Masennuksesta

Olen ollut samassa tilanteessa ja muistan vieläkin kuinka oloni oli paha.Ensin itkin kaiken aikaa ja sitten lakkasivat kyyneleet vaikka olisinkin halunnut itkeä.
Neuvon sinua hakemaan apua pian.Itse vetkuttelin liian kauan ja oloni ei siitä kyllä parantunut.
Mitä nopeammin haet apua, sitä nopeammin toivut.
Mitä pidempi taas on sairautesi, sitä pidempi prosessi on toipumisesi.Muistan, kuinka olin menettänyt uskoni siihen, että oloni muuttuisi paremmaksi, mutta usko, niin tulee käymään. Ei heti ja kovasti saat tehdä työtä, mutta hyvin pienin askelin.Hyvin paljon puhutaan synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta harvemmin raskausajan, vaikka sekin jo tunnetaan.
Hae muuten googlelta raskausajan masennus ja jos löydät kannattaa lukea siitä ja yksi mikä on jäänyt mieleeni on Tohtori Tolosen aihetta koskeva sivu, missä puhutaan raskausajan masennuksesta ja sen hoidosta myös. Kaikkeahan kannattaa kokeilla.Mielelläni kirjoittaisin kanssasi lisääkin tästä, mutta nyt mies haluaa koneelle. Jos haluat meilata, puhua, tarvitset ystävää tai vaikka niitä lisävinkkejä miten itse selvisin, niin kirjoita rohkeasti.
[email protected]

Luin jälleen kirjoituksesi ja mietin, mitä osaisin neuvoa, kun niin hyvin muistan miltä se tuntui.
Tästä ei ole kuin kaksi vuotta, kun olin samassa pisteessä, raskaana ja masentunut.
Silloin en myöskään puhunut siitä kenellekkään, pelkäsin kait, että mut hylätään, pidetään hulluna, alan itkemään jne.Tuntui, että ei ole ketään.Onkin sanottu, että masentunut ei puhu siitä ollessaan masentunut, vaan siitä aletaan puhumaan kun se on jo ohi.Näin jälkeenpäin tiedän, että mulla oli ympärilläni ihmisiä joille olisin voinut puhua ja kun olen siitä ajasta kertonut, ovat he ihmetelleet, että miksi en voinut avata suutani, he ovat ystäviä ja ystävyyteen kuuluu myös se, että voi ja saa olla heikko, väsynyt jne.Entäpä, jos joku kertoisi sulle että on masentunut? Mitä tekisit? Kuuntelisit varmasti, yrittäisit ymmärtää ja olla tukena? niin varmasti tekisi joku sinunkin ystäväsi? Ensimmäinen ihminen kenelle kerroin sitten, oli ystävä jota en paljoakaan tuntenut, mutta olo oli niin paha, että se tuli jotenkin ulos, hyvin lievisteltynä, mutta hän vaistosi loput.Helpotti valtavasti jo se, että joku sanoi että soita milloin vaan, voin kuunnella!
Sitten kerroin toiselle ja kolmannelle, aloin hyväksymään sitä, että tällainen minä nyt olen, näin voi käydä kelle vaan ja se mikä oli ihmeellistä ympärilläni oli ihmisiä useita jotka olivat käyneet läpi masennuksen tai kävivät sitä parasta aikaa, mutta kukaan ei ollut puhunut siitä.Kävin terapiassa vuoden, ilman lääkitystä.
Aluksi tuntui, että ei auta, mutta muutaman sinnikkään käyntikerran jälkeen jotain lähti liikkeelle.
Sanoit miettineesi, että hakisitko apua. Mielessäsi on käynyt itsemurhakin ja silloin täytyy hakea apua ehdottomasti.Hakiessasi apua,moni äiti miettii, että meneekö asia lastensuojeluun tms. ja vastaus siihen on, että psykologit ovat vaitiolovelvollisia, eikä kukaan sinua tuomitse äitinä.Se ei tee sinua huonoksi, päinvastoin, olet ihminen joka huolehtii itsestään ja samalla lapsistaan.(myös se tuleva)
Sanoit, että neuvolan ovella olosi on parempi. Masennukseen kuuluu mielialan vaihtelu. Olosi voi olla hetkittäin helpompi, mikä on hyvä, mutta palautuu huonoksi taas yhtäkkiä ilman syytä ja siksipä täytyisi nyt jonnekkin puhua siitä pahasta olosta.
Laitan tähän linkin, jossa voit testata masennustasi.Testi on pitkälti samanlainen, kuin se jota terapeutit käyttävät.
http://www.tukiasema.net/gallup/default.asp?gallupID=19
Vauva vatsassasi ei mitenkään kärsi olostasi, älä siitä kanna syyllisyyttä. Omani on aurinkoinen poika,hymyilevä ja vilkas, josta on vaikea kuvitella, että hän oli juuri se joka, oli vatsassani kun tuntui, että maailma kaatuu.
Syistä ja konsteista jotka on aika pitkiä selitellä tässä,voisin edelleenkin meilata.
Toivon, että kirjoittelet. Tiedän, että tuntuu hassulta vieraalle selitellä, mutta näeppä se positiivisena,niiden lähimpien kanssa voit puhua iloisista jutuista ja minä taas voin kuunnella tämän huolesi:)En mitenkään halua tunkeilla, mutta yritän tsempata ja auttaa samassa hädässä olevaa, jossa itsekkin olin.(Lisäksi voit olla varma, että ymmärrän olosi)

Heippatirallaa!
Kuulostipa tutulta kirjoituksesi. Meillä kävi näin. Melkein heti tapaamisemme jälkeen rupesin odottamaan vauvaa no sehän olikin ihanaa aikaa, paitsi se pahoinvointi joka kesti 4kk. No sit ku vauva päätti tulla maailmaan oli jo liian myöhäistä. Lääkärit ei voineet tehä mitään.
Niin lapsemme otettiin kuolleena hätäsektiolla pois.

Ajattelin silloin et minun elämäni loppuu tähän, en jaksa enää elää. No siinä kuitenkin mentiin elämää eteenpäin jotenkin, onneksi oli ystäviä jotka aina jakso kuunnella kun oli paha olla. Se on tärkeä verkko, joten suosittelen et kertoisit edes yhdelle hyvälle ystävälle mikä mieltäsi painaa. Toistin niin miljoona kertaa sen että oli paha olla.

No siinä sit meni aikaa ja päätimme yrittää toista lasta, mut eipäs se ollutkaan helppoa. Jouduin sitten hormooni hoito kuurille ja siitähän ne hormoonit meni sekasi, eikä se lapsi tullut siitä huolimatta. Kun aika oli varattu jo lapsettomuus glinikalle, niin sitten olinkin raskaana. No pelko tuli heti siitä, et tämäkin lapsi kuolee. Lääkärin kanssa juteltuani päätimme et tämä lapsi otettais suunniteltulla sektiolla. Mut loppua kohden raskautta, lääkärini sanoikin et se oli parempi jos synnyttäisin normaalisti.

Silloin masennuin, tuli hirvee pelko, siitä et nyt se ainakin kuolee. Tuli hirvee hätä, neuvolassa sitten purskahdin itkuun ja sanoin pelkääväni. Siellä asia otettiin hyvin, sain apua. Aloitin terapian siltä istumalta ja käyn vieläkin. Ja on ollut apua. Tyttömme on nyt reilun vuoden, joten terapia aikani on kestänyt noin puolitoista vuotta. Ja jatkuu niin kauan kuin sitä tunnen tarvitsevani.

No ei ne olleet ainoaita syitä siihen miksi masennuin. Siinä oli miehen ex- vaimoo ja minun vanhemman lapsen isää ja sit viel nykyiset anoppi ja appiukko. Kaikki he sotkeentuivat meidän elämään, joten taisteluita piti käydä joka suuntaan. Jossakinhan se raja sitten vastaan tulee. Mulla se laukesi kerralla, pahimmillaan kun olin, en pystynyt muuta tekemään kun itkemään. Ja viime syksynä olikin sellainen tilanne et terapeuttini sanoi et jos en kohta piristy niin hän ottaa lääkärin tähän keskusteluun mukaan ja hän saa arvioida millä lääkityksellä aloitetaan. Ja nyt mieheni kanssa perustettiin vielä yritys vaikka en ihan ole vielä henkisesti kunnossa, mut eteenpäin on mentävä.

Mut suosittelen et käyt ammatti ihmisen puheilla, se helpottaa. Ja yksikin ystävä riittää, joka on valmis kuuntelemaan aina kun sitä tarvitset.

Minä olen aika avoin ihminen ja sekait on minun voimani jolla olen selvinnyt vaikeista asioista. Ja puolisosihan on sitä varten heidän on kuunneltava, Niin minäkin toistelin niitä asioita kotona. Joka kerta se helpottaa kun siitä saa puhua.

TSEMPPIÄ!
Ja voimia jaksaa eteenpäin, täällä ollaan vaan kerran, joten ei sitä kannata miettiä millä täältä päästään eroon. Vaikkakin itsellänikin on ollut se asia mielessä, mut niin kauan kun henki pihisee niin yrittäkäämme elää.

T. Äippä25

Hei!todella toivon että haet apua mielenterveystoimistosta tilanteeseesi.olen kokenut vakavan masennusta ja ajatellut itsemurhaa vaikka minulla silloin oli ihana pikku poika ja elämä muutenkin hienosti mutta tunteilleen ja mielelleen ei voi mitään.se vie mukanaan ja mitä kauemmin sitä pitää sisällään sitä enemmän se sisuksia tuhoaa.jos haluat laittaa meiliä ja kertoa ajatuksiasi laitan tuohon loppuun osoitteeni.tuosta neuvolassa käymisestä kuinka se masennus katoaa..se on yleistä..sehän on vähän sama kuin että menet hammaslääkäriin ja kipu katoaakin kun olet ajan varannut.se on kehon puolustusmekanismi sille että ei tarvitsisi puhua asiasta kenellekkään...eli osoite on [email protected]

Syksyllädotin ensimmäistäni, (joka valitettavasti joutui enkelikuoroon) neuvolasta neuvottiin ns. mammaryhmistä, ainakin Tampereella tällaisia on, jossa on nuoria ensisynnyttäjiä,tai kokeneempia ryhmiä, jotka kokoontuvat muutamia kertoja kuussa, jossa voi tutustua muihin odottaviin äiteihin ja keskustella ja ystävystyä.Asia tulipuheeksi neuvolassa, kun tuli ilmi, että suku on kaukana ja ystävillä on eri elämäntilanteet.

Jos sinulla on ystäviä,ota niihin yhteyttä ja käykää vaikka kahvilla tai tehkää jotain kivaa yhdessä.
Älä jää yksin huonon olosi kanssa, vaan lähde liikkeelle.Koita jaksaa.

Raskausviikkoja 15..ja sillontällön mielialat heittelee ihan laidasta laitaan...mieheni joutui työttömäksi ja minä tulin raskaaksi.Oli tosi kovaa käydä töissä kun väsytti ja stressasi kaikista asioista.Talviaikoina mua yleensäkin on masentanut tai mieliala on ollu ihan maassa.
Sitten jossain vaiheessa tuntui että mieheni ei välittänyt edes hankkia töitä ja aloimme riitelemään...mä huusin kurkku suorana ja parikertaa mies otti ja lähti muutamaksi tunniksi ulos rauhoittumaan.Silloin kun ovi meni kiinni ja jäin yksin aina itkin ensin niagaran ja mietin että mitä tapahtuisi jos tekisin itsemurhan.Miten tekisin sen?Entä vauva joka meille on tulossa....yms..että en jaksa enää."kohtauksia" kesti muutaman tunnin korkeintaan ja itkin niin kauan kuin kyyneleitä tuli.Soittelin miehelleni ja kerroin ajatuksistani.Toisaalta tiesin etten koskaan voisi tehdä sitä ihan oikeasti mutta silti huolestuin koska ajatelin sitä ja miten sen tekisin.Viimeisestä kerrasta ei ole kuin kolmisen viikkoa.
Kävin neuvolassa puhumassa siitä että mistä mielialan vaihteluissa on kyse ja kerroin minkälaisista asioista minun mielialat vaihtelee.Koska olen taipuvainen muutenkin masennukseen pimeinä vuoden aikoina en mielestäni ollut terapeutin tms avun tarpeeseen mutta silti neuvolassa jätettiin ovi auki mahdollisuudelle että joskus jos siltä tuntuu voisin apua siihen saada.Mieheni kanssa olen keskustellut asiasta mutta en kenellekään keverilleni kertonut.Minusta vain tuntuu ettei minulla ole sellaisia ystäviä joihin voin luottaa ihan täysin.Nyt on mennyt paljon paremmin ja neuvolassakin sanottiin että rajut mieliala vaihtelut yleensä helpottaa kun keho tottuu/tasapainoittuu hormoonien määrään.
Tiedostat ongelmasi kuten minäkin ja minusta se on jo todella iso juttu.Elän kuitenkin ihan onnelista elämää ja rakastan yli kaiken vatsaani.Kunhan masennustakaan ei rupea ajattelemaan kokoajan pakkomielteisesti niin jossain vaiheessa huomaa sen olleen tosi typerä juttu(kertoi masennuksesta kärsivä ystäväni joskus).Kunhan itsemurha ajatukset häviää ja mieli rupeaa piristymään on kaikki minusta hyvin.Tietenkin voit hakea apua jos sinusta siltä tuntuu mutta minä en niin tehnyt.Katsotaan nyt.
Kirjoita postia tai tänne jos haluat jutella lisää.tsemppiä ja ilosta mieltä.
[email protected]