Ajattelen kuolemaa päivittäin. Etenkin, nyt kun sain tietää, et mun parhaalla serkulla on aivokasvain. Serkkuni leikataan, mut leikkaus on vaarallinen. Muuten asiani ovat hyvin. Meen elokuussa naimisiin ja mul psykiatrian sairaanhoitaja mies. Kaikesta huolimatta ajattelen itsaria.Muuta vuosi sitten on yritin kolmesti tappaa itteni. En näköjään pysty siihenkään enkä must oo mihinkään.Mul ei oo ammattia enkä opiskele. Ei siit kuitenkaan tulis mitään jos ei muuta ni fyysin sairaus iskis päälle. Mul on Haavainen paksunsuolentulehdus joka oireilee välillä. Haluisin tappaa itteni, mut onks siinäkään järkee? Syön lääkkeitä ja käyn terapiassa, mut tuntuu et niist ei oo apua. Ei ainankaa lääkkeistä. Diapam auttaa, mut sitäkään ei voi koko ajan ottaa. Masennukseen syön Cipramilia. En haluis vaihtaa lääkettä, ku saan herkästi sivuvaikutuksia. Mul on lääkkeitä tosi paljon Psyyke, rauhottavien ja unilääkkeitten lisäks astmalääkkeet ja Haavaseen paksunsuolen tulehdukseen lääkkeet, vahvat ja miedot kipulääkkeet. Pelottaa, mun lääkemäärä. Tekis mieli otta kaikki viinan kans alas ja viiltää ranteet auki. En tiijä pystynkö siihen, mut pelkään et joskus teen niin. Osastolle en mee. Siit alkais semmonen helvetti porukoitten kaa. Mun porukat ei hyväksy mun masennusta. Äiti on sanonu, et keksin pahan oloni ja oon aiheuttanu niile helvetin, ku oon aikasemmi ollu osastolla. Mun äiti ei ymmärrä, et ihmisellä voi olla paha olla, vaik asiat ois hyvin.Nyt kun en asu enään kotona ni äiti yrittää kaikesta huolimatta puuttua mun elämään. Esim. mun hiusten väri pitäs olla just sellanen kun hän haluu. Samoin mein kämpän sisustus ei sovi hänelle jne. Haluisin sanoo porukoille suorat sanat, mut meen aina jotenki lukkoon enkä pysty siihen. Mul on sisälläni tosi paljon patoutunutta vihaa enkä saa sitä ulos. Jos huudan porukoille ni ne uhkaa jättää perinnöttömäks ja ei auta enään taloudellisesti.Oon ainut lapsi.Oispa ees veli tai sisko jolle vois puhua. Onneks mul on mies joka ymmärtää, mut en viitti kauheesti rasittaa pahalla olollani, ku hänel on ihan tarpeeks töissä. Mitä mä teen? Miten saisin sanottua porukoille mitä ajattelen heidän "holhoamisesta"? Pelkään et jos sanon ni sit menee välit poikki.En jaksais enään. Haluisin luovuttaa, ku tää elämä on niin paskaa. Yritän jaksaa päivä kerrallaan, mut vaikeeta se on. Tänne kirjottaminen helpotti vähän. Antakaa vinkkejä miten selviäisin tappamatta itteäni.
Elää vai kuolla?
Katja78
1336
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Musta tuntuu, että terapiasuhteessasi on jotain mätää. Oletko tyytyväinen terapeuttiisi? Terapia ei kyllä tehoa, jos terapeutilla ja sinulla ei "synkkaa". Terapeuttia voi vaihtaa kesken terapian, vaikka olisi KELA:n tukema terapia kysymyksessä. En tunne terapeuttiasi, enkä tarkalleen muutenkaan tilannettasi, mutta ei hyväkään terapeutti hyvä ole kaikille. Me olemme kaikki niin erilaisia.
Lääkkeistä sanoisin sen verran ja kokemuksen äänellä, että kyllä vaihto voi olla askel parempaan. Tietysti sivuvaikutuksia voi aluksi tulla, mutta ne menevät yleensä pian ohi. Koska et kuitenkaan ole tyytyväinen nykyiseen oloosi, niin jotain pitäisi mielestäni nyt yrittää. Myös lääkärin vaihto voi olla joskus tarpeellista.
Mutta olen vakuuttunut, että sinua tarvitaan ja olet tärkeä ihminen. Ja varmasti sinua rakastetaan. Älä siis anna periksi, vaan taistele.
Itse olen kulkenut todella syvällä rämpien ja siitä selvinnyt. Siinä on lääkkeitä ja lääkäriä vaihdettu, mutta nyt olen iloinen, kun asiat ovat jälleen hyvin. Uskon vahvasti, että sinäkin saat elämänilosi takaisin, pääset nauttimaan elämästä ja monista pienistäkin asioista ja vieläpä voimakkaammin kuin ilman näitä tuskan vaiheita.
Toivottavasti olin jotenkin avuksi, enkä taakaksi. Myös jatkossa haluan sinua auttaa, jos vain jotenkin voin.