Kukkia rakkaalleen
Mul on keltasia ja punasia kukkia kainalossa just sellasii mist Minna tykkäis. Poimin ne ite pikkusysterin puutarhasta. Vastaan kävelevät ihmiset hymyilee mulle. Nuori jätkä kukkapuskan kanssa kävelemässä lämpimässä alkusyksyn tuulessa. Se on varmaan sellanen näky joka herättää aika paljon positiivisia ajatuksia. Tän saman tien mä oon kävelly lukemattomat kerrat mun elämän aikana, ohi ton haljenneen puun ja tuol vasemmal on toi vanha leikkikenttä. Muistan hyvin ku tehtiin Saulin kanssa hiekkakakkui viel tuol pihalla, niinku noi skidit tekee nyt ja sit ku meil on Minnan kans omii skidei, tän parempaa kasvuympäristöö en osais toivoo. Sääli etten mä oo pöllö tai joku sellane, tollast skidien puuhasteluu vois katella viel pitempäänki jos vaan pää kääntyis. Sil ei kuitenkaan oo niin kauheesti välii et katteleeks eteensä tai minne päin kävelee, eteenpäin on mentävä. Seuraavaks mun silmä kohtaa vanhan koulun, Sauli muuttu Tsadeks ja meistä tuli vähitellen kiroilevaa nuorisoa. Se oli viel hauskaa aikaa ku sai olla nuori ja ei tuntenu sitä elämän taakkaa harteillaan, olo oli jopa kevyempi ku mitä se on nyt tän kukkapuskan kanssa. Mä taisin olla ekalla ku mä sain pikkusiskon, ainoon asian elämäs mikä ei oo muuttunu. Se on aina ollu se viaton pikkutyttö joka saa ihmiset hymyilemään ja kukat kasvamaan meiän pihalla. Yläasteella meininki lähti paljo rajumpaan suuntaan. Tsade, mun paras kaveri pitkält ajalt, se erotettiin koulust pariks viikoks ku yks maikka löys sen repust yhen toisen kaverin bisset. Mä yritin selittää sille maikalle ettei Tsade oo oikeesti mikään huono tyyppi tai mitään mut ei se oikeen auttanu. Mun systeri oli tokaluokkalainen sillon. Sit ku mä lähin masentuneena koulust se näki mut, poimi ruusupuskasta kukan ja juos mut kiinni. Se ei koskaan saanu tietää mitään mun huonosta päivästä, ei sille voinu ku hymyillä.
Sit asiat meni paljo monimutkasemmaks, elämä oli sellast sekamelskaa. Me hengailtiin yleensä Patella, se asusteli nois kerrostalois. Olihan meil hauskaaki mut jotenki mä muistan sen tylsistyneen ja ankeen fiiliksen ku mä kelaan niit aikoi. Sitä vaan odotti aina perjantaita tai jonkin näköstä ihmettä. Porukoiden kans rupes tuleen aina riitaa joka jutust ja koulu meni miten meni. Sit noi kaikki teinidraamat, mä en todellakaan ollu kaukana henkisestä romahtamisesta mut sit aina ku mä olin pää maassa mun systeri toi mulle jotain kukkia ja sit me juteltiin. Näiden kukkien tuoksu muistuttaa mua siitä miten se autto mua jaksamaan ja uskomaan parempaan huomiseen, mä oon sille paljon velkaa. Niin joo, sit joku kerta ku mä heräilin krapulaisena, systeri oli tuonu mun syliin taas kukkia, niinku sil oli tapana. Se oli tosi mukavaa kunnes mä tajusin et se aamukaste mikä anto niille kovin terävän aromin oliki mun itseaiheuttamaa kun aattelin aamuyöllä kotiin palatessani pitää pientä ääntä ja kusasta systerin puutarhaan. Viaton pieni kukkaistyttö, parempaa kuvausta mun systeristä sais miettii loppuelämänsä.
Perille päästäkseni mun pitää hypätä tohon ratikkaan. Nuori mies kukkapuskan kanssa kääntää päät ratikassakin. Vähitellen mä sain elämän jotenki taas raiteilleen pahimman teini-iän jälkeen. Mul oli jotain toiveita tulevaisuuden suhteen ja jotain suunnitelmii ja käsityksii siit miten mä halusin elämäni viettää. Kavereiden kans me vedettiin rundii näil ratikoil ja kelailtiin vaan kaikenlaisii juttui elämästä, se oli aika antoisaa aikaa ja inspiroi mua kirjotteleen runoi ja muit sellasii juttui. Mun kaveripiirit oli laajentunu äkkii ja Tsade oli kaukasta historiaa. Toki mul oli muitaki koulukavereit ja sillee mut Tsade on niist ainoo jota mä silleen kaipailen. No joka tapaukses ku me alettiin käymään bileissä ympäri stadii me aina tultiin ratikoil takaspäin kotikulmille. Vieläki muistan sen ikävän heikon fiiliksen tärisevässä ja kiihdyttelevässä ratikassaa viime perjantai aamusta, se ei oo vatsalle nannaa. Mä muuten tapasin Minnanki yhis pippalois viime vuonna ja siit se sit alko. Se asuu tos ton hautausmaan toisel puolen, kävelen täst nykyään ohi melkeen joka päivä mut nyt pitää hypätä kyydistä.
Ku mä olin viel skidi ja mummo tuli meille käymään aina jouluisin ni se tarkotti sitä että koko porukan piti mennä käymään hautausmaalla laittelemassa kynttilöitä sukulaisten haudoille. Se oli aina yhtä tuskastuttavan tylsää ja tyhjänpäivästä. Nykyään ku vanhempana kelaa ni ongelma ehkä ois siinä et niit ihmisii ei tuntenu eikä niit ollu koskaan tavannu, miten sellasta osais kaivata mitä ei koskaan oo ollukaan? Sit ku joku poistuu sun elämästä ni sitä osaa kaivata ja jos kuolema on se erottava tekijä ni haudalla käynti on kai hyvä tapa osottaa että pala siitä ihmisestä jäi elämään meissä jokaisessa. Täs alati muuttuvas maailmas meille jätetään vaan muistot ja loppupeleis millään muulla ei oo väliä. Mä heitin kukat haudalle ja sanoin, "Lepää rauhassa systeri".
Pistäkääpä palautetta, mitkä kohdat tökki lukiessa ja missä kohdassa tarina päästi irti otteestaan? Kirjoitusvirheitä? Ehdotuksia? Ite oon kelaillu että tota kukkapuskan merkitystä vois kohentaa että toi yllättävä loppu korostuis enemmän jo noiden kukkienki kautta, tai siis jos ois sellanen mielikuva et kukat ois menossa Minnalle eikä sille systerille... Lisäks varmaan pitäs tota dramaattisuutta jotenki tehostaa, lisätä joku systeriä koskeva kohta tonne loppuun niin että jengi kelaa et niinku ihan hirveetä tai jotain =D tää novelli on valmis vasta sitte ku mä nään kyynelet lukijan poskella. Se onnistus helposti jos vois kirjottaa vähän pitemmän mut maksimi mitta on 1½ A4 arkkia... eli ideoita ja ehdotuksia tänne päin. Kiitos!
Mul on keltasia ja punasia kukkia kainalossa just sellasii mist Minna tykkäis. Poimin ne ite pikkusysterin puutarhasta. Vastaan kävelevät ihmiset hymyilee mulle. Nuori jätkä kukkapuskan kanssa kävelemässä lämpimässä alkusyksyn tuulessa. Se on varmaan sellanen näky joka herättää aika paljon positiivisia ajatuksia. Tän saman tien mä oon kävelly lukemattomat kerrat mun elämän aikana, ohi ton haljenneen puun ja tuol vasemmal on toi vanha leikkikenttä. Muistan hyvin ku tehtiin Saulin kanssa hiekkakakkui viel tuol pihalla, niinku noi skidit tekee nyt ja sit ku meil on Minnan kans omii skidei, tän parempaa kasvuympäristöö en osais toivoo. Sääli etten mä oo pöllö tai joku sellane, tollast skidien puuhasteluu vois katella viel pitempäänki jos vaan pää kääntyis. Sil ei kuitenkaan oo niin kauheesti välii et katteleeks eteensä tai minne päin kävelee, eteenpäin on mentävä. Seuraavaks mun silmä kohtaa vanhan koulun, Sauli muuttu Tsadeks ja meistä tuli vähitellen kiroilevaa nuorisoa. Se oli viel hauskaa aikaa ku sai olla nuori ja ei tuntenu sitä elämän taakkaa harteillaan, olo oli jopa kevyempi ku mitä se on nyt tän kukkapuskan kanssa. Mä taisin olla ekalla ku mä sain pikkusiskon, ainoon asian elämäs mikä ei oo muuttunu. Se on aina ollu se viaton pikkutyttö joka saa ihmiset hymyilemään ja kukat kasvamaan meiän pihalla. Yläasteella meininki lähti paljo rajumpaan suuntaan. Tsade, mun paras kaveri pitkält ajalt, se erotettiin koulust pariks viikoks ku yks maikka löys sen repust yhen toisen kaverin bisset. Mä yritin selittää sille maikalle ettei Tsade oo oikeesti mikään huono tyyppi tai mitään mut ei se oikeen auttanu. Mun systeri oli tokaluokkalainen sillon. Sit ku mä lähin masentuneena koulust se näki mut, poimi ruusupuskasta kukan ja juos mut kiinni. Se ei koskaan saanu tietää mitään mun huonosta päivästä, ei sille voinu ku hymyillä.
Sit asiat meni paljo monimutkasemmaks, elämä oli sellast sekamelskaa. Me hengailtiin yleensä Patella, se asusteli nois kerrostalois. Olihan meil hauskaaki mut jotenki mä muistan sen tylsistyneen ja ankeen fiiliksen ku mä kelaan niit aikoi. Sitä vaan odotti aina perjantaita tai jonkin näköstä ihmettä. Porukoiden kans rupes tuleen aina riitaa joka jutust ja koulu meni miten meni. Sit noi kaikki teinidraamat, mä en todellakaan ollu kaukana henkisestä romahtamisesta mut sit aina ku mä olin pää maassa mun systeri toi mulle jotain kukkia ja sit me juteltiin. Näiden kukkien tuoksu muistuttaa mua siitä miten se autto mua jaksamaan ja uskomaan parempaan huomiseen, mä oon sille paljon velkaa. Niin joo, sit joku kerta ku mä heräilin krapulaisena, systeri oli tuonu mun syliin taas kukkia, niinku sil oli tapana. Se oli tosi mukavaa kunnes mä tajusin et se aamukaste mikä anto niille kovin terävän aromin oliki mun itseaiheuttamaa kun aattelin aamuyöllä kotiin palatessani pitää pientä ääntä ja kusasta systerin puutarhaan. Viaton pieni kukkaistyttö, parempaa kuvausta mun systeristä sais miettii loppuelämänsä.
Perille päästäkseni mun pitää hypätä tohon ratikkaan. Nuori mies kukkapuskan kanssa kääntää päät ratikassakin. Vähitellen mä sain elämän jotenki taas raiteilleen pahimman teini-iän jälkeen. Mul oli jotain toiveita tulevaisuuden suhteen ja jotain suunnitelmii ja käsityksii siit miten mä halusin elämäni viettää. Kavereiden kans me vedettiin rundii näil ratikoil ja kelailtiin vaan kaikenlaisii juttui elämästä, se oli aika antoisaa aikaa ja inspiroi mua kirjotteleen runoi ja muit sellasii juttui. Mun kaveripiirit oli laajentunu äkkii ja Tsade oli kaukasta historiaa. Toki mul oli muitaki koulukavereit ja sillee mut Tsade on niist ainoo jota mä silleen kaipailen. No joka tapaukses ku me alettiin käymään bileissä ympäri stadii me aina tultiin ratikoil takaspäin kotikulmille. Vieläki muistan sen ikävän heikon fiiliksen tärisevässä ja kiihdyttelevässä ratikassaa viime perjantai aamusta, se ei oo vatsalle nannaa. Mä muuten tapasin Minnanki yhis pippalois viime vuonna ja siit se sit alko. Se asuu tos ton hautausmaan toisel puolen, kävelen täst nykyään ohi melkeen joka päivä mut nyt pitää hypätä kyydistä.
Ku mä olin viel skidi ja mummo tuli meille käymään aina jouluisin ni se tarkotti sitä että koko porukan piti mennä käymään hautausmaalla laittelemassa kynttilöitä sukulaisten haudoille. Se oli aina yhtä tuskastuttavan tylsää ja tyhjänpäivästä. Nykyään ku vanhempana kelaa ni ongelma ehkä ois siinä et niit ihmisii ei tuntenu eikä niit ollu koskaan tavannu, miten sellasta osais kaivata mitä ei koskaan oo ollukaan? Sit ku joku poistuu sun elämästä ni sitä osaa kaivata ja jos kuolema on se erottava tekijä ni haudalla käynti on kai hyvä tapa osottaa että pala siitä ihmisestä jäi elämään meissä jokaisessa. Täs alati muuttuvas maailmas meille jätetään vaan muistot ja loppupeleis millään muulla ei oo väliä. Mä heitin kukat haudalle ja sanoin, "Lepää rauhassa systeri".
Pistäkääpä palautetta, mitkä kohdat tökki lukiessa ja missä kohdassa tarina päästi irti otteestaan? Kirjoitusvirheitä? Ehdotuksia? Ite oon kelaillu että tota kukkapuskan merkitystä vois kohentaa että toi yllättävä loppu korostuis enemmän jo noiden kukkienki kautta, tai siis jos ois sellanen mielikuva et kukat ois menossa Minnalle eikä sille systerille... Lisäks varmaan pitäs tota dramaattisuutta jotenki tehostaa, lisätä joku systeriä koskeva kohta tonne loppuun niin että jengi kelaa et niinku ihan hirveetä tai jotain =D tää novelli on valmis vasta sitte ku mä nään kyynelet lukijan poskella. Se onnistus helposti jos vois kirjottaa vähän pitemmän mut maksimi mitta on 1½ A4 arkkia... eli ideoita ja ehdotuksia tänne päin. Kiitos!
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tämä koko tarina on yhtä kirjoitusvirhettä. Mikään ei ole ärsyttävämpää, kuin lukea tuota "slangi-skeidaa". En oikeasti jaksanut lukea ensimmäistä kappaletta pidemmälle.
En nyt tiedä että missä mahdat asustella mutta paikallisesti kun olen novellia ihmisillä luetuttanut on palaute ollut sellaista, että slangimaisen asun ansiosta tekstiin on ollut helpompi samaistua. Syy siihen että kirjoitin tämän puhekielellä oli puhtaasti siinä että tykkään enemmän englanninkielisestä kerronnasta joka on mielestäni helpommin virtaavaa kuin suomi kirjakielenä, johtuen ehkä siitä että luen enimmäkseen englantia.
Ihan miten vain. Onhan se valitettavaa jos slangin takia teos on liian vaikea lukuista vaikka pyrin varsinaisia slangisanoja välttämään. Jos ongelma on asenne vammassa (slangi = paskaa jota ei edes kannata lukea) niin se on sit sulta pois. Muutenkin palautetta toivoisin enemmänkin kerronnallistekniseltä puolelta kuin kieliopilliselta sillä luultavasti en rupea julkaisemaan tuotantoani ainakaan suomenkilisinä kirjoina.
Asun pääkaupunkiseudulla. Ei minulla ymmärryksen puolesta ole ongelmia, mutta en vain pidä siitä, että kirjoitetaan niin. En myöskään pidä slangia "paskana", niin kuin ehkä oletit, joskaan en pidä sitä "vammana", vaikka joku sitä mieltä olisikin.
Niin, ja onko tämä mainitsemasi paikallinen lukijakunta ystäviäsi, tai perhettä? Voin hyvin kuvitella, miten he taputtavat selkääsi hymyissäsuin :D
Jos toivoit palautetta "kerronnallistekniseltä puolelta", niin sitä myös sait.
"Pistäkääpä palautetta, mitkä kohdat tökki lukiessa ja missä kohdassa tarina päästi irti otteestaan? Kirjoitusvirheitä? Ehdotuksia?"
Niin, sanojesi mukaan halusit palautetta mm. siitä, että missä kohdassa tökkii lukiessa, joten sen myös tein. Kirjoitusvirheitä on minusta aika turha lähteä luettelemaan tässä, sillä ne voit hyvin etsiä itsekin. En minä ainakaan aio tuhlata aikaani kirjoittajan oikolukijana.
Ehdotukseksi vielä mainitsisin, että kokeile kirjoittaa se kokonaan slangilla, taikka sitten puhtaasti kirjakielellä, sillä tuollaista sekoitusta on rasittavaa lukea. Se rasittaa ajatuksia ja mieltä. Täytyy sanoa, ettei tuosta ensimmäisestä kappaleestakaan jäänyt mitään mieleen, kun piti kokoajan "tutkia" tekstiä silmä kovana.
Halusit palautetta ja annoin sitä. Se ei ehkä ole aivan sitä, mitä odotit, mutta se on mielipiteeni, jota pyysit.
Ensinnäkään paikallinen lukijakuntani ei ole pelkkiä ystäviä/perheenjäseniä. Olen luetuttanut heidän lisäksi saman tekstin koko lukiolleni (kaikkille kiinnostuneille mukaan lukien pari opettajaa...) sekä muutamille tuntemattomille tyypeille parissa kahvilassa. Onhan se totta että kukaan ei sano negatiivista palautetta päin naamaa. Sen takia pyrin kysymään että mitä vois tehdä toisella tavalla ja miltä toi ja toi kohta tuntu jne...
Tänne laitoin tekstin jotta saisin lisää ja neutraalisempaa palautetta. Tällä hetkellä olen siis saanut yhden palautteen...
Virhe: Se on slangia/puhekieltä!
Olen siis kirjoittanut tarinan jota kukaan ei jaksa lukea koska se ei ole kirjakieltä... pitäskö mun sit kääntää koko juttu englanniks ja pyytää palautetta aavan meren tuolta puolen? Kirjakieleks kääntämällä koko juttu kadottaa oleellisen osan kerronnallisesta otteestaan. Jos koko jutun kääntää täysin slangille niin sitten ongelmaksi muodostuu se että sitä ei ymmärrä kuin hyvin pieni joukko suomalaisista. Vai pitäisikö luottaa siihen että kyseessä on vain yhden miehen mielipide sillä jotkut ovat maininneet että kieliasun vuoksi tekstiin oli helpompi uppoutua eikä kukaan ole sanonut sen haitanneen lukukokemusta?
Tuo on todennäköistä, että negatiivista ei lausuta naamaa vasten, ellei kyseessä ole härski suomalainen :D Sellaisia me vain olemme.
"Olen siis kirjoittanut tarinan jota kukaan ei jaksa lukea koska se ei ole kirjakieltä... pitäskö mun sit kääntää koko juttu englanniks ja pyytää palautetta aavan meren tuolta puolen?"
Onko keskusteluissa aina mentävä äärimmäisyyksiin? Kukaan? Jos haluat ajatella, että olen koko maailma, niin kaikin mokomin, mutta voin kertoa, että olen vain pieni "piste" "jättiläisromaanissa".
Voit ajatella mielipiteestäni mitä haluat, ja minusta tässä on turha alkaa tuomaan esille "Mut kun kaikki muut on pitäneet!" -tyylisiä kommentteja, sillä minua ei voisi vähempää kiinnostaa se, että mitä mieltä muut ovat olleet. On myöskin turhaa selitellä mahdollisille muille lukijoille tämän keskustelumme kautta sitä, sillä silloin et välttämättä saa objektiivista palautetta, vaan juuri sitä, mitä sinä itse haluat. Onko se sitten kehittävää? Kyllä minä voin sanoa, että se on hyvä, jos sitä haluat. Sinun pitää vain pyytää positiivista palautetta!
Niukasti tullu kyllä kommenttia lukijamäärään nähden, panee vähän epäilemään että kuinka moni jaksoi lukea loppuun asti.
No joo, tarina on jo muuttnut ulkoasultaan aika paljon muualta saatujen kommenttien myötä mutta toivoisin myös täältä päin vähän kommentteja...