älkää hyvät ihmiset viillelkö itseänne. ainakaan mihinkään näkyviin paikkoihin kuten käsivarsiin... itsekin harrastin sitä joskus ja se helpotti oloa, silloin. mutta nyt kun joitain vuosia on kulunut, ovat arvetkin muotoutuneet lopulliseen muotoonsa... ja ne ovat hirveät, rumat, häpeän niitä. joten pyydän teitä kaikkia... älkää viillelkö. ei se auta, kuitenkaan.
viiltelystä
myy
151361
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
viestisi, hänkin harrasti sitä, nyt onneksi luopunut ja toivottavasti, ei koskaan ala uudelleen.
Mistä se sellainen on tullut nykynuorille muotijutuksi?
Minun aikana siis nuoruudessa, en olisi kyllä ees käsittänytkään, että sellasta voisi joku tehdä, onko tuo TV siinäkin esikuva ja sillä pyörivät sarjat?
Joskus tuntuu siltä, että ongelmat eivät voi olla aitoja ilman viiltelyä. Näin minusta ainakin tuntui. Onneksi sain itseni kuitenkin järkiini.
En tiedä mistä kaivoit sanan "muotijuttu", mutta sitä se ei todellakaan ole. Jäljet on kamalan rumia, mutta totuus on että monet nuoret viiltelevät. Toiset haluavat vain kokeilla, että sattuuko oikeesti, mutta ne joilla on oikeasti paha olla, yleensä viiltelee itseään. Tämä taas johtuu siitä, että on tehtävä itselleen fyysistä kipua, että henkinen kipu katoaisi.
Viiltely ei ole muoti-asia. Sitä on ollut iät ja ajat. Se on eräänlainen avun huuto. Yritä kuunnella tytärtäsi tai hänen kavereitaan. Ota selvää mikä on vialla. Hän tarvii joko apua tai tukea. Merkki se on jostakin joka tapauksessa.
Lävistykset ja sen semmoiset eivät ole sama asia kuin viiltely.
Olen samaa mieltä että viiltely on avun huuto, siksi sitä itsekkin teen. Haluaisin että joku huomaisi että mulla on paha olo ilman että sitä tarvitsisi itse kertoa...ja vaikka haluan että jäljet huomataan, en halua että niistä kysytään...haluaisin vain että joku kysyisi että kuinka paha olo mulla on...älkääkä hyvät ihmiset ikinä olko vihaisia jos huomaatte viilteky jälkiä läheisillänne...se vain pahentaa tilannetta...
Miksi sinulla on paha olo? Vai tiedätkö edes itse? Onko olosi yleistä pahaa oloa vai jostain asiasta tai olosuhteesta johtuvaa?
Haluat että jäljet huomataan, mutta ei kysytä mistä tai miten ne on tulleet. Kysymys pitääkin esittää, miksi?
Kuten huomaat kysymysmerkkejä on paljon. Sinua voidaan auttaa vain, jos uskallat kertoa mikä sinulla on. Yritä edes puhua jollekin. Tai kirjoita tänne.
Olin 14 kun aloitin viiltelyn. Syynä itselläni oli aivan tajuttoman paha olo, jota ei voinut sanoin selittää. Hakkasin päätäni seinään, kirjoitin paljon kuolemasta ja halusin myös epätoivoisesti kuolla. Ajattelin ettei kukaan kaipaisi minua täällä maan päällä, joka on sinänsä hassua, sillä olihan minulla sentään ihanat vanhempani ja joitakin ystäviäkin.
Tietenkin jäljet näkyivät ja jäin viiltelystäni kiinni, hyvä etteivät vanhempani tilanneet poliisia kertomaan asian vakavuutta. Minulle se oli kuitenkin väylä purkaa omaa pahaa oloani. Kivun myötä tunsin eläväni, niin hassua kuin se olikin.
Näin vanhempana (25v) tajuan, että kaikki se paha olo johtui hormoneista, nuoreksi kasvamisesta. Jälkeenpäin en ole joutunut tuohon olotilaan kuin e-pillereitä vuosia syötyäni, jolloin alkoivat sivuoireet, joista pahimpana masennus ja täsmälleen sama paha olo, halu satuttaa itseään.
Pillerimerkin vaihto auttoi, nykyisin kun luen vanhoja kirjoituksiani en voi olla miettimättä olenko minä tosiaan ne kirjoittanut. Tuntuu että olin aivan toinen ihminen silloin.
Olen jutellut monen nuoren kanssa, jotka ovat myös viillelleet itseään ja kaikilla heillä on ollut sama ajatus itsensä satuttamisesta; silmittömän paha olo.
En tiedä, mutta näin kohdallani, onneksi. Jäljetkin ovat käsistä onneksi vuosien kuluessa hävinneet. Silloin sitä ei ajatellut, mutta näin jälkeenpäin tajuaa kuinka onnekas oli. Arvet eivät näytä enää silloin mitenkään mukavilta, kun sen pahimman vaiheen yli elämässään pääsee.
Toivon jokaiselle teille voimia jaksaa, elämä on elämisen arvoista, vaikka aina ei siltä tunnukaan. Oma mottoni oli silloin ja on edelleen:
"Eletään vaan vaikka piruuttaan".
Haluaisin kysyä, että millä tavalla se henkinen kipu menee pois tuottamalla itselleen fyysistä kipua, vai meneekö se sittenkään? Onko tarkoitus tuottaa fyysistä kipua siksi, että unohtaa sen henkisen kivun?
kyllä se menee. eipä uskoisi mutta niin on:/
Olen nyt 22-vuotias ja viiltelin itseäni käsivarteen (ylös), sääriin ja rintakehään kun olin 14-17 vuotias, välillä oli suht pitkiäkin taukoja, mutta viiltely aina kuitenkin jatkui. Useimmiten tein vain pintahaavoja joista ei paljoa verta tullut, mutta välillä sitä sitten valui pitkin kättä lattialle. Varsinkin kunnon viillosta tuli aivan tajuttoman hieno olo: nauratti, hymyilytti ja tuntui siltä kuin kaikki elämässä olisi kuitenkin hienosti. Ei se "euforia" kovin kauaa yleensä kestänyt ja useimmiten sen jälkeen iski jonkunsortin shokki päälle ja tuli olo, että "tää ei oikeasti ole totta" ja syyllisyyden tuntoisena tyrehdytin veren vuodon ja laitoin kaiken muutenkin kuntoon - niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan..
Oikeastaan ihmettelen ylipäätänsäkin sitä, että kykenin viiltämään itseäni, koska minulla on aina ollut taipumus pyörtyä (tai ainakin rupeaa pyörryttämään) jos vaikka saan haavan sormeen.
Muistan vielä elävästi miten huono olo tuli esim. kun kuuntelin bussissa nin-levyä ja sanoituksessa oli "cuts and the scratches".. Inhotti.
Jalkoihin ei jäänyt arpia ja suurin osa on muutenkin sellaisia, että ne eivät näy.. Paitsi käsivarressa, lääkärissä tulee aina mieleen, että pitäisköhän selittää, että arvet ovat vuosien takaa. Vaaleat arpiviivat eivät estä minua käyttämästä hihatonta normaalissa elämässä paitsi töissä jossa olen työnjohdossa ja arvet eivät ehkä siellä loisi kovin hyvää kuvaa minusta. Äitini on arvet nähnyt vilaukselta ja niistä on joskus vuosia sitten muutama sana puhuttu, mutta en vieläkään tunne oloani mukavaksi hänen lähellään hihattomassa paidassa, käännyn aina niin, että arvet eivät näy jos nyt satun käymään "kotikotona" lyhythihaisessa..
No anyway, viiltämisestä tuli Oikeasti tosi hyvä olo, mutta.. I'm happy that it's long gone from my life..
SE EI OLE MIKÄÄN MUOTI-ILMIÖ. mua ärsyttää suuresti että ihmiset sanovat noin !! mä itse olen nuori ja viiltelin ja viiltelen edelleen ja sairastan masennusta ja paniikkihäiriötä, ahdistuneisuutta ja ehkä syömishäiriötä joten älä todellakaan sano että se olisi jokin muoti ilmiö ! jos sun tyttäres tekee sitä vie se hoitoon. olisin tappanut jo itseni moneen kertaan jos en olisi jäänyt kiinni. älyhoi
Minä huomasin tyttärelläni 16-vuotiaalla, hirveät tupakalla poltetut jäljet, kolme kappaletta vierekkäin, kädessä. Nostin aivan hirveän metelin että mistä, miksi ja missä tilanteessa nuo on tehty. HÄn lukkiutui kuin simpukka. Sen verran sain selville että hänen koulukämppäkaverinsa oli ne polttanut. (en ole varma oliko se totta). Sanoin että asiasta tehdään rikosilmoitus pahoipitelystä. Tyttö sanoi että asia on jo sovittu. Olin hädissäni. En tiedä teinkö oikein kun sanoin, että jos et halua jutella, mutta siihen sinun on pakko suostua että seuraan tuleeko uusia "vahinkoja", ja jos sellaisia tulee, niin vien sinut lääkäriin vaikka väkisin. Toistaiseksi ei "kyttäri-äiti" ole mitään uusia jälkiä havainnut, ei edes vaatteiden alla.
On niitä täälläkin ja oikein kunnolla, ihan siistejä ne on . Viimeisellä kerralla meni vähän liian syvälle ja piti hakea neula ja lankaa ja ikäänkuin kenttäoperoida se. Kumma juttu ei sattunut yhtään, ja enpä ole aikaisemmin pistänyt otselleni tikkejä ilman puudutusta. heh ja tarina on tosi.
...mitä tarkoitat siistillä, tyylikkäitä vai siistejä/tasaisia..?
itsestäni ne eivät ole siistejä, inhottaa kun vasta näin vuosien päästä näkyvät oikein kunnolla. olen hakeutumassa plastiikkakirurgille, jos jotain olisi tehtävissä...
ja miksi nuoret purkavat pahaa oloaan viiltelyyn, varmaan vaihtoehtoina voisi olla pään vetäminen täyteen, tappelu, syömishäiriöt... mikä näistä sitten on vähiten paha - mutta viiltelyn jäljet ainakin leimaavat vielä jälkikäteen...
Niin no.. jos ei esim oo kavereita joiden kanssa juoda ja puuhastella, ja sekös vasta ketuttaa..
Ja kännipäissään voi teloa ittensä aika paljon pahemminkin.
Oma viiltelyhistoriani ei ole kovin vakava, mutta syynä oli vitutus jota ei voinut purkaa mihinkään. Kotona piti koko lapsuus olla varovainen ettei äiti saa raivaria (eikä se ollu edes alkoholisti, muuten vaan vähän kiero persoona) ja sellainen kyllä jättää patoutumia.
Aloitin sormien naarmuttamisella tai sormikarvojen polttamisella.. (kuulostaa ehkä hassulta mutta nipistää vähän.. ja ajankulua kai sekin heh :)
Kun muutin opiskelemaan, olin aika yksin monta vuotta, oikeestaan osittain vieläkin. Masennustahan siitä seurasi, ja vasta vuos sitten aloin toipua siitä, sitä ennen se meni koko ajan vaan pahemmaksi.. Joskus 2 vuotta sitten lopetin viiltelyn, näin elokuvan nimeltä secretary, joka oikeestaan ensimmäisenä selitti mistä koko jutussa oli kyse, sitä ennen se oli melkein kuin eläimellistä vaistoa mikä siihen saattoi, tietoisia päätöksiä kyllä aina.
Isoin viiltoni oli yksi 3:sta poikkiviillosta, jotka tein jonkun puolen vuoden sisällä olkavarsiini.. yksi niistä on melko näkyvä, mutta ne eivät haittaa minua, ei ne kovin näkyviä tai rumia ole.
Ja mielestäni se viehätys ei ollut pelkästään viiltämisessä, joka usein oli purkautumistie huippuunsa kärjistyneestä ahdistuksesta, vaan myös haavan parantumisen seuraaminen. Tunsi jonkinlaista vahvuuden tunnetta kun tiesi vahingoittaneensa itseään ja kärsineensä kipua tietoisesta valinnasta.
Olen muuten 23 vuotias mies.
Niin ja kyttäriäidille.. jotenkin sinusta tulee mieleen oma äitini. Tuollainen asenne on myrkkyä lapsisuhteessa.. Hyökkäämällä todellakin aiheutat vain traumoja ja lisää ahdistusta.
Lopetin viiltelyn oikeestaan sen secretaryn näkemisen takia lopullisesti, sitä ennen sen takia, että erään kerran viiltäessäni en saanutkaan siitä helpotusta.