Lapsellani 11v. on epätyypillinen autismi. Kuusi vuotta on ollut raivareita, kiukunpuuskia, erinäisten asioiden vääntämistä, kuin kivireen perässä vetämistä, läksyjen aloittamisen vaikeutta, karkaamisia, masennuskohtauksia, kavereiden puute,sääntöjen kertaamista/ uudelleen laatimista, riitoja tietokoneesta, toki kaikkiin väleihin mahtuu myös hyviä hetkiä, onnistumisen tunteita niin pojalla kuin äidilläkin. Mutta ovat siinä kaksi pikkuveljeä olleet usein peloissaan. Poikani on yleisopetuksessa ja opettajan mukaan pärjää koulussa hyvin, kokeetkin sen kertovat ja on monta vuotta harrastanut salibandyä. On lukemattomia verkostoneuvotteluita, parheneuvolassa käyntejä,sopeutumisvalmennuskurssi, keskusteluita opettajan kanssa, muutama sairaalajakso, avoero, töistä kotiin linjat kuumana kun ei huvita lähteä kouluun, poissaoloja töistä.....Eräitä kertoja olen ajatellut onko muita vastaavassa tilanteessa ja mikä auttaa jaksamaan.
jaksaminen
aam66
51157
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
mutta jos lapsi pärjää koulussa numeroilla hyvin, se on vaan puoli totuutta. Kiusataankohan häntä? Mitkä on puhevälit? Koska hän on ollut niin paljon hoidossa niin voihan olla, että tuntee, että hänellä ei ole omaa tilaa ja häntä ei oteta henkilönä, vaan pitää vaan suorittaa. Ehkä vapaa-ajalla kannattaisi katsoa, ettei pakota mihinkään niin lähtisi kouluun paremmin, esim. jos salibandy on hyvin monta kertaa viikossa tms. Tässä vaan omia kokemuksiani. Itse aikanaan tuli ongelmia siitä, että ei saanut omaa tilaa vaan vanhemmat kontrolloi kaikkea.
Joo, ei siellä koulussa muuta hyvää olekkaan kun numerot. Itse sanoo ettei koulu kiinnosta yhtään. Mutta kun olen säännöllisesti kysellyt opettajan kantaa, opettaja sanoo että pärjätään. Kuulemma ei kiusata, mutta ei niitä kavereita vain ole. Aijemmin pelasi salibandyä joukkueessa missä reenejä oli kahdesti viikossa plus turnauksia viikonloppuna ja valmentaja joka huusi. Hävityt pelit oli suuria pettymyksiä, niitä oli. Nyt on pelannut puoli vuotta eri joukkueessa, reenejä on kerran viikossa, turnauksia kaksi kaudessa. Onnistumisen kokemuksia runsaasti. Ja mikä tärkeintä nauttii pelaamisesta. Maailman tyhmin äiti olen usein pojan mielestä, mutta toistaiseksi on aika kivasti puhunut asioistaan. Mutta sittenkin arki on aika vääntämistä, välillä tuntuu että itse sokaistuu, että tämä kaikki on vain yhtä suorittamista. Jaksamisen äärirajoilla tässä mennään.
on merkittävää, jos ei ole yhtään kaveria koulussa eikä vapaa-aikana. Se on lapselle rankkaa ja selittää kyllä sen ettei huvita kouluun mennä. Jos miettii itseäänkin, niin ole nyt paikassa, jossa ei ole kavereita (sehän on sama kuin olla paikassa jossa tulee syrjityksi/haukutuksi joka päivä, siis koulumaailma neljännellä luokalla). Tietysti kun on muita lapsia niin on niistä sisaruksista seuraa, että se on kanssa tärkeetä.
Kuulostaa todella tutulta. Minulla on 13v. poika, jonka kanssa arki on juuri tuota kertomaasi. Tutuksi ovat tulleet perheneuvolat, koulupsykologit, sairaalan kriisijakso jne. Aina uusia alkuja ja uusia pettymyksiä.
Erosin pojan isästä, kun poika oli 2v. Myöhemmin menin uudestaan naimisiin ja sain 2 pikkusisarta. Vuosi sitten muutimme mieheni kanssa erilleen, koska välit pojan ja isäpuolen välillä kärjistyivät äärimmilleen. Nyt yritän pitää pikkusisaret ja itseni raivoavan pojan tieltä pois. Omat voimat ovat aivan loppu. Pojan isä ei suostu ottamaan poikaa pilaamaan uuden perheensä elämää, joten lomaa ei ole. Tutkimuksissa todettiin useita asperger-piirteitä, mutta diagnoosia ei annettu, koska elämäntilanne on niin vaikea tms. Elämämmehän on vaikeaa juuri pojan ongelmien vuoksi, kun ihmiset kaikkoavat ympäriltä jaksamatta enempää tylyä ja agressiivista besserwisseriä. Aikaisemmin jaksoin nähdä pojassa paljonkin rakastettavia piirteitä, mutta nyt alan olla aika katkeroitunut ja niin väsynyt, että en varmastikaan ole enää kovin hyvä äiti. Harmikseni en tiedä, mikä auttaa jaksamaan, mutta kirjoituksestasi sain lohtua. Tätä elämää en tosin muille toivo! Voimia!
Hei teille ap. ja muut kivireen vetäjät..
Minulla 10v HFA tyttö ja elämä juuri samanlaista kuin teilläkin. Ihmissuhteet katki koska kukaan ei jaksa "seurustella kanssamme" koska tyttö saa heti raivareitra jos ei ole keskipisteenä. On ainoa lapsi eikä ole joutunut jakamaan mitään, ei ole yhtään ystävää eikä kyllä niitä kauheasti kaipaakaan. Äidin kanssa pitäisi saada olla tauotta. Sosiaalisia taitoja emme voi harjoitella koska kukaantuttavapiirissämme ei jaksa olla "koekaniinina/harjoitusvälineenä" koska tyttö on niin vaikea. Isäänsä ei tapaa enää lainkaan koska eron jälkeen isä pahoinpiteli häntä tapaamisissa, koska ei jaksanut hoitaa...
En tiedä kuinka kauan jaksan tätä täysin muista ihmisistä eristettyä elämää totaalisessa symbioosissa raivoavan iilimadon kanssa... No, ottakaa tuo nyt kuitenkin huumorilla : D Rakkautta ja hyviä hetkiä on paljon, eikä rakkautenionneksi tästä ole laimentunut, päinvastoin. Erittäin raskasta tämä elämä on, eikä kukaan tunnu ymmärtävän.
Meillä on ollut tukiperheitä vaihtelevalla menestyksellä, eli tyttö on 3pv/kk tukiperheessä ja loma-aikoina enemmän. Saan sitten tehdä kaikki rästihommat kotona. "Lomasta" ei voi puhua koska omaa aikaa ei jää. Kai tässä on siihen saakka jaksettava kun tyttö on 18-20 ja toivon mukaan muuttaa tukiasuntoon.. Sijaisperhettä ei hänelle löydy vaikka väsyisin koska tukiperheetkään eivät tahdo jaksaa hoitaa häntä.