin ranskalaisen pienen ruokapaikan, ja illalla Vagina Monologues uudessa Arts-teatterissa St Martins Lanella, yllättävän hauska ja teräväkin teksti, vakava sisältöosuus kuin kirkonmenoissa kaiken naurun keskellä. Marjo vei trendikkääseen yökerhoon, upeita naisia tanssimassa pöydät täynnä, mutta rahaa hulisi joka käänteessä vaikkei muuta kun istui ja katseli.
Siihen päättyi rento ja vapaa kiertueeni Lontossa; huomaan täyttäneeni aukkoja ja verestäneeni vanhoja paikkoja, onnittelin itseäni, ettäs lähdin.
Kotilennot ilman kompastuksia, luin Pinteriä. Kotona jyrkkä talvi, lumikinoksia, pakkasta. Kova muutos. Ehdin sujuvasti illalla suoraan Pirkkalan kentältä Kyrölään pitämään Hurskaan kurjuuden lukuharjoituksia. Lempeätä oli tulla kotiin, Katrin blues-sointuinen joulukonserttiääni ei paljon nimipäivätuliaisestani kirkastunut. Saunassa matkan jälkeen; mikä lepo ja helpotus.
Maanantaina 26. marraskuuta 2001
Aarre Heinon jäähyväisluento Pinnin Paavo Koli –salissa poikkesi huvittavasti tyyliltään Michael Branchin läksiäisistä Lontoon yliopistossa. Täällä oltiin kovin rentoja, pakinoivia ja hauskoja. Kaukana akateeminen jäykistely ja juhlavuus.
Heino on vuosikymmenet tavallaan ruumiillistanut Taideaineiden laitosta Tampereella, hän on toiminut useaan otteeseen johtajana, hoidellut monet käytännön kiemurat ja aina antanut kollegoilleen lojaalia ja innostavaa vauhtiapua opetukseen ja hallintoon liittyvissä kysymyksissä. Se miehisen toverillinen ja mutkaton henki, joka on leimannut laitosta, taitaa olla suureksi osaksi Heinon ansiota.
Ei hän luennossaan enää vaivautunut kovin syviin kirjallisuustieteellisiin ongelmiin, vaan puheli mutkat suoriksi ja kertaili vähän sodanjälkeistä saksalaista kirjallisuutta yleistajuiseen tyyliin. Muutama henkilökohtainen tunnustus antoi ryytiä luennolle. Pääpaino olikin luennon jälkeisillä tervehdyksillä, joissa leiskui keksimisen ilo – onhan Heino itse varsinaisen äänekäs ilonpitäjä ja uuden tekniikan väsymätön kokeilija ja uranavaaja. Itse sain juhlamenoissa kuohuviinipullollisen syliini korkin poksahtaessa vieressä melko railakkaasti. Tervehdykset huipentuivat hyper media –poikien esittämään ralliin, Heinon sanoittamaan ja säveltämään. Jatkoillakin istuskelin jonkin aikaa Telakalla.
Oliko Lontoossa mitään tällaista? Sieltä jäi mieleen Branchin vakava ja sisältörikas puhe, missä hän silmäili menneeseen ja uskoi Schoolin tulevaan merkitykseen Keski-Euroopan tutkimuksessa. Ovatko kansalliset roolit vaihtuneet: kuulu brittiläinen rituaalis-akateeminen huumori korvautunut uudenlaisella rennolla härmäläis-tamperelaisella hurlumhei-meiningillä.
Tiistaina 27. marraskuuta 2001
Opetuspäivän jälkeen junaan ja Helsinkiin vanhaan Königiin Hiidenkiven läksiäisillallisille.
Tapasin viimeisen kerran tutuksi käyneen toimitusneuvoston. Viimeinen toimittamani numero on eilen mennyt painoon. Siitä taisi tulla aika hieno jäähyväisnumero.
Ilahduttavan moni oli paikalla, ja puheissa kertasimme vähän Hiidenkiven uudistumista menneinä vuosina. Pyrkimyksenä oli monipuolistaa lehteä, avata sitä laveammalle suomalaisen kulttuurin kentille, ja siinä on ainakin osaksi onnistuttu. Myös ulkoasun uudistus on sujunut kohtuullisen hyvin. Toimituskunnallakaan ei tuntunut enää loppumetreillä olevan mitään valittamista, tai sitten napinat pidettiin oivallisesta ruuasta täyttyvissä mahoissa.
Yhteistyö varsinkin toimitussihteerin kanssa on sujunut mallikkaasti, aivan kivuttomasti kaikki viisi vuotta. Sirkka on käytännössä kääräissyt lehden kokoon, joka kerta luotettavasti aikataulussa ja joustavasti eri tahoille neuvotellen. Pahempia vihoja ei jäänyt kuin joittenkin kaltoin kohdeltujen tutkijoiden taholla. Luovuin jo alkuvaiheessa entisestä periaatteesta, että vain myönteisiä kirjakatsauksia julkaistaan. Parempi linja oli avoimesti keskusteleva lehti, ja sellainen se on ollut. Jatkoa jään kiinnostuneena seurailemaan.
Sitkein joukko jäi istumaan baariin valomerkkiin saakka. Markku Tanner viritteli urheiluaiheista tietokilpailua, jossa yllätin miehen pärjäämällä aika hyvin. Tanner ja Kotiseutuliitto suhtautuivat aluksi varautuneimmin nimitykseeni, mutta matkan varrella olemme vankasti ystävystyneet. Tanner taisi kutsua minut ensi syksynä Pielisen altaan symposiumin puhujaksi, asia on tarkistettava.
Keskiviikkona 28. marraskuuta 2001
Ehdin aamujunasta koukata Matti Viirosen TTT:sta matkaani ja huristimme Heinijärven Tättälään, missä pidettiin Hurskaan kurjuuden ensimmäinen lehdistötilaisuus. Yllättävän hyvä menestys, useita toimittajia paikalla, lämmin tunnelma, jota edesauttoi sukutalon pirtin tunnelma ja hyvät tarjoilut – pettuleipää ja sahtia myöten.
Näinä aikoina on todella vaikeata saada toimittajia tilaisuuksiin, aikataulut ja kilpailu siksi paljon kiristyneet. Tämänkertainen tulos kirjattava Aamun aktiivisen toiminnan tiliin, jopa Aamulehden Huovinen paikalla ja tohtori Ojanen Tyrvään Sanomista, paikallisia lehtiä parhaasta päästä muitakin. Saimme hienon lähtölaukauksen tärkeään yritykseen.
Risto Ojasen vastaväittäjänä olin syyskuussa Jyväskylässä; nyt pohdimme osallistumista silloisen kustoksen Tarmo Kunnaksen järjestämälle pyöräretkelle Bretagneen ensi keväänä.
Kova kiertue ja valvomiset vaativat veronsa. Masi Viirosen kanssa palailimme Tampereelle puhellen niitä näitä teatteritaiteen nykynäkymistä, mutta illalla katsoin vain että Taide ja taudit –seminaari pääsi Teatterimontussa alkuun – ja livahdin takaovesta kotiin lepäämään.
Torstaina 29. marraskuuta 2001
Pitkä opetuspäivä, seminaari ja analyysikurssi vastaanottoineen. Teatterin digitaaliset mahdollisuudet puhuttivat seminaarissa. Kimmo Hokkanen oli maanantai-iltana kohauttanut TTT:n teatterikeskustelussa yleisöä vaatimalla uusia muotoja ja uutta polvea teatteriin. Nyt hän esitteli esitelmässä näkemyksiään tarkemmin. Hieman epäuskoisina pohdimme Augusto Boalin kollektiivisen teatterin mahdollisuuksia internetin yhteisillä kokoontumispaikoilla, mutta yrityksiä tähän suuntaan tullaan varmasti näkemään.
Lauri Vennonen ohjaa kesällä Porvooseen Jussi Kylätaskun näytelmän Matti Haapojasta. Hänen esitelmänsä tarkasteli ansiokkaasti tekstin ja tulevan esityksen yhteyksiä Brechtin lähtökohtiin; Tällainen käytännön, oman ohjaustyön ja teoreettisen analyysin idea parhaimmillaan voi meillä Teatterin ja draaman tutkimuksessa toteutua.
Illalla kellahdin vielä Tampere-taloon seuraamaan Katrin joulukonserttia, jonka harjoituksia olen kuunnellut lokakuusta ruveten. Kauniisti ja viimeistellysti tehty konsertti, joka osa kohdallaan, hyvä yhteispeli ja tarkoin mietitty koreografia näkyi ja kuului solistin ja yhtyeen yhteishengessä. Ehkä jotakin joululaulujen lämmöstä voi kadotakin tällaiseen suuren estradiesityksen tarkkuustyöhön, mutta Katrin kuntoa ja viritystä oli kyllä ihailtava. Hän ei hellitä. Sali miltei täpö täysi, paljon kyröläisiä sekä Varpiot ja Soinit, TTT:n illallisilla kutsutut.
Perjantaina 30. marraskuuta 2001
Aamupäivällä palaveri Hurskaan kurjuuden markkinoinnista kunnan kulttuuritoimistossa. Hyviä spontaaneja ideoita, mutta leveä järjestelykoneisto hidastaa etenemistä.
Iiris Ruoho väitteli kotimaisista tv-sarjadraamoista tiedotusopin puolella, missä tv:n tutkimuksella on pitkät perinteet. Aihe liippaa läheltä meitä. Vastaväittäjä Veijo Hietala veisteli useamman kerran väittelijän takinkäännöksistä, missä tuntui sisäpiirin henkeä. Ruoho on kuulemma aiemmin vastustanut saippuasarjoja, ryhtynyt niitä sitten tietystä naisnäkökulmasta (kuukautiskierron toistuvuus vastaa Kauniiden ja rohkeiden jatkuvia toistoja) puolustamaan ja kääntynyt taas väitöskirjassaan kriittisemmäksi, kuin syntejä tunnustaen. Väitös keskittyi vain TV2:n sarjoihin, mitä tamperelaista nurkkahenkeä vastaväittäjä oikeutetusti kritisoi. Englanninkieliseen (rieväkylän kiurunkulmalaisista!) kirjaan perehdyttävä tarkemmin.
Lounastin Päivi Mäkisen kanssa Mylläreissä kuningasideastani perustaa Tampereella uusi kokeileva taiteellinen teatteri, lähinnä tutkimus- ja opetustarkoitukseen. Mäkisellä heti lennokas idea ja tilakin valmiina, siihen on palattava. Mistä rahat?
Illalla Pirkanmaan Kulttuurirahaston jakotilaisuus Tampere-talossa, meidän opiskelijamme Virva Itäranta ja Heli Järvinen saivat rahaa, toinenkin suositukseni meni läpi, Sirpan väitöskirjatyö. Lisäksi Hurskaan kurjuuden lavastus ja puvustus saivat tukea, joten monta aihetta istua tyytyväisenä seuraamassa Esa Niiniharjun sujuvaa rahanjakelua. Yrjö Varpion juhlaesitelmä kulttuurimme spektaakkeliluonteesta oli jäntevä ja johdonmukainen, kuinkas muuten. Mutta turha lienee potkia tutkainta vastaan, jokaisen ajan kulttuuri etsii omat muotonsa, tämän aika nämä karnevaalin sumeilemattomat keinot. Mäkelän piirin kirjailijoiden minuuden ja identiteetin tuima etsintä maailman myllerryksessä on mennyttä aikaa.
Lauantaina 1. joulukuuta 2001
Juhlaviikko ei hevin hellitä. Matkalla Helsinkiin katsastin TT-Frenckellin Hullun rakkauden, Sam Shepardin vahva teos: erityisesti ilahdutti Turkka Mastomäen kehitys kovana naamana, sai täyden tuen Elina Salovaaran hienosta pienin vivahtein toteutuvasta naishahmosta. Esa Latva-Äijö näytti kykynsä karrikatyyrin vetäisijänä, pitemmälle viety kuin Lasisen eläintarhan estynyt nuorukainen.
Nyt on Tampereen molempien teatterien koko ohjelmisto nähty, joukossa sentään muutama valopilkku pienillä näyttämöillä. Mutta kovin kloonattuja ja säyseitä viihdetaloja ne alkavat olla. Uuden puhkovan teatteritilan tarve ilmeinen.
Junalla Kauniaisiin, missä Nokian johtajan Matti Ala-Huhdan illalliset uudessa talossa, paikalla taannoisia maanpuolustuskurssikavereita Risto Pouttu Kannuksesta ja Tapio Reponen Turusta vaimoineen. Tyylikkään pelkistettyä, kaikin viestimin varustettua taloa ihailimme ja nautimme mainion illallisen. Keskustelua hallitsivat Suomen Pankki ja Tarja Halosen eilinen nimitys. Talousmiesten mukaan lopputulos on pankille hyvä, mutta prosessi käsittämättömän kömpelö ja lopputulos varsinkin Ahoa ja myös Kanervaa syvästi nöyryyttävä ja loukkaava. Kuinka tällainen oli mahdollista, mietittiin moneen otteeseen. Kansalaiset taputtavat, kun poliitikot saivat nenilleen, mutta Tarja Halosesta tuskin tulee tällä menolla kansakuntaa syvemmin yhdistävä presidentti.
Katrikin ehti illallisille jälkitunneilla suoraan Finlandia-talon konsertista, joka oli kuulemma mennyt vielä paremmin kuin Tampereella. Ajoimme aamuyötä myöten kotiin, minä torkuin parin konjakin jälkeen, mutta laulajatar on kova kuski.
Mika Waltari –seura 12.12.
Nautittu glögit Reitzin taidekodissa Apollonkadulla, Ritva Haavikon professorin arvoa juhlistimme puhein ja kukkasin, Waltarin joulutarinoita kuuntelimme, kultakauden taidetta ihailimme seinillä- Väkeä sopivasti parisenkymmentä. Ensimmäinen vuosi seuran osalta pyörähtänyt aika vaivattomasti. Istuimme sihteeri Marja-Liisan kanssa Elitessä, söimme ensi kerran seuran laskuun, katsoimme sen ansainneemme tästä urakasta.
Otavan takkatuli-ilta 13.12.
Helsinkiin ehdin juuri pisimmän ja kiireisimmän opetuspäivän päätteeksi torstaina seminaarissa neljä esitelmää, kesti 4,5 tuntia, esseitä tippui, rekisteriin oli monella tulinen kiire; hengästyneenä harppasin junaan ja keinahtelin siis neljännen kerran viikon sisällä senkin raideosuuden. Matkalippu-uudistus on aiheuttanut sen, että paikallaan ei voi enää rauhassa istua; usein kuten nyt joku istuu jo lippusi määräämällä paikalla, et henno häntä karkottaa, jolloin sinun valitsemallesi paikalle pyrkii kohta joku ja evakkous jatkuu. Ennen kun ei ollut pakollisia paikkalippuja, kaikki oli levollisempaa.
Eräs ero ilmastoissa: Tampereella ei juuri kukaan kommentoi mitään tekemisiäsi, mutta kun avaan Otavan oven, keskustelu alkaa jo alakerran naulakolla Hiidenkivestä, Hurskaasta kurjuudesta, Sillanpään Nobelista jne.
Oli hauska tavata tuttuja: Salokanteleet, Jaana, Kai Laitinenkin vauhdissa, Aarne Laurila toinen tilaisuuden veteraani, Ainokin siellä luontevasti puikki kääntäjien seurassa kuin kala vedessä, Laila moitti minua aiheellisesti huonosta yhteydenpidosta, monessa piirissä ajelehdin eikä jäänyt hampaankoloon muuta kuin se, että Tieto-Finlandian ehdokkaaksi en tällä kertaa päässyt 2000 sivun teatterihistorialla – valitsivat kaikkia "persoonallisia" pikkuteoksia, joita Anneli Kauppinen urheasti nurkkaan ahdistettuna koki puolustaa.
Ja sitten tultiin jo kaartaen takaisin FES-kahveille, mistä vapaus siis alkaa. Saas nähdä mitä tällä vapaudellani onnistun tekemään.
Sunnuntaina 16. joulukuuta 2001
Tähän katkeaa pätkähtäen loppusyksyn kiivas menokalenteri.
F.E. Sillanpään Seuran joulukahvit on viimeinen merkintä ja kiintokohta; tästä luiskahdan vapaalle. Oli jo aikakin: viime viikolla kävin neljä kertaa Helsingissä edestakaisin. Joulukahvitkin meinasivat mennä pommiin: vanha lauantaipäivä oli muutettu ja mulle jäänyt kalenteriin sunnuntaina väärä kellonaika, joten uinailin rauhassa sohvalla puheenvuorooni keskittyen, kun puheenjohtaja soitti, että nyt täällä aljettasiin… Ehdin paikalle vartin myöhässä. Tupa täynnä, tunnelma tiivis. Kynttilät, linnut, kuusi kohdallaan.
Eero Saarenheimo pakinoi vanhan radiomiehen muistoja, Emilia Pokkinen lausui ihanasti runoja, Aamu juoni kiivaasti ja minäkin yritin lopulla nostattaa tunnelmaa kuulemaan Sillanpään itsensä lukemaa Hurskaan kurjuuden loppulukua. Löysin Eeva Nummisen äänittämän nauhan varastostani, varsinainen uniikki harvinaisuus, jota käytämme Myllykolussa ensi suvena yleisöä värisyttäen. Pentti Linkola ja Sirkka olivat vaivautuneet paikalle. Menivät jatkoille Huusareitten ja Lehtipuun kelkkaan. Kaikki tarvittavat olivat paikalle, minäkin pääsin vaikka vaivalloisesti nuottiin mukaan.
Ihmeellinen tyhjyys valtasi mieleni illalla. Siinä oli sitten kaikki tältä syksyltä.
Ulkona on kaunis kuuraoksainen pakkassää, todellinen talvi viimein. Hiiskumaton hiljaisuus täällä korven kuulumissa.
Mieli lähtee kertaamaan, mitä parin viikon sisällä on merkittävää sattunut:
Yliopisto
Lukukautta on lopeteltu kiivaasti yliopistolla, kertauksia pidetty, esseitä palauteltu, ruuhkaa selvitelty, - ja sijaiseni Pia Houninkin olen valinnut ja esitellyt, kevät siintelee vapaana. Valtakunnallisen esittävän taiteen tohtorikoulua on kehitetty ja laajennettu, samalla on mieleeni tullut suomalaisen ylikoulutuksen kiihkein ilmenemismuoto, nämä "taiteellispainotteiset tohtorintutkinnot", joita pääsin tuoreeltaan Teakin kokouksen jälkeen sadattelemaan raitsikapysäkillä Leena Krohnille – ja hänpä oli minuakin kiivaammin samaa mieltä. Taiteilijoitten tittelinkipeys yltää naurettaviin mittasuhteisiin.
Samalla kuulin huvittavan asian: sijaiseni virkavapaus, joka laitoksen säästösyistä on kuukautta lyhyempi kuin minun vapaani, on herättänyt huomiota alan ihmisissä, kertoi Pirkko Koski. Ei heilläkään muuta puhumista ole!
Hurskas kurjuus
Viimeiset lukuharjoitukset vahvistaneet uskoani yrityksen menestykseen. Osajako tuntuu lupaavalta, muutama kohtaus herännyt jo elämään. Neuvotellut Pentti Tynkkysen kanssa musiikista, sekin herättää hyviä toiveita. Tieto hankkeesta levinnyt odotettuakin tehokkaammin, viimeksi Nobel-palkinnon 100-vuotisjuhlien aikaan.
Nyt viimeistelen sovitusta lukuharjoitusten antamien viitteiden perusteella, etupäässä karsin kerrontaa, iskevöitän ja lisäilen pieniä juttuja lähinnä näyttelijöiden, heidän tarpeittensa mukaan. Tammikuussa pannaan sitten täysi rähinä päälle.
Teatteri
Nähnyt vain opiskelijoitten esittämän Kristian Smedsin pikkudraaman Frenckellin siivessä, sekin tila menetetään konttoreille, joten oman tilan tarve vain kasvaa. Katsastanut Päivi Mäkisen ja kaupungin viranomaisten kanssa yhtä sopivan tuntuista huoneistoa Hämeenkadulla; nyt vain rahoituksesta kiinni. Tampereella tarvitaan pieni taiteellinen teatteritila tutkimus-, kokeilu- ja opetuskäyttöön.
Elokuvat
Onnistunut näkemään Salon Matin yllytyksestä Spielbergin AI –tekoäly (Artificial Intelligence), joka tuntui ensin lapselliselta robottifantasialta, mutta yltyi sitten niin huikeisiin ratkaisuihin, että paatunut katsoja istui penkissä suu ihmetyksestä ammollaan.
Sen sijaan Moulin Rouge valtava pettymys amerikkalaisessa musical-melodraamallisuudessaan, ei mitään vanhasta Pariisista tai aistillisuudesta, ei ranskalaisuudesta, ei edes sensualismista häivääkään. Mutta uutta yltäkylläistä kuvakerrontaa kyllä ja tuttuja viisuja.
Kirjat
Innostunut lukemaan Somerset Maughamin tyylikkään ironisia taiteilijaromaaneita: Näyttelijätär (Theatre) verrattomasti kerrottu esittävän taiteilijan sielunavaus – samalla lontoolaisen teatterimaailman melko sydämetön läpiviilto. Muistan kun Molle aikoinaan varoitteli naimasta näyttelijää ja kehotti lukemaan tämän kirjan ainakin ensin. Elämältä se maistui (Caces and Ale) vähän liiankin sisäpiiriin kääntynyt satiiri englantilaisista kirjailijoista, joiden esikuvia M. epäilyttävän innokkaasti torjuu esipuheessa. Hupaisia, edelleen muutettavat muuttaen Suomenkin oloissa päteviä luonnehdintoja, myrkyllisiä.
Lisäksi selannut Matti Klingen uusia päiväkirjanlehtiä (Luen ja matkustan) saadakseni hiukan eleganssia ja ryhtiä elämääni. Oppineisuus välillä hirvittää, sen sijaan laaja-alaisuus ihastuttaa. K. kirjoittaa Alastalon salista oivaltavammin kuin moni kirjallisuudentutkija, itsekin joudun häpeään; olisiko viimein luettava kyseinen kirja loppuun? Median kriitikkona K. on leppymätön, radikaalina arvokonservatiivina usein aivan oikeassa. Nautittavaa palasteltavaa, sivu sieltä, toinen täältä.
Hiidenkivi
Jättänyt jäähyväiset ja juhlinut viimeistä numeroa, joka näyttää aivan kelvolliselta ja täyttää mieleni hienoisella tyydytyksellä. Pankoot siitä paremmaksi puolestani. Lukijoitten kiitoksia tippunut muutamia, ne lämmittävät.
Vuosi 2002
on alkanut hissukseen, joulu hyvin kestetty, ensimmäiset eurot tuhlattu.
Kaikkien aikojen joulusää, uljas pakkanen, loistava kuutamo, hiiskumattoman huurteinen maisema ikkunoiden takana on kehystänyt näitä pyhiä.
Joulunpyhät hoituivat Katrin varmassa emännyydessä, meitä mahtui 12 henkeä joulupöytään ja sopu säilyi suhteellisen ehyenä. Iloisin asia oli se, että faija ja Anu-tätikin jaksoivat vielä Helsingistä Alman kyydillä yhteiseen jouluun, viihtyivät uusitussa Viehätyksessä, kunnes vasta Tapanin jälkeen heilautin heidät takaisin Helsinkiin.
Elmerin päivä 3. tammikuuta
näyttää ensimmäiset virkoamisen merkit, salkkukirjoitin on kannettu Viehätyksen yläkertaan, vanhaan rakkaaseen työhuoneeseen, mistä Vilho siivoaa tavaroitaan Tampereelle.
Tehnyt symbolisen alun, muutaman kappaleen tunnustelunomaista kirjoittamista, mistä ei yhtään tiedä muuta kuin että mekaniikka on edelleen tallessa.
Lukenut näinä pyhinä paljon, hiihtänyt vähän, syönyt vankasti kinkkua, juonut kohtuullisesti sahtia ja uudenvuodenyönä kohtuuttomasti konjakkia, millä oli syynsä ja seurauksensa.
Brideshead Revisited
on hallinnut joulunpyhiäni ihmeellisen voimakkaasti, katsonut kaikki osat paitsi ensimmäistä, joka livahti ohitse; muistanut millä hartaudella Elinan kanssa sitä katsoimme (Mennyttä maailmaa) parikymmentä vuotta sitten, kun olimme uusia asukkaita Villa Viehätyksessä. Se tempaisi silloin mukaansa, ja nyt uusi katsominen syvensi elämystä; tajuan vähän enemmän uskonnon ja kapinan, perheen ja velvollisuuden, tunteen ja kurin suhteista.
Olen lukenut Evelyn Waugh'n romaania suomennoksena ja alkukielellä, ihmetellyt hieman nimettömän vanhan suomennoksen sanavalintoja, vertaillut pokkariin, etsinyt painopisteitä. Miksi suomennos on pirstonut Waugh'n pitkät, puolipistein erottuvat intervallit normaaliin töksöttävään suomilauseproosaan? Muitakin kökkähdyksiä havaitsee.
Mutta tv-sarjan näyttelijäntyö on sellaista tasoa, jota näkee harvoin, samoin ajankuva, pitkät otokset, rauha, tyylikkyys ja surumielinen paatos, joka kerrontaa hallitsee. Julia – Diana Quick – on kääntänyt sydämeni ylösalaisin, jo ensi kerralla, nyt yhä voimakkaammin. Ristimme aikoinamme englanninsetterinarttumme Juliaksi tämän kauniin ja tulisen karakterin kunniaksi.
Keskustelimmeko Elinan kanssa sarjan uskonnollisesta tematiikasta, jonka täytyi tulla hyvin lähelle häntä?
Kaksi suomalaista jäärää: Mikko Niskanen ja Juho Syrjä
Vuokko Niskasen teos Mieheni Mikko ja minä oli positiivinen yllätys autenttisessa, paljaassa, ilmeisen sensuroimattomassa ja jälkiviisauksia välttävässä riuhtaisussaan. Se Niskanen, jonka minäkin vähän tunsin, haisee kirjassa suorastaan nenääni. Vuokko N. kuvaa itsensä, omat hyväuskoiset ja lopulta epätoivoiset yrityksensä Mikon emäntänä sekä surkuhupaisasti että kolkon traagisesti. Lukija näkee miehen petoksen ennen kirjoittajaa, mikä osoittaa kirjan saaneen tulla julki ilman liikoja toimitustöitä.
Mikä Mikkoa riivasi? Ajanjakso 1974-1976 oli nousun ja taittumisen aikaa, parhaat työt takana, edessä hidas laskettelu. Hurja omien mahdollisuuksien yliarviointi, hybris, jatkuva rähinä oikeita ja luuloteltuja vihollisia vastaan, vainoharhaksi yltyvä kapinamieli sekä julkisuuden railakas tavoittelu, paisteessa kylpeminen, mahtien ja vallan ihailu sekä kaikkeen kietoutunut viina, itsepetoksen varma tunnus, tuhosivat sen herkästi syttyvän, vilpittömän elämän tarkkailijan ja aidon taiteilijan, jonka ajoittain myös Mikossa tunsin.
Juhani Syrjä sai komeasti päätökseen sarjan isänsä Juhon monologeja 1918 – 1984, neljä osaa, tiivistä puheenomaista kerrontaa ja ajan tapausten kommentointia. Kaksi loppuosaa ovat löysempiä kuin tiukat avaukset, aiheitakin enemmän, maailma avartuu, sävy leppeytyy.
Juho Syrjä oli merkittävämpi kirjallinen hahmo kuin tunnettiin; Väinö Linnan lähde ja kertoja, Haanpään ihailija, ilmeisen kova ja hidas lukija ja ennen muuta hyvä replikoitsija, tarinaniskijä.
Siinä suhteessa pojan tyyli tapailee oivallisia konkreettisia ilmauksia, mutta luistaa myös aika väljästi antoisien aiheiden ohi. Juhon poliittinen maailma on kapinan jälkeen liikkumaton, omassa sosialidemokraattisessa, miehisessä, karskissa asemassaan, mistä katsottuna Kekkonen on auttamatta akkamainen ja vasta Koivisto todella komea mies.
Syrjän perheestä haarautui kirjallinen ja musiikillinen vaikuttamisen verkosto, jolla paljon pintoja, lahjakkuuksia, sosiaalisia suhteita. Kun kirjallisuudentutkimus yrittää pureutua ”rakenteisiin”, Syrjän kirja on hyvä opas pirkkalaisen litteraarin elämän erääseen voimakeskiöön.
Erään rakkauden sitaatit
Myönteisiin yllätyksiin kuuluu epäilemättä myös Anita Hallaman Sydämen kieltä sydämelle – kauheasta nimestään ja kotkamaisesta kannestaan huolimatta.
Hallama kiersi tekijänoikeuspulmat näppärästi siteeraamalla päiväkirjamuodossa osin hävittämiään Kekkosen kirjeitä, mutta kirjan uskottavuutta ei voi silti kiistää. Esiin nousee hämmästyttävän haavoittuva, herkkä, koulupoikamainen, rakkaudennälkäinen ja myös alamainen valtias. Minulle kuva Urhosta on tämän jälkeen muuttunut, ja ainakin Donnerin kovapintainen Presidentti jää ohuena varjona kauas esikuvan herkkäpintaisista vivahteista.
Omista tunteistaan Hallama antaa niukasti viitteitä, kirjan perusteella ne eivät kovin syviä olleetkaan. Tärkeintä oli vain dokumentoida Urhon suuri hullaannus ja viitseliäisyys suhteen hoidossa, jossa oli uhkapelin ja hellyyden kiihottavaa yhdistelmää.
Oppinut jotakin naisesta ja rakkaudesta, Vuokko Niskasen ja Anita Hallaman opastuksella?
Ainakin sen, että naisellakin on monet kasvot: edellisen sitkeä uhrautuminen ja jälkimmäisen kopeahko hallitsevuus. Mikko Niskanen oli naissuhteissaan siekailemattomampi kuningas kuin rakkaudessaan pehmeä ja anovainen Kekkonen.
Muuta, kaikenlaista on tullut luetuksi ja katsotuksi; niistä roiskeita aikanaan. Uusi vuosi on kääntynyt ja vakiintunut, Aino tutkii Viehätyksessä gradunsa aineistoa, Katri hiihtää ja puhuu puhelimessa, kissaakin tänään madotettiin ja saunan vesiä sulateltiin, pakkanen paukahti persumuksilleen, joten kaikkia alkaa olla niin idyllisessä mallissa kuin näillä main vain voi olla.
Työt alkakoot.
Loppiainen 2002
Miten sanoisin, taas yhden kauden loppu, seitsenvuotisen. Tästä alkaa vapaus ja se usein perään kuulutettu uusi elämä. Brideshead Revisited jätti päättyessään jotenkin syviin mietteisiin. Se uusittiin kuin tilauksesta tähän elämisen taitteeseen. Kunnostamme edelleen Ainon kanssa omaa Bridesheadiamme, Villa Viehätystä. Aamu kävi kahvilla sen nykykunnon katsastamassa ja tuntui hyväksyneen. Remonttia on jatkunut vuoden, vielä pieni ponnistus ja pääkerrokset ovat jokseenkin peruskunnossa.
Hiihtämässä Vatulassa Ainon kanssa, pistelin vitosen lenkin nousua ja laskua sillä aikaa, kun Aino paineli lentokentälle, otin sieltä hänet kyytiin. Hyvä keksintö. Pidennetään talven mittaan lenkkejä.
Ylivakerit ja Järvelinit loppiaisen iltapäiväkahvilla, Katri leipoi, kiittelimme kaikista kuluneen vuoden avuista ja urakoista. Ilman näitä naapureitamme emme selviäisi.
TV1:n Armi-dokumentti Käy lento joutsenen herkisti mielemme kerrassaan; mikä kansallisen itsetunnon huumaus sotien jälkeen, mikä juhla ja puhdas innostus, kaikki vaikuttavat suomalaiset samoissa talkoissa: sotainvalidit, Tarva, Tapsa, Tauno Palo, Waltari, jopa Taata Sillanpää…
Katsottava uudelleen. Enemmän merkityksiä kuin Klingekään pystyi keskittämään. Armi ihmeellisen varma, kypsä, kaunis, raikas, puhdas, koivunlehvä ja maailmannainen samalla kertaa. 1950-luvun eepos on vielä kertomatta, kirjoittamatta, tekemättä.
Tutkin eilen kirjastossa, missä pidettiin kutsunnat 1898 – ihan toiseen aiheeseen. Kuin tilauksesta paikalle käveli Vuorisen Juhani, jolla hallussaan aiheeseen liittyvä dokumentti Ala-Vakerilta: siis Vatulassa, minkä isänikin muistitietona vahvisti.
Tiistaina 8. tammikuuta 2002
Aloitellut töitä vanhassa rakkaassa yläkerran huoneessa Viehätyksessä, pikkuhiljaa hyvä tulee.. Käyn läpi Hurskaan kurjuuden sovitusta, yritän pelkistää, vain välttämätön mukaan, mutta se täydellä karulla tehollaan.
Iltap. hiihtelin pitkästä aikaa Myllykolun lenkin, mittailin katseella näyttämöä. Lavastus on päässäni. Pari astetta pakkasta, pehmeä cumuluspilvistö, lentokeli. Katri meni edeltäni, Aino tuli vastaan. Meidän perhe täällä vain hiihtelee. Äkkiä muistin, että juuri nyt alkaisi luentoni. Tunsin itseni vapaaksi ja rajattoman onnelliseksi.
Eilen jatkui taas ranskan opiskelu, tähtään polkupyöräretkelle La Rochelleen huhtikuussa. Luin Kati Katajiston jännittävän 1700-luvun tutkimuksen Vale-Jaakko (Edita 2000) Ilmajoen huijarista, erinomainen tv-elokuvan aihe. Onkohan kukaan keksinyt..
Nuutinpäivänä 2002
Viimein joulun loppu, mutta niin vain kannoimme Ainon kanssa Viehätyksen pihassa kaatamani tuijan latvan uudeksi kuuseksi: tammituija kuusenjalassa, tuoksuu vahvasti, raikastaa ilman, näyttää hyvältä. Aino ehtikin pitää hyvän työloman ja palasi Helsinkiin, nautimme lähtölounaan Sarvessa.
Muuten otettava reikäleivät kainaloon, härkäviikot alkavat. Täysi työn rähinä päälle huomenna. Katseltiin Mametin kirjoittama hurja The Edge (Reunalla) eilen videolta, vahva elokuva, miltei kestämätön miehistä erämaan armoilla, jollain lailla innostava. Miehisen ystävyyden ja petoksen elokuva, myös kylmän järjen oppitunti epätoivoisissa tilanteissa.
Äsken tuli kirjojen A&Ö uudella paikalla, virkistävää nähdä Pekka Tarkka pitkästä aikaa antamassa syvyyttä ja järkeä kirjallisuuskeskusteluun, nosti sentään Enkeli tulessa –kirjan siitä julkkispaljastusten suosta, johon Tuula-Liina sitä yritti sortaa. Taija T. aloittaa kohta luovan kirjoittamisen opetuksen draamalla, tuntui olevan vedossa hänkin.
Eilen vedin vielä kerran Teatterikerhon retken Helsinkiin katsomaan Kaupunginteatterin Puntilaa. Odotukset eivät keikkuneet korkealla, mutta kyllähän Nuotion ohjaus nyt kosiskeli halpamaisesti ja yritti lauluilla keventää teosta – täysin kuolleita rivilaulunumeroita, jotka katkaisivat draaman dialektisen etenemisen. Esko Salmisen uhkea nousu lopun humalamonologiin pelasti sentään iltapäivän. Mutta ihmeellistä temppuilua nähtiin lavalla muuten lähes kautta linjan, ei saanut Suosalokaan paljon irti Matin kommenteista, tyytyi pokerinaaman sarkasmeihin.
Totta puhuen Myllykolun viimekesäinen Puntila on noussut koko ajan arvossa, kun on nähnyt pari muuta versiota. Ei mitään häpeämistä harrastajilla, Timo Ojala ohjasi paljon tinkimättömämmän tulkinnan, vaikka siinäkin oli sitä sirkuskevennystä kotitarpeiksi. Sanottakoon vaikkapa, että täällä nähtiin monin verroin hauskempi lähetystösihteeri kuin oli Kaupunginteatterin ulkokohtainen ilveilijä. Usko kohoilee taas Hurskasta kurjuutta ajatellessani..
Keskiviikko 16.1. 2002
Viimeinen Hiidenkivi-päivä; Jukka Ihanus ja Sirkka tarjosivat ystävällisesti lounaan ja lahjoittivat komeasti siniseen nahkaan sidotut vuosikerrat 1997-2001. Siinähän riittää lukemista vanhuuden päivinä. Nopeasti vanhat numerot haihtuvat mielestä, näyttivät jo kaukaisilta: kaikuja entisestä elämästä.
Ajoimme sitten Vantaalle Nurmijärven kylkeen onnittelemaan Hannes Sihvoa, joka leikkauksesta toipuvana täytti 60. Muistan Hanneksen edelliset juhlat, silloin tervasoihduin valaistu seurantalo tulipalopakkasessa, pitkät pitopöydät täynnä kansallisten tieteiden aktivisteja, Tapani Kansa heilui ja lauloi seremoniamestarina. Nyt oli hiljaisempaa, mutta sydämellistä. Hannes entiseen tapaan vauhdissa, vaikka voimansa ponnistaen. Onnittelimme Hiidenkiven puolesta lehden ansiokasta avustajaa. Viimeisin juttu oli Halosen Kivi-elokuvasta; nyt Hannes esitteli pöydällä valmista käsikirjoituspinkkaa: Kivi-kirja, Sylvesterin päivänä loppuun prässätty. Elämäntyön näköinen. Uusi kokonaisesitys tulee suureen tarpeeseen ja oikeaan aikaan. Kypsyneen toimitettuna valmistunee syksyksi, jolloin Kivi-buumi saa uutta käyteainetta.
Keskustelu kulki luontojaan Kivi-elokuvaan, jonka poskettomat asiavirheet saivat kyytiä, mutta tietty rosoinen repäisevyys herätti myös uskoa siihen, että nuoriso voi löytää Kiven. Pohjimmaltaan kohdetta ihannoiva, pateettinen, kielipoliittinen ja epätasainen elokuva.
Torstai 17.1. 2002
Kansallisen aatteen ylösnousemus jatkui SKS:n juhlasalissa, missä julistettiin Lönnrotin juhlavuosi alkaneeksi. Hieno ja lämmin tilaisuus talon tyyliin, hyviä puheenvuoroja, näyttelyn perusteellinen esittely, uusi Lönnrot-kirja julkistettiin sekä juhlavuoden monet kalenterit ja ohjelmistot. Matti Klinge – tyylilleen uskollinen - kritisoi esitysten akateemista haksahdusta: Lönnrot ei ollut maisteri, koska ei osallistunut promootioon. (Osallistun itsekin alkavaan kansalliseen buumiin: lähetin pienen ehdotuksen Vesilahden kunnan näytelmäkilpailuun, aiheena Elias ja Laukon neidot. Tutkin Elinan surman taustaa ja todellista sisältöä.)
Kivi ja Lönnrot on nyt sitten valjastettu valamaan uskoa kansalliseen alkuperäämme ja voimaamme eurovuonna 0, jolloin taloudelliset ja poliittiset perustukset järkkyvät – jääpähän ainakin oma kulttuuriperintömme.
Kävin Kaupunginteatterissa onnittelemassa Reima Jokista, joka loisti iloisena viisikymppisenä ylälämpiössä. Muistelimme ohimennen yhteisiä Pyynikin taisteluvuosia, Reima intoutui painottamaan Tampereen vuosien merkitystä työhistoriassaan. Kovin ristiriitaisesti niitä vain täällä arvioidaan. Omaperäinen yritteliäisyys tuotti joitakin ylikäymisiä, mutta tulokset toisaalta melko vaikuttavia. Reima huomauttikin TTT:n historiaan tekemistäni tulkinnoista. Oli huojentavaa onnitella häntä ex-puheenjohtajana, instituutioiden paineista vapautuneena. Helsingissä Reima näyttää selviytyneen hyvin suuressa talossa.
Jäin saman tien katsomaan Housut pois – ensi-iltaa: lämmin perhenäytelmä, hienokseltaan positiivinen yllätys. Mutta amerikkalaisittain kierrätetty brittiaihe suomalaisessa syleilyssä – paljon elokuvan karheasta charmista karsiutui.
Perjantai 18.1. 2002
Matkamessuilla Pasilassa, ensimmäinen tutustuminen tällaiseen mylläkkään. Hukuttavat houkutukset, ihmisillä tuntuu olevan rajattomasti aikaa, rahaa ja viitseliäisyyttä itsehemmotteluun ja lomaileviin elämyksiin. Matkakuume meinasi iskeä satunnaiseen käväisijäänkin. Tarkistin Hämeenkyrön vaisun asiallisen osaston, Hurskas kurjuus kohdallaan. Marjo säteilevänä brittiosastolla, hauska tavata vanha tuttu vastarannalta. Kävimme baarissa oluella. Matkailuinto on kuulemma palailemassa laajemminkin, syyskuun kuopasta selvitty.
Sain ujutetuksi liitossa monistetut näytelmätekstit matkailumessuilijoiden paluubussiin, joten heilahdin keventynein mielin Tampereelle. Seurailin vähän tieteen iltapäivää yliopistossa. Pertti Haapala ja Mikko Lehtonen johdattivat historiasta Tampereen nykyiseen globaaliin monikansalliseen todellisuuteen; tietorikkaasti ja terävästi ilmaistuja itsestäänselvyyksiä – ei kai kukaan ole väittänytkään, että Rieväkylä olisi joku hämäläinen umpiperä. Sen omaperäisyyksien etsimisessä olisikin suurempi työ.
Jäin vielä kuuntelemaan paneelia yhteiskuntatieteiden merkityksestä, väkeä juhlasali täysillään. Esko Ahon alustus oli hyvä, näköaloja avaava. Hänen Harvardin aikansa näyttää tuottavan hedelmällisempiä tuloksia akateemisessa kuin poliittisessa yhteydessä. Mieleen jäävin tulos oli Ahon ja Antti Eskolan yhteisesti formuloima: yhteiskunnassa on menossa taistelu tulkinnan hegemoniasta median, yliopiston ja poliitikkojen välillä. Media voitolla – huolimatta Matti Apusen vastaväitteistä. Yhteiskuntatieteilijöitä patistettiin aktiovoitumaan ja näkymään paremmin.
Lauantai 19.1. 2002
Katsastettiin Myllykolu uusien lavastaja- ja puvustajaehdokkaiden kanssa; kohtalaisesti toiveita herättävä palaveri. Lavastuksesta minulla on aika selvä käsitys, mutta puvuista ja rekvisiitasta tulee vielä suuri talkoo – Ritva Nuutinen nimeään myöten teatterinomainen toivomme. Päivi Kivistö ja Harri Isomuotia pohtivat lavastuksen toteutusta. Tarjosin kahvit ja Runebergin tortut meillä.
Lapsoset Alma ja Vilho tupsahtivat isää katsomaan. Poika väitti koonneensa syksyllä 16 opintoviikkoa, hyvä saavutus. Almalla töitä ja teatteripuuhia riittämiin. Katri laulaa laivoilla, joten saunailtani oli yksinäinen. Katsoin Henry Jamesin romaaniin perustuvan tasokkaan elokuvan Naisen muotokuva. Naisen motiivit jäivät riittävän salaperäisiksi.
Sunnuntai 20.1. 2002
Talven selkä taittui eilen Heikin päivänä, samalla hiljalleen pakastuu vesikelin jälkeen. Lenkillä keskittymässä harjoituksiin, sillä Hurskas kurjuus toden teolla käyntiin tänään päivällä Kyrölässä. Täysi huone, suuri osanotto, enemmänkin väkeä kuin suosiolla rooleihin mahtuu, mutta joukkoja tarvitaan. Parhaita miehityksiä mitä muistan, nyt jos koskaan on mahdollisuus tehdä vankka työ. Luettiin uusittu ja monistettu teksti lähes kokonaan, osittain asemia tapaillen. Samalla juhlittiin kakkukahvein Jeren ja Viljan kihlausta!
Katri tuli kotiin, on taas leppoisaa ja mukavaa. Speden ties monettako muisto-ohjelmaa katseltiin, aivan älyttömiä sketsejä, niin mahdottomia, että ne krouviudessaan naurattivat. Muistan hyvin kuinka mustavalkoisen tv:n edessä 60-luvulla mylvittiin. Seurailin Spede-tuotannon elämää vielä 80-luvulla työpaikkani alakerrassa MTV:ssä. Viihteen sankareita silloinkin, ei epäilystä. Jokohan Spede on heroisoitu kaapin päälle lopullisesti? Ylivertainen kyky ainakin Suomen oloissa, kiintoisaa olikin havaita, että miestä olisi kiinnostanut vähän laadukkaampikin tuote ja kansainväliset markkinat, mutta helpot pelivoitot näyttivät sittenkin riittävän.
Luen Simenonin intiimejä muistelmia, mainiota. Muutaman Maigret-dekkarin lueskelu innosti katsomaan, mikä mies lopulta takana. Mistä tämä ilmiömäinen tuotteliaisuus? Kuka pystyy kirjoittamaan 50-80 liuskaa päivässä muiden aktiviteettien ohessa?
Keskiviikko 23.1. 2002
Petteri (von Bagh) otti aineistoa nauhaan moniosaista kulttuurihistoriallista tv-dokumenttia varten. Haastettuna vastaamaan kysymyksiin olin asemissa Ainon kämpillä Sepänkadulla; siellä parempi kuvausrauha kuin faijan luona. Yli kaksi tuntia hikistä tenttiä! En muista tiiviimpää kokeneeni opiskeluaikoinanikaan. Petteri kyseli ummet lammet ilman selvää ennakkosuunnitelmaa, aiheet lainehtivat kirjallisuuden klassikoista teatteriin, elokuvaan - puhuin tietysti Sillanpäästä, Waltarista, mutta myös Haanpäästä, Lehtosesta, Kiannosta, naisdramaatikoista Canthista, Jotunista, Wuolijoesta, myös Elosta ja Salmelaisesta, jopa Kivestä, Lönnrotista; tultiin myös tähän aikaan, viime vuosikymmenien leimallisiin teoksiin. Muisteltiin 60-lukua, Salamaa, Rintalaa, kirjan merkitystä; - viime vuosikymmeniltä nostin 70-lukua leimaavaksi Siinä näkijä missä tekijä –romaanin, koska se taittoi tavallaan taistolaiskauden, 80-luvun avasi Anja Kaurasen Sonja O kävi täällä ja 90-luvun kirjailija on kyllä Jari Tervo, ei auta mikään. Puhuttiin myös median, julkisuuden, kansallisten hahmojen merkityksestä. Mitähän kaikesta tuli? Toivon että Petteri leikkaa vuolaasta puhetulvasta vain älykkäimmät välähdykset dokusarjaansa.
Yhden oivalluksen muistan. Miksi naiset ovat kirjoittaneet meillä parhaat näytelmät? Olisiko jotakin siinä, että nainen hallitsi kotitannerta, käytti valtaa replikoimalla alaisilleen – kun mies kulki erällä, istui nuotiolla, kertoi tarinoita ja kuunteli. Mies valitsi eeppisen muodon, oli aikaa. Nainen tiuskaisi mennessään tullessaan, repliikki jäi elämään.
Illalla astahtelin Albertinkatua Aleksanterin teatteriin; tuli viimein nähdyksi Romuauton Lady – ja Kyllikin rooli, joka pari vuotta sitten ajoi Ida Aalbergin ohi; vieläkin se teksti vaatisi uuden ajattelun ja kunnostuksen, ymmärtääkseni se oli viittä vaille valmis ja Kyllikki se jo hyväksyi. Alan Bennettin näytelmä perustuu todelliseen hahmoon, ja näitähän riittää, laitapuolen originelleja, joilla oma tarinansa. Kyllikki kuitenkin väärässä roolissa, pinnistelty tekninen voitto. Kirjailijan kaksoisroolin kuvaus ihmetytti hiukan. Kuitenkin laatuun käypä arkidraama, mikäs siinä. Vanhassa oopperassa on aina hauska käydä. Aapo Vilhusen kanssa sanasilla ylälämpiössä, menneitä (MTV-teatteria) muisteltiin, näytelmää haukuskeltiin.
Torstai 24.1. 2002
Avauspäivä: Tampereen Teatterin historia potkaistiin liikkeelle. Toimikunta järjestäytyi alakahviossa Raimo Seppälän johdolla. Kokoonpano eloisa, kiinnostava. Tutustuin myös arkistoihin, jotka vähän hujan hajan. Mutta talossa rento meininki, viihdyn ehkä paremmin kuin naapurin raskaassa ilmanalassa. Saman päivän Aamulehdessä näyttävä ensimmäinen ilmoitus Hurskaasta kurjuudesta. Nyt on sekin lopullisesti alkuun potkaistu.
Lounastelimme Alman kanssa Tillikassa, puhelimme niitä näitä. Alma puskee töitä Parkanossa ja Tampereella sellaisella ponnella, että opinnoissa suvantoa. Käynyt tapaamassa kuitenkin sijaistani Pia Hounia. Kaipa ne siellä laitoksella hyvin pärjäävät. Vapaus on ihanaa!
Perjantai 25.1. 2002
Myrsky nousee, Katri lähtee laivalle laulamaan, minä kirjoitan artikkelin Hämeenkyrön veteraanikirjaan Sillanpään Marssilaulusta, sen taustasta ja merkityksestä.
Viehätyksen ylähalli on miltei tapetoitu, sitten alkaa remontti olla voiton puolella. Lumimyrsky yltyy. Tiet tukossa, Kari auraa pääsyn vapaaksi Sillanpääntielle. Teen itsekin kiivaasti lumitöitä. Pääsen illan suussa kirkolle ja veteraanitoimikunnan kokoukseen, missä jätän juttuni ja jatkan Tampereelle. Kiinnostava lumimyrskyinen matka.
Pirkkalaiskirjailijat kokoontuvat, Timo Malmi uusi puheenjohtaja, Harri István Mäki sihteeri. Tuttuja miehiä yliopistolta, alustajakin harvinainen vieras Tampereella: Christer Kihlman. Väkeä paikalla miltei entiseen malliin. Kihlman ei puhu moraalista, vaan psykoanalyysistä ja vanhenemisesta. Niistä keskustelu lähtee, puhutaan unista, luovuudesta, viisaudesta, kirjoittamisesta. K kertoo Marianne Alopaeuksesta, joka valitsi elämän kirjoittamisen sijasta. V.S. Naipaulin mukaan ihmisellä pitäisi olla kolme elämää: yksi lukemista, yksi kirjoittamista ja yksi elämistä varten. Yhdyn täysin. Voisiko vuoden jakaa näin kolmeen osaan?
Otin puheeksi Yrjö Kuloveden ja Sillanpään psykoanalyysiharrastuksen. Sillanpää analysoi vaimonsa unia ja käytti niitä teoksissaan. Kun K valitti, ettei muista uniaan, kysyin voisiko hän käyttää vaimonsa tai toisten unia hyväksi työssä. K sanoi toisten unien olevan hyvin ikävystyttävää kuunneltavaa.
Itse olen nähnyt epätavallisen vilkkaasti unia viime öinä. Vapaus on kirvoittanut joitakin kahlittuja kerrostumia. Viimeksi Lasse Eskonen tarkasteli tätä taloa ostaakseen sen kaupungille tms. – mutta talo olikin sen vanha huonokuntoinen teollisuushalli, jossa me siis asuimme, ja valitin sen kuntoa, mutta E vastasi vihaisesti, että onhan täällä vaikka kuinka suuri tämä tontti. Hänellä vain pieni tilkku omakotitalon ympärillä. Mitäs minä siihen.
Tapasin ilokseni hyvän tuttavan ja istuimme kasvihuoneen karaokebaarissa (!) puoleen yöhön; huvittelu oli kostautua. Paluumatka onnistui aivan asiallisesti Laitilan ristille saakka, vaikka kova puhuri kävi. Mutta Trossitielle oli ankara viima heittänyt puolen metrin korkuisia lumidyynejä, jollaiseen jymähdin kohta Tuomiston jälkeen lähtemättömästi. Bemari ei liikkunut eteen ei taakse. Siperialainen lumimyrsky ujelsi Kirkkojärveltä, tunki luihin ja ytimiin, kun yritin lumia pyörien alta potkiskella. Turhaa hommaa. Tähänkö jä
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.