Toipumassa

hitaasti mutta varmasti kirjoitti:

3 vuotta sitten en ymmärtänyt ollenkaan olevani sairas. Meni lujaa ja koko ajan nauratti. Oli mun elämäni mania päällä, joka sitten kesän jälkeen loppui kun seinään. Sen jälkeen masennus ja sen jälkeen terapeutille. Sain hirveät annokset lääkkeitä, jotka lopetin kun lihoin ja tuli ihan kamala olo. Sen jälkeen menin uudelle psykiatrille, jonka kanssa synkkasi heti. Nyt olen ollut hänen hoidossa 2,5 v, ja vasta nyt alkaa näkyä jotain toivoa. Tästä kaksi-suuntaisesta en koskaan parane, mutta lievällä lääkityksellä tilanne pysyy hallinnassa koko ajan paremmin. On hienoa kun 2 vuoden jälkeen pystyi ottamaan mustan verhon pois makkarin ikkunasta, eikä enää murehdi 24/7. Jaksan jo käydä lenkillä ja huolehtia itsestäni. Elämä vaan pitää olla säännöllistä, eikä saa tulla mitään kovin äkillistä tai hämmentävää. Silloin menee monta päivää ennenkuin pääsee tasapainoon. Voi kun ihmiset tietäisivät, että en minä ole tällainen omasta halustani. Ei minua tarvitse kohdella silkkihanskoilla, mutta kiusaaminen ja nolaaminen.. ne tuntuvat pahalta kenestä hyvänsä. Niin sitä vaan olin sanomassa, että kyllä terapiassa ja hoidossa kannattaa käydä. Vähitellen ja tosi hitaasti alkaa näkyä tuloksia. Jos joku antaa liian vahvoja lääkkeitä, niin etsikää toinen psykiatri. Ainakin minun kohdalla se oli pelastus.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä