Pakko avautua, kun ei mikään muukaan tunnu tähän hätään auttavan. Sekavaa tai ei, mutta ehkä yksikin tämän lukeva voi lohkaista pienen palan tuskaani helpottaen omaa taakkaani.
Vuosikaudet ilman kavereita, ilman ystäviä, ilman ketään juttukaveria. Vuosikaudet olen pitänyt kaiken sisälläni. Ne harvat jotka ovat olleet kanssani tekemisissä, ei heitä kiinnosta, eivät he välitä, eivätkä he liioin mua tunne - heillä on heidän oma loistava elämänsä. Kai sitten minullakin on omani - ei tosin loistava. Mikä helvetin elämä ? Ei mulla ainakaan. Mun elämäni on se, että olen elossa. Jos kuolisin en mitään menettäisi. Lähes päivittäin toivon kuolevani, kai se on jossain vaiheessa itse toteutettava, kun muukaan ei tunnu auttavan.
Monta vuotta tein töitä, opiskelin ahkerasti ja toivoin, että ehkä sitten joskus saan nauttia elämästä. Olen sittemmin todennut, että elämä on mennyt menojaan - eikä se odota. Mitä helvettiä teen hyvillä koulutodistuksilla tai työtodistuksilla ja nyt näyttää tuo viimeinen koulutodistus jäävän saamatta kokonaan. Olen jo liian väsynyt ahertamaan tutkinnon eteen tai etsimään työtä - niin, minkä takia ? Pitäisikö tavoitella rahaa, kunniaa, nautintoa, hyötyä, terveyttä tai peräti rakkautta ja onnea ? Paskat, en osaa kiinnostua enää mistään. Ei mikään enää merkitse mitään. Olen kalliisti yhteiskunnan kouluttama ja hoitama sittemmin kuollut hylkiö.
Joskus olin se iloinen, kekseliäs ja haaveileva pikkupoika, joka päätti, että minusta tulee joskus taitava, rikas, vahva ja onnellinen. Taisi olla omien tyhmien valintojen seurausta, että tavoitellessani sitä pikkupojan aurinkoista haavetta hukkasin kaiken elämäniloni. Nyt kun ne avaimet sen unelman toteuttamiseen olisivat käsillä, on kaikki menettänyt merkityksensä. Olen havahtunut olemaan pelkkä turha palikka jossain lokerossa.
Ketään muuta, kuin itseäni en syytä. Itsehän olen tämän henkilökohtaisen helvettini rakentanut. Tiedän, että maailmassa monilla ihmisillä asiat ovat todellakin paljon huonommin, kuin mulla. Onhan mulla sentään katto pään päällä ja noita vanhoja säästöjäkin riittää vielä vähäksi aikaa, niin että turhaa kitinää kaikki. Terveyteni alkaa pettää pikkuhiljaa, sitä kun on lakannut välittämästä mitä syö, jos syö tai paljonko nukkuu tai liikkuu. Jokatapauksessa haluan kuitenkin kyseenalaistaa, että ovatko materiaaliset edut parempi, kuin köyhän onnellisuus ?
Teille, jotka olette vaipumassa masennukseen tai menettämässä ystävän: Pitäkää ystäviinne yhteyttä ja huolehtikaa heistä. Tehkää joka päivä jotain, mikä saa teidät iloiseksi ja muistamaan, kuinka ainutlaatuista elämä on. Ette nimittäin ikinä halua tuntea sellaista yksinäisyyden ja ahdistuksen tuskaa, joka päivittäin pyrkii itseni musertamaan. Musta, kun ei kukaan koskaan huolehtinut ja itsekin sulkeuduin kaiken ulkopuolelle. Niin todellakin itselleni ne onni ja rakkaus ovat tuntemattomia asioita.
Saatat törmätä muhun kaupassa tai kadulla. Saatat nähdä apeat kasvoni tai laihan ruumiini, jotka nopeasti unohdat. Saatan olla, kuin kuka tahansa, mutta kuitenkin olen vain pelkkä varjo.
Vuosikaudet ilman kavereita, ilman ystäviä, ilman ketään juttukaveria. Vuosikaudet olen pitänyt kaiken sisälläni. Ne harvat jotka ovat olleet kanssani tekemisissä, ei heitä kiinnosta, eivät he välitä, eivätkä he liioin mua tunne - heillä on heidän oma loistava elämänsä. Kai sitten minullakin on omani - ei tosin loistava. Mikä helvetin elämä ? Ei mulla ainakaan. Mun elämäni on se, että olen elossa. Jos kuolisin en mitään menettäisi. Lähes päivittäin toivon kuolevani, kai se on jossain vaiheessa itse toteutettava, kun muukaan ei tunnu auttavan.
Monta vuotta tein töitä, opiskelin ahkerasti ja toivoin, että ehkä sitten joskus saan nauttia elämästä. Olen sittemmin todennut, että elämä on mennyt menojaan - eikä se odota. Mitä helvettiä teen hyvillä koulutodistuksilla tai työtodistuksilla ja nyt näyttää tuo viimeinen koulutodistus jäävän saamatta kokonaan. Olen jo liian väsynyt ahertamaan tutkinnon eteen tai etsimään työtä - niin, minkä takia ? Pitäisikö tavoitella rahaa, kunniaa, nautintoa, hyötyä, terveyttä tai peräti rakkautta ja onnea ? Paskat, en osaa kiinnostua enää mistään. Ei mikään enää merkitse mitään. Olen kalliisti yhteiskunnan kouluttama ja hoitama sittemmin kuollut hylkiö.
Joskus olin se iloinen, kekseliäs ja haaveileva pikkupoika, joka päätti, että minusta tulee joskus taitava, rikas, vahva ja onnellinen. Taisi olla omien tyhmien valintojen seurausta, että tavoitellessani sitä pikkupojan aurinkoista haavetta hukkasin kaiken elämäniloni. Nyt kun ne avaimet sen unelman toteuttamiseen olisivat käsillä, on kaikki menettänyt merkityksensä. Olen havahtunut olemaan pelkkä turha palikka jossain lokerossa.
Ketään muuta, kuin itseäni en syytä. Itsehän olen tämän henkilökohtaisen helvettini rakentanut. Tiedän, että maailmassa monilla ihmisillä asiat ovat todellakin paljon huonommin, kuin mulla. Onhan mulla sentään katto pään päällä ja noita vanhoja säästöjäkin riittää vielä vähäksi aikaa, niin että turhaa kitinää kaikki. Terveyteni alkaa pettää pikkuhiljaa, sitä kun on lakannut välittämästä mitä syö, jos syö tai paljonko nukkuu tai liikkuu. Jokatapauksessa haluan kuitenkin kyseenalaistaa, että ovatko materiaaliset edut parempi, kuin köyhän onnellisuus ?
Teille, jotka olette vaipumassa masennukseen tai menettämässä ystävän: Pitäkää ystäviinne yhteyttä ja huolehtikaa heistä. Tehkää joka päivä jotain, mikä saa teidät iloiseksi ja muistamaan, kuinka ainutlaatuista elämä on. Ette nimittäin ikinä halua tuntea sellaista yksinäisyyden ja ahdistuksen tuskaa, joka päivittäin pyrkii itseni musertamaan. Musta, kun ei kukaan koskaan huolehtinut ja itsekin sulkeuduin kaiken ulkopuolelle. Niin todellakin itselleni ne onni ja rakkaus ovat tuntemattomia asioita.
Saatat törmätä muhun kaupassa tai kadulla. Saatat nähdä apeat kasvoni tai laihan ruumiini, jotka nopeasti unohdat. Saatan olla, kuin kuka tahansa, mutta kuitenkin olen vain pelkkä varjo.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Mitään vastausta en aiokaan antaa, mutta tarjoan luettavaksi sivun alaosassa olevia muiden kertomuksia - omani sisältyvät kaikille sivuille:
http://koti.utanet.fi/~paula/kotikokkeli/framet.htm
Kiinnostuin jutussasi erityisesti yhteen seikkaan ja kysynkin, millä tavalla ruoka vaikuttaa oloosi? Syötkö jotain lääkettä masennukseesi? Luin jostakin kerran, että masentuneen ihmisen silmistä ei pysty erittymään kyyneliä ollenkaan - oletko ajatellut asiaa siltä kantilta koskaan?
Oletko ajatellut, että jokainen meistä on oman aikansa lapsi? Siis omalla tavallamme me kaikki olemme vain varjoja eilisestä. Itseäni ei ole vielä n. puoleen ikään mennessä vaivannut masennus, mutta tolkuttoman väsymyksen ja päänsäryn saan syömällä vääränlaista ruokaa. Jos Sinussa on samanlainen "vika"? Se nimittäin on aika helppo korjata pienen pienillä valinnoilla:-)
Jos viitsisit selailla tuota sivustoa...? Ilmoittelethan minulle kirjoitusvirheet samalla, sillä niitä on seassa varmasti ja sivut on jo kauan odottaneet siivousta - omia virheitä kun ei ole helppo löytää tai jos löytää, saattaa vanhan virheen korvata jollakin vielä hullummalla:-) Osoitteeni löytyy myös sieltä.
HIENOA!
Avautuminen ja siten avun hakeminen on alku parempaan. Uskon näin.
Paljon kokeneena, en ole kuitenkaan asiantuntija, huomaan, että sinua vaivaa masennus. Tuo tämän ajan ehkä yleisin vaiva.
Luulisin, että sinun kannattaisi hakeutua psykiatrin pakeille. Ajatus varmaan kuulostaa kammottavalta, mutta älä välitä. Varaa aika!
Psykiatri on juuri se ammatti-ihminen, joka ymmärtää parhaiten tuntojasi ja myös antaa hyviä ratkaisuehdotuksia.
Mielialalääkkeitäkään ei mielestäni kannata pelätä. Tämä siis vain minun mielipiteeni, joka on muodostunut kokemuksen kautta. Ja kun olosi kohentuu, niin saattaahan se olla sitten pienen terapiajaksonkin paikka. Siitäkin minulla on hyviä kokemuksia.
Mutta kerron sulle, että sinä olet tosi tärkeä ihminen, älä anna periksi. Sinua tarvitaan vielä, olen varma. Minäkin olen selviytynyt parempaan aikaan ja elämänhaluni on palautunut, vaikka minä kuljin jo aivan masennuksen pohjamudissa, enkä nähnyt enää mitään mahdollisuutta tulla entiselleni ja toivoin vain kuolevani. Mutta nyt olen tässä ja voin paremmin. Siksi tahdon auttaa jotenkin sinuakin, sillä tiedän, miten tuskallinen voi olotilasi pahimmillaan olla.
Voit halutessasi kirjoittaa myös suoraan mulle [email protected]
Moi! Mainitsit, että olet vuosikausia ollut ilman ystäviä. Ikävää. Kirjoituksesi perusteella ajattelin kuitenkin, että voisin olla ystäväsi. Ajattelen hyvin paljon samalla tavalla ja olen melkein samassa tilanteessa. On minulla kuitenkin muutama ystävä, jonka kanssa voi jutella mistä vain, esim. veljeni. Voin sanoa, että myös kämppikseni on samanlaisessa tilanteessa, eli se tuntuu jopa olevan aika yleistä.
Suuri kynnys on ilmeisesti aloitteen tekeminen, puhumattomuuden murtaminen. Ystävyydestä odottaa ehkä liikoja. Ystävän kanssa voi välillä olla tylsää ja ahdistavaa, mutta siinä on se etu, että voi puhua. Tsemppiä!