Tuntuuko kenestäkään samalta...

Haluaisin tavallaan irrottautua tästä yksinäisyydestä, mutta pelkään että tullakseni hyväksytyksi joudun menettämään osan omaperäisyyttäni. Yksinäisyys on tavallaan ahdistavaa, mutta vielä ahdistavampaa minusta olisi olla täysin normaali matkalla kohti tyypillistä avio & perhe-elämää. Onko yksinäisyys väistämätöntä kun muut alkavat pariutua ja itse vain pysyy sinkkuna?
4686
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 4

Vanhimmat

Hmmm, olipas paljon pohdittavaa noin pieneen tekstiin. Pohjimmiltani kaipaan yhdessäoloa, joten minun on vastattava, että kyllä haluan kokea toisen ihmisen läheisyyden ja yhdessäolon. Ajattelisin sen kuuluvan näille tietämille elämässäni, ja että siihen kuuluisi sitten seurustelua ym. uutta. Ja säikäyttäähän ne, on siis ihan ymmärrettävää, sallittua, jopa suotavaa pohtia. Toisaalta on tuo voi tuntua ahistavalta murehtia noin kauas kaukaisuuteen. Vaikutat muuten tosi ajattelevaiselta, hyviä viikonloppuja :)

Äänestä

Ei vittu. Olen ajatellut TÄSMÄLLEEN samaa. Monesti mietin, että normaaliin sosiaaliseen elämään mukautuminen ei ole ollenkaan parempi vaihtoehto kuin yksinäisyys. Porukoissa kun pitää aina omaksua tietty ryhmämentaliteetti, joka on pois yksilöllisyydestä ja omaperäisyydestä. Minä olen yksilönä kaikkea muuta mitä tämä yhteiskunta haluaa/odottaa. Normielämä pakottaisi minut totaaliseen identiteettiremonttiin, ja siihen en todellakaan ryhdy. En ikinä esim. tule muodostamaan pitkää parisuhdetta, joka johtaisi avioiliittoon ja perheen perustamiseen. Se on varma. Koko ajatus on niin kuvottava. Tuntuisi että olen valmiiksi käsikirjoitettu robotti, joka suorittaa toisten määrämää elämäntehtävää.

Äänestä

Tuo viestisi toi mieleen ison kasan erilaisia mietteitä. En tiedä onko minulla tässä nyt ihan mitään yhtenäistä ajatuslinjaa kasassa ja liittyykö se edes välttämättä aiheeseen, mutta kirjoittelenpa silti aikani kuluksi, kun ei vielä kovin paljon väsytäkään. Näitä yön pimeiden tuntien ajatuksia... pahoittelen jos menee pahasti sivuraiteille. En usko, että joudut luopumaan omasta omaperäisyydestäsi. Ainakin toivon, että kukaan ei joutuisi niin tekemään. Kuitenkin monille näyttää niin tapahtuvan... Luulen, että se riippuu ihan siitä, millä perusteilla kumppanin valitsee ja mitä asioita arvostaa sekä tietenkin ihan ihmisestä itsestään. Jos valinta perustuu pinnallisiin ja taloudellisiin asioihin, niin kai siinä voi helposti käydä niinkin, että ajatusmaailma ja harrastukset ja muu ei ihan täsmää ja siinä joutuu joku jostakin karsimaan. Toisaalta jos taas jää odottamaan jotakin täydellistä sielunkumppania, niin siinäkin voi joutua odottamaan koko loppu ikänsä... Itselleni kävi kerran niin onnekkaasti, että löysin hetkeksi tällaisen "täydellisen" ystävän. Tämä ystävyys ei perustunut niinkään mihinkään seikkailuun tai jännitykseen, vaan luottamukseen ja siihen vakauteen, että tämä ystävä on seuraavanakin päivänä tukenani. Erikoisen tapauksen tästä teki vielä se, että minä nyt en ole mistään komeimmasta päästä, mutta tämä ystäväni taas... no, sanotaan ettei hän taas ollut ainakaan sieltä rumimmasta päästä. Meidän ajatusmaailmat, huumorintaju, musiikkimaut (musiikki on minulle aina ollut tärkeä asia ja niin oli tälle ystävällenikin) ja muut asiat olivat melko samankaltaisia. Tylsäähän sekin olisi, jos toisen kanssa pitäisi tasan samoista asioista ja ajattelisi samalla tavalla. Kun on sopivasti erilainen, niin siitä saa hienoja uusia ajatuksia ja kokemuksia ja näkökantoja. Toiselle ihmiselle pitää myös antaa jotain sen sijaan, että odottaa vain itse saavansa jotakin. Tällä ystävälläni oli joitakin huonoja kokemuksia aikaisemmasta elämästään, eikä osannut ja uskaltanut oikein luottaa muihin ihmisiin. Omien sanojensa mukaan hän sai ansiostani uudestaan rohkeutta ja luottamusta kohdata muita ihmisiä. Minä sain hänestä parhaimman ystävän, joka minulla on tähän mennessä koskaan ollut. Tuossa vaan kävi lopulta minun kannaltani huonosti, kun minä sain niin sanotusti kenkää, kun hän lähti etsimään jännitystä ja seikkailua maailmalta. Toivon kyllä täysin vilpittömästi, että hän löysikin sitten sen mitä lähti etsimään. En ole tätä kyseistä henkilöä jäänyt kaipaamaan, mutta enemmänkin tällaista ystävää, johon voi tukeutua ja luottaa kuin kallioon. Jotain jonka kanssa lähteä taas iltasella kävelylle tähtiä katselemaan tai kuunnella rokkia aamunkoittoon. Tai sitten vaan löhöillä vieri vieressä ja katsella miten ilta muuttuu yöksi ja taas siitä aamuksi... ja jutella ihan mistä vaan välillä nauraen kippurassa ja välillä taas vaan ollessa ihan hiljaa. Tai ihan vaan viettää normaalia iltaa leffaa katsellen ja lettuja paistellen. Voisinkin melkein kysyä, että minkälaisia asioita te naiset yleensä arvostatte ystävyydessä tai ihmissuhteissa yleensäkin? Vetoaako kehenkään tuollainen luottamukseen ja läheisyyteen perustuva ihmissuhde vai viekö seikkailu ja jännitys voiton? Mitä nyt olen itse vuosien varrella asiaa tarkkaillut, niin olen saanut käsityksen, että tuo taitaa kallistua tuon jälkimmäisen puoleen... Vai olenko ihan täysin hakoteillä kaikessa? En nyt mikään vanhus vielä ole, vasta kolmekymmentä tulee parin vuoden kuluttua täyteen, mutta enpä ole tässä vuosien mittaan ainakaan söpömmäksi tai sosiaalisemmaksi muuttunut, joten on alkanut tuntumaan, että omalta osaltani nämä ovat jo vähän ohimennyttä asiaa. Toivossa on kuitenkin aina hyvä elää... Jos joku ei tahdo tänne julkisesti postia kirjoittaa tai haluaa muuten vaan piristää päivääni, niin postiakin saa heittää osoitteeseen [email protected] Nyt kyllä tämä poika painuu nukkumaan... hyviä öitä.

Äänestä

Ei se nyt aina mene niin helposti että kun kotoa lähtee murjottamasti vähän kavereiden kanssa kaupungille, niin elämäsi mies kävelee vastaan ja samantien raahaa sut alttarille ja kuukuden päästa poksahtaa kolmoset. Siinä voi mennä aikaa että löytyy tuohon tarkoitukseen sopivaa miestä,mutta miksi sitten ei kavereitakaan voisi olla? En ymmärrä miksi kaikki elämä ja hauskanpito on niin tavallista että olet liian hieno ja omaperäinen siihen. Muutama kaveri messiin, herkkuja kassiin ja rannalle piknikille & ottamaan aurinkoa! Käy kaikille vamppyyrigooteista puunhalaajahippeihin eikä välttämättä heti tunnin sisään joudu naimisiin :D Tsemppiä!

Äänestä

Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.

Kommentoi aloitusta


joku tyttö kirjoitti:

Haluaisin tavallaan irrottautua tästä yksinäisyydestä, mutta pelkään että tullakseni hyväksytyksi joudun menettämään osan omaperäisyyttäni. Yksinäisyys on tavallaan ahdistavaa, mutta vielä ahdistavampaa minusta olisi olla täysin normaali matkalla kohti tyypillistä avio & perhe-elämää. Onko yksinäisyys väistämätöntä kun muut alkavat pariutua ja itse vain pysyy sinkkuna?

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu