Itse pelkään sosisaalisia tilanteita kuollakseni, jos esim. pitää työskennellä jonkun vieraamman ihmisen kanssa töissä, jännitän niin paljon että se haittaa merkillisesti työntekoani, mietin vain, että hänen mielestään olen oudoimman oloinen olio joka maa päällään kantaa.
En osaa puhua hänelle yhtään mitään ja suorastaan kylmä hiki vain valuu, kun pelkään tekeväni jotain tyhmää, ja tämän johdosta usein olenkin uskomattoman huolimaton.
Häpeän itseäni ylikaiken en uskalla töissä puhua oma-aloitteisesti yhtään mitään, seuraan vain vierestä mitä muut puhuvat ja pelkään että he pitävät minua hulluna kun seuraan pelokas ilme päällä vierestä enkä sano sanaakaan.
Ja en kestä itsestäni mitään huumorinheittoa, jos joku sattuu töissä heittämään jotain huumoria minusta, otan sen tosissani ja tämän johdosta saattaa koko viikko olla pilalla.
Tilanteeni on jo mennyt niin pahaksi, että kavereita ei ole oikeastaan yhtään.
Koska en vain osaa enkä uskalla tutustua keneenkään.
Aikani kuluukin vain joko yksin kotona tai töissä.
Alan myös olemaan jo sen ikäinen, että olisi aika jo itsenäistyä..
Toki pärjäisin omassa asunnossa, mutta pelkään että minusta tulee todellinen erakko.
En käy nytkään pahemmin missään ulkona, koska yksin ei jaksa, pelkään että omassa asunnossa kyyhöttäisin sängyssä koko ajan enkä tekisi mitään.
Pelkoni sotkevat elämäni
yksi 20v nuori mies
221742
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Todellinen erakko on kunnioitettava henkilö. Puolierakot voivat huonosti. Vai että töissä...Noh, voi se erakkokin töissä olla. Kyllä sinun pitää se asunto hommata, olit erakko tai et. Hommaa vaikka kesämökki kun töissä kerran olet.
Joillakin ihmisillä pitää vaan olla niin hiton vaikeaa... Että osaa olla perseestä. No, ehkä se vielä siitä lähtee rullaamaan. Miksei noista peloista vaan voi päästä irti vaikka kuinka yrittää ryhdistäytyä ja ottaa härkää sarvista? En nyt keksi mikä siinä mättää. Jos ei enää edes kiinnosta elääkö vai kuoleeko, miksi vielä siinäkin vaiheessa jännittää ja pelkää muita ihmisiä. EN YMMÄRRÄ.
Niinpä, enpä itsekkään ymmärrä itseäni. Minä kun en kaipaa muuta kuin sen että saan nämät tyhmät ajatukset mielestä. Pullamössösukupolvessahan minä olen, kaipa se on vain niin että olen vain luulosairas hullu. Olen aivan yhtä ihmeissäni kuin sinäkin, toiset vaan näköjään ovat tälläisiä juntteja.
Tai siis oot... muttet oo ainoa nuori nainen joka elää yksin neljän seinän sisällä pelkojen takia. Itse en edes uskaltaisi hakea töitä... ja pelottaa törmätä naapureihin rappukäytävässä! Onneks on sentään pari luottoystävää jotka on tuntenu pienestä pitäen.
En uskalla minäkään hakea töitä tai opiskelu paikkaa. Joskus ei pääse ovesta ulos. "Onneks on sentään pari luottoystävää jotka on tuntenu pienestä pitäen." Minulla ei ole kavereita ollut yli kymmeneen vuoteen.
Luin tämän kommentin ja mietin että ompas helvetin hyvin sanottu. SITTEN TAJUSIN ETTÄ KIRJOITIN SEN ITSE MUUTAMA KUUKAUSI SITTEN. HAHAHAAHAHAHAHH HAHAHAAHAH HAHAHAAHAHAH.
Sitten tajusin että mikään ei ole muuttunut ja lopetin nauramisen.
Oli kuitenkin mahtava kokemus, aivan loistavaa.
Sinä olet vielä niin kovin nuori! Itse kärsin sinun iässäsi ihan samoista ongelmista. nyt melkein kymmenen vuotta vanhempana on tullut kasvatettua itsetuntoa, vaikka vieläkään en voi sanoa, että minulla on hyvä itsetunto. mutta miksi ihmeessä häpeilet itseäsi? Ja eikä sinun tarvitse etsiä omaa asuntoa, jos se ei vielä tunnu hyvältä.
Miten vieraat ihmiset voisivat sinut kasvattaa antamiesi tietojen perusteella? Eihän se ole mahdollista. Tuollaisesta ei saa mitään otetta. Onko tämä provo?
Jos minulle kirjoitit. No olenko pyytänyt, että vieraiden pitäisi minua kasvattaa? Olisin vain halunnut tietää onko muilla ollut samanlaisia kokemuksia siitä, että ihmisten kanssakäyminen on suorastaan yhtä helvettiä jostain tuntemattomasta syystä. Ja miten he ovat tästä päässeet yli vai ovatko ollenkaan. Ei minun lapsuudessani ole ollut mitään vikaa, tyytyväinen voin siihen olla, tämä on alkanut reilu 5 vuotta sitten, kun piti jo alkaa ottamaan oma elämä omiin käsiin eikä vain roikkua äidin kainalossa, olen vain huomannut että jostain syystä minä en ole siihen kyennyt.
vanhempiaan vastaan jossain vaiheessa kun aikuistuvat. Onhan se itsenäinen elämä tavoitteena niinkuin linnunpoikasilla, jotka lentävät pesästä. Älä pyri toisten epäonnistuneiden joukkoon. Ei valittaminen mitään auta. Kaikilla pojilla elämä on joskus kovaa. Tytöillä voi olla helpompaa. Voisin sanoa, että kärsimyksissä oppii. Sinun täytyy lopettaa ruikuttaminen ja nitistää pelkosi. >> ihmisten kanssakäyminen on suorastaan yhtä helvettiä jostain tuntemattomasta syystä. Älä puhu paskaa! Se ei ole totta. Ihmiset suhtautuvat yleensä positiivisesti uusiin tuttavuuksiin. Mitä sinä niuhotat, kun ihmiset eivät sinulle kelpaa?
>> ihmisten kanssakäyminen on suorastaan yhtä helvettiä jostain tuntemattomasta syystä. Älä puhu paskaa! Se ei ole totta. Ihmiset suhtautuvat yleensä positiivisesti uusiin tuttavuuksiin. Mitä sinä niuhotat, kun ihmiset eivät sinulle kelpaa? Miten niin puhun paskaa, miten niin ei ole totta, mistä sinä niin päättelet, tiedän ja olen huomannut että ihmiset suhtautuvat positiivisesti uusiin tuttavuuksiin ja minuunkin. Miten niin ihmiset eivät kelpaa minulle? Missä vaiheessa näin olen sanonut? MINÄ EN KELPAA ITSELLENI JA HALUAN MUUTTAA ITSEÄNI. EN MUITA!!! En itse siihen ole kyennyt vaikka se omasta pääkopasta onkin kiinni, jos olisi niin yksinkertaista niin kukaan ei pelkäisi mitään jos kaikki käy kuin sormia napsauttamalla. Se on aivan yksi jas ama vaikka he suhtautuvat minuun kuinka mukavasti, jännitän silti niin että kylmä hiki valuu ja tulee paniikin omaisia tunteita ja se haittaa tuntuvasti normaalia elämääni. Selvä, lopetan nyt ruikuttamisen ja nitistän pelkoni. .......... No nyt en pelkää enää mitään ja kaikki on hyvin. Kiitoksia sinulle.
Hitto vie, jos tuo toimi niin anna kuulua! Voin kyllä sanoa että minulla on todella paljon yhteistä kanssasi aloittaja. Niin kuin pääkopassa majailisi jotain helvetin peikkoja jotka kaikin tavoin yrittää tehdä elämästä vaikeaa sotkemalla ajatusmaailmaa. Tiedä sitten onko vaan todella niin nössö ettei pärjää omille aivoilleen?
Olen itse kärsinyt sosiaalisista peloista mutta nykyisellään meno on toisin. Se ei tarkoita, ettenkö edelleen osaisi jännittää ihmisten seurassa. Nykyään jopa odotan sitä. Miten sitten päästään yli siitä kivuliaasta jopa salpaavasta lukosta eteenpäin. Yksi mitä tein oli puhua siitä sille henkilölle juuri siinä tilanteessa kun se tapahtuu. Ehkä helpointa kahdenkesken. Jos kyseinen henkilö on vähänkään mukavaan ihmisyyteen kykenevä niin kun puhut avoimesti hänen kanssaan siitä mikä sinua vaivaa, toinen tulee siinä sinua vastaan. Jostain se luottamus toisen luonnolliseen läsnäoloon ja yhteiseen mukavaan kanssakäymiseen on alettava. Vika omalla kohdallani oli siinä, että koetin sisäisesti kontrolloida sallittuja tunteita, joita voisin kokea siinä tilanteessa ja siten yritin pakottaa tilanteen mielessäni johonkin tiettyihin uomiin. Todellinen oma luonnollinen itse löytyy siinä tilanteessa luottamalla siihen, että kaikkea ei todellakaan tarvitse kontrolloida. Suosittelen myös psykologin juttusilla käymistä. Ylipäätänsä, että keskustelee itseään vaivaavista asioista ja käy niitä läpi luonnollisessa keskustelussa auttaa aivan valtavasti. Jos sinulla ei ole sisäistä lupaa psykologiin niin voi kysyä, että miksi ei.
on minullakin, eli et ole yksin! http://keskustelu.suomi24.fi/terveys_show.fcgi?category=97&conference=1500000000000124&posting=22000000043171801
Häpeän tunteesta ei vaan tahdo päästä eroon. Onneksi olet sentään töihin asti päässyt. Itse en ole ollut nk. oikeissa töissä ikänäni. Huomenna menen ensimmäistä kertaa vieraalle töihin ja jännittää jo valtavasti. Koulutkin jäivät kesken tämän vaivan takia ja jo aikas nuorena sotkin alkoholin mukaan kuvioihin. Sen avulla kun uskallan olla paremmin ihmisten keskuudessa. Ja juominenhan vielä pahentaa tilannetta. Järjettömiltähän nämä pelot tuntuvat, mutta apua ei tunnu saavan mistään. Kukaan ei tunnu käsittävän että tällaisesta on voinut kärsiä koko ikänsä, jopa ennen alkoholin käyttöä. Lapsuus ja nuoruus oli yhtä tuskaa... Mutta enpä minäkään halua täällä enempää marista, eteenpäin on puskettava vaikka elämä olisi kuinka kurjaa. Ehkä joskus vielä hyväksyn itseni. Voimia kohtalotovereille!
>>Järjettömiltähän nämä pelot tuntuvat, mutta apua ei tunnu saavan mistään. Mitä olet yrittänyt tehdä? Tällaisella palstalla toivomus tuntuu olevan löytää samanlaisia pelkääjiä. Eikö olisi viisaampaa keskustella niiden kanssa, joilla elämä menee hyvin?
.. keskustelee näiden muiden ihmisten kanssa, he sanovat vain että älä semmoisia ajattele, mieti iloisia asioita ja muuta typerää. Ongelma ei vaan olekaan niissä pelkissä ajatuksissa vaan tunteet voittavat järjen, ainakin minulla. Ei auta vaikka kuinka selittäisi itselleen ettei ole tehnyt mitään hävettävää. No nyt olin toista päivää töissä enkä enää tärissyt kun keskityin lähinnä hommiini. Toivottavasti ikävät tunteet ja päässä jyräävät ajatukset jättävät seuraavana yönä rauhaan, että saan edes vähän levättyä. Ai niin, olen käynyt terapiassa ja psykiatrilla ja A-klinikalla keskustelemassa. Edelleen tunnen ettei kukaan usko tai välitä. Mutta enpä oikeastaan voi noihin tunteisiinikaan luottaa, että tiedä siitä sitten...
olostasi.Mene lääkärille/psykiatrille kertomaan tuo asia.Asiantuntijalla on parhaat eväät sinulle elämänvarrelle.Toimi asian hyväksi.
kuulostaa.Olis kiva kirjotella sun kans ja vaihtaa vähän ajatuksia.Itse koitan parhaimmillani päästä irti sosiaalisista peloista. Jos kiinnostaa anna s-posti osoittees. -n.23
meitä samanlaisia kummajaisia on paaaaaljon!! http://xestia.net/testit/asperger.php
Itse olen ollut lukuisia kertoja elämässäni samassa tilanteessa,olen kärsinyt sosiaalisista peloista jo nuoruudestani lähtien,mikä luultavasti johtuu vuosia jatkuneesta koulukiusaamisesta.Monet koulut ja työt on jääneet kesken kyseisen ongelman takia.En uskaltanut puhua ihmisille,hädin tuskin edes katsoa heitä.Sosiaaliset tilanteet olivat täyttä tuskaa ja välillä jouduin käyttämään rauhoittavia lääkkeitä,että pystyin edes jonkinlaiseen vuorovaikutukseen toisten kanssa.Asiat kuitenkin alkoivat kääntyä parempaan suuntaan,kun uskaltauduin varaamaan ajan kuntani mielenterveystoimistoon.Siellä pääsin terapiaan ja sain käsiteltyä traumojani jotka olivat johtaneet sosiaalisiin pelkoihini.Vähitellen aloin rohkaistua ja pääsin kiinni takaisin elämään.Uskaltauduin työvoimatoimiston kautta muutamaan työkokeiluun,joden aikana sain lisää rohkeutta ja itsevarmuutta sekä myöhemmin ns.oikeisiin töihin.Sain lisää ihmiskontakteja ja uskaltauduin vuorovaikutukseen työkavereideni kanssa.Sain jopa joitakin kavereita ja itsetuntoni nousi pohjamudista.En ole vieläkään täysin sinut itseni kanssa ja jännitän edelleen paljon sosiaalisia tilanteita,mutta terapian avulla pystyin kääntämään elämääni suuntaa ja vältyin pahemmalta masennukselta.Toivotan voimia ja jaksamista kaikille,jotka elävät samanlaistén pelkojen kanssa.Muistakaa,ette ole yksin ja peloista voi päästä eroon! Aikaa se vie,mutta ei todellakaan ole mikään mahdoton urakka.Kun vain jaksaa yrittää ja hakea apua,elämä alkaa todellakin parantua.
moi jos haluat vaihtaa ajtuksia mailitse :) kirjoita [email protected]