Alan hyväksymään yhden asian, jonka ehkä tiedostamattani olen ymmärtänyt jo 10 vuotta sitten...nimittäin sen, että persoonallisuudessani on piirteitä, jotka näyttävät tekevän parisuhteen ja ystävien löytämisen lähes mahdottomaksi. Aiemmin kuvittelin, että syynä yksinäisyyteeni olisi oma saamattomuuteni tai yksinkertaisesti rohkeuden puute. Tavallaan tällainen käsitys itsestä sisälsi sen potentiaalisen mahdollisuuden, että uskaltamalla vain hypätä ulos itserakennetusta suojakuoresta ihmisten ilmoille, voisi tulla normaaliksi, sosiaaliseksi ihmiseksi. Useinhan ujouteen liitetään käsitys, että siitä pääsee eroon (tai ujous vähenee) kokemuksen karttumisen ja luottamuksen syntymisen myötä.
No en voi rehellisesti sanoa, että olisin viime vuosina aktiivisesti yrittänyt päästä eroon yksinäisyydestäni, ja sitten pettynyt liian monen torjunnan jälkeen. Lähestynkin tätä alussa esitettyä johtopäätöstä hieman toisesta suunnasta - nimittäin pohtimalla, miksi toimin sosiaalisissa tilanteissa niin kuin toimin. Miksi en vapaailtoina (kuten tänään) lähde ulos, miksi tulin 15 vuotiaana yksin aikaisin kotiin vappujuhlista, miksi en lukioaikoina käynyt missään, miksi en osallistunut opiskelijabileisiin tai ainejärjestön toimintaan? Eikö ihmisellä pitäisi olla geeneihin koodattu tarve jatkaa sukua, ja siten pyrkiä kontaktiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, vaikka se aluksi vähän jännittääkin? Eikö luonnonvalinnan pitäisi karsia tällaiset suvunjatkamista haittaavat persoonallisuuden piirteet?
Mistä siis tiedän, että olen parisuhteeseen kykenemätön, jos en ole aktiivisesti yrittänyt asiaa muuttaa. No olen kuitenkin elämäni aikana joutunut opiskelujen, työn ja harrastusten kautta erilaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, jotka ovat muokanneet minäkäsitystäni ja itsetuntoani. Näistä tilanteista olen saanut tiedostettuja ja tiedostamattomia vihjeitä toiminnastani erityyppisissä sosiaalisissa tilanteissa. Toki on olemassa mahdollisuus, että minäkäsitykseni on jyrkästi ristiriidassa todellisuuden kanssa, mutta pidän tätä mahdollisuutta kuitenkin melko pienenä. Tajuan nyt, että olen tutustunut elämässäni mielenkiintoisiin ihmisiin, joiden kanssa olisi ollut periaatteessa mahdollisuudet kaveruuteen tai syvempäänkin ystävyyteen. Ehkä näiden ihmisten kautta olisi tutustunut taas edelleen uusiin ihmisiin ja kasvattanut sosiaalista verkostoa. Mutta oman persoonallisuuteni rajoitteiden vuoksi yhteyden löytäminen ei ollut vain mahdollista. Olen kerran tapaillut lyhyehkön aikaa yhtä tyttöä, johon tutustuin nettitreffien kautta. Silloin olisin tehnyt mitä vain, että se juttu olisi toiminut edes vähän pidempään. Joku voi tietysti sanoa, että yritin liikaa tai minun pitäisi osata ottaa rennommin. Mutta tosiasiassa minä yritin siinä hetkessä olla vain aidosti sellainen kuin olen (toki positiivisessa mielessä). Se ei vaan riittänyt...
Sillä, että näkee itsensä "parisuhteeseen kelpaamattomana" on sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia. Asian hyväksyminen voi johtaa siihen, että aktiivisuus laskee entisestään eikä yritä olla enää senkään vertaa sosiaalinen, kun ei enää usko mahdollisuuksiin muuttaa itseään. Toisaalta itsesyytökset vähenevät, kun näkee, että vika ei olekkaan omassa pelkuruudessa tai saamattomuudessa, vaan pysyvissä persoonallisuuden piirteissä. Lisäksi asian hyväksyminen voi auttaa siirtymään elämässä eteenpäin, löytämään uusia tavoitteita elämälle. Ja todetaan vielä loppuun, että aivan 100% varma asiasta en kuitenkaan voi olla, joten ehkä se pienen pieni mahdollisuus on vielä olemassa, että jostain löytyisi ihminen, jonka kanssa maailmat kohtaisivat.
Yksinäisyyden hyväksyminen
M20+something
131543
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mä olen todennäköisesti sua paljon vanhempi mutta olen vasta nyt kun olen TAAS yksin, monien seurustelujen jälkeen niin tullut siihen tulokseen että mä elän nyt sitten yksin, en välttämättä loppuelämää mutta niin kauan kuin niin on . Tosin yksinäisyys ahdistaa mua paljon, tai se ettei ole ketään kehen tukeutua hädän hetkellä ja tuntea että olen rakastettu ja tärkeä . Omien sosiaalisten pelkojeni vuoksi ihmisen etsiminen vaan on vaikeaa ja luulen etten käytä siihen turhaan vähiä voimavarojani aikoihin, jos koskaan enää . Olenkin ajatellut että olen jonkinlainen erakkoluonne, ihan myönteisesti ajatellen (itse ainakin ) koska sellaisiakin maailmaan mahtuu ja täytyy mahtua ;) Mä en nyt oikein saa ulos sitä ideaa minkä kirjoituksesi herätti mutta joka tapauksessa se kosketti muakin .
Aika samoilla linjoilla menee omat ajatukset. Mutta en halua vielä hyväksyä, että minun on tarkoitus elää elämäni yksin. Kun sen hyväksyn, tapan itseni. Voisi elämä tietenkin olla hyvä yksinkin, mutta yksinäisyys ei ole minun oma valintani ja minä haluan perheen. Miehen lapsia, lapsenlapsia... Kaikkea sitä mitä "normaaliin" elämään kuuluu. Joten jos minulta on kaikki tuo kielletty, en näe syytä jatkaa omaa kärsimystäni. Jos olen yhä yksin, kun neljäkymmentä täyttyy, niin tapan itseni. Radikaalia? Ehkä, mutta minun mielestäni elämä ei ole elämisen arvoinen, jos sitä ei saa jakaa jonkun toisen kanssa.
Samaistuin viestiisi monellakin tavalla. Minustakin tuntuu, ettei elämä ole kovinkaan tärkeää tai merkityksellistä, jos sitä ei voi jakaa toisen ihmisen kanssa. Vaikka olenkin vasta suhteellisen nuori, haaveilen jo kovasti kumppanista ja perheestä... siitä tavallisesta elämästä. Olisi mukavaa tutustua tarkemmin, ihan vaikka ystävänä.
Aika moni kyllä rupeaa ajattelemaan tuommoisia ajatuksia, jos ei saa oikein minkäänlaista vastakaikua vastapuolelta eli ei kysymys useinkaan ole siitä etteikö kelpaisi tai kävisi monellekin mutta huonot kokemukset voivat tietysti entisestään nostaa tuota ajatusmaailmaa esiin. Varsin harvoin se kuitenkaan tarkoittaa sitä, etteikö potentiaalisia ehdokkaitakin löytyisi jos vaan kohdalle sattuu ja yritystä riittää. Joillakin se on vaikeampaa kuin toisilla. Toisaalta ilman kunnollista yrittämistä (usein vuosienkin mittaista) ei tuota asiaa voi saada selville (yksi tai kaksi yritystä tai viisikin on varsin pieni lukema näissä asioissa, vaikka se henkilökohtaisesti voi kirpaistakin aika paljon). Ongelma lienee siinäkin, että kun ei tapaa oikein ketään niin vaikeaa siinä on sitten löytääkkään ketään. Silloin tarvitsee varsin paljon onneakin. Jos taas kohtaa enemmän ihmisiä, niin silloin uusien tuttavuuksienkin ja sen kumppaninkin saaminen on helpompaa. Erilaisiin tilaisuuksiin tms. tutustusmispaikkoihin monilla on varsin iso kynnys mennä varsinkin ensimmäistä kertaa. Vielä jos pitää yksin mennä niin se kynnys on entistä suurempi. Sen takia sitä usein väistämättä jättäytyy pois ja vaikeaa se voi olla yksin "ulkopuolisena" mennäkin jonnekin paikkaan jos ei ole ketään mukaan lähtijäksi.
Sanotaan vielä että tuo "yksinäisyyden hyväksyminen" on jollakin tapaa myös tekosyy monille antaa anteeksi se ettei ole oikein yrittänyt tehdäkkään asialle mitään. Toisaalta tuokin on varsin ymmärrettävää. Varsinkin myöhemmällä iällä tuo tutustuminen on vaikeampaa ja siinä pitäisi olla paljon yritystä ja omaa haluakin mukana mikäli mielii tutustua ihmisiin. Joillakin taas tuo voi olla todella vaikeaa (ei nkuitenkaan mahdotonta). Tosin monet ihmiset tuntuvat ajattelevan asiat paljon huonommiksi kuin ne onkaan ja usein omiakin mahdollisuuksia vähätellään. Monilla ihmisillä on hyvätkin mahdollisuudet tutustumiseen ja en usko että alkup.kirjoittajalla tässä on ongelmia jos ottaa huomioon että olet kuitenkin tullut hyvin toimeen sosiaalisessa ympäristössä ja joitakin tuttavuuksiakin saanut. Toisaalta enemmän kyllä yritystä ja omatoimisuutta vaatii mikäli haluat löytää jotakin pysyvämpää. Parempi siis tehdä ja toimia kuin miettiä asioita liikaa.
Jep, omat ajatukset kuljeskelleet vähän samoilla linjoilla kuin alkupään kirjoittajilla. Tänään mietin sitä että kun vuorovaikutus-tilanteissa tietyllä tasolla tapahtuu sellaista että toiset ihmiset asetetaan ikäänkuin tietynlaiseen "rooliin"; muodostetaan itselle kuva siitä millainen se toinen ihminen on. Jos mua ei vaan vois vähempää kiinnostaa se millaseen rooliin mua yritetään tyyrätä, ja se sitten jotenkin aiheuttaa ongelmia.?
Tuota tapahtuu tietysti kaikille että vedetään johtopäätöksiä varsin pienistäkin asioista esim. ulkonäöstä jne. Yleensä siitäkin miten puhuu jne. Tosin nuo mielipiteet usein muuttuvat ajan myötä että mitä enemmän on tekemisissä jonkun kanssa niin muutkin asiat alkavat vaikuttaa. Iso osa on tietysti semmoisiakin joihin ei pysty suoranaisesti edes itse vaikuttaa. Tosin nuo erot ovat aika isoja esim. koulutilanne eroaa aika paljon siitä jos tutustuu johonkin uuteen tyyppiin jne. Kummassakin asiassa ihmisistä kyllä tehdään johtopäätöksiä, mutta paljon vaikuttaa sekin oma halukkuus siihen minkälaisena ihmisenä toisen haluaa nähdä. Usein se on tietysti niin että kun ihminen laitetaan esim. ulkoisen olemuksen takia johonkin rooliin ja henkilö käyttäytyykin päinvastoin mitä siltä roolilta saatetaan odottaa niin se voi olla aluksi pieni "shokki". Toisaalta jos tämä käytös on kuitenkin luontaista niin lopulta siihen sopeudutaan. Tuo on aika tyypillistä varsinkin koulumaailmaan että tehdään ulkonäön perusteella joitakin odotuksia ja sitten jos henkilö käyttäytyykin toisella tavalla niin siinä menee aikaa ennen kuin hänet voidaan hyväksyä omana itsenään.
Minulla ei ole koskaan ollut poikaystävää ja ystäviäkin on vähän. Pelkään etten löydä koskaan ketään. Työtäkään ei ole löytynyt. Olen masentunut kun mikään ei onnistu.
Netti tarjoaa aika hyvät mahdollisuudet uusien ihmisten löytämiseen. Työtä ei ehkä netistä löydä vaikka toki aina voi hakea.
Minusta tuntuu, että sosiaalisesti taitavat ihmiset luovat vähemmän näitä roolioletuksia. Heillä on taipumus sosiaalisen kyvykkyytensä avuin ottaa ihmisestä asioita selville, näin he sitten mielessään muovaavat käsityksensä henkilöstä. Ensivaikutelmasta kun puhutaan. Meillä hiljaisemmilla taitaakin olla taipumusta luoda mielikuvamme eleiden, käyttäytymisen sekä henkilön olemuksen pohjalta. Tämä ilmenee hyvin ihastumistilanteissa, parinmuodostuksessa yleensäkin. Spontaanimmat henkilöt pääsevät varsin lyhyessä ajassa selvyyteen vastaako potentiaalinen kumppani heidän mieltymyksiään ja toisin päin. Toista se on hiljaisemmilla ihmisillä, joilla tämä tarkkailuvaihe vie pidemmän aikaa. Varmaan jokainen muistaa mm. lukioihastuksiaan ym. henkilöitä, joissa tämä opittu olemus toimi mielenkiinnon herättäjänä. Niin, tuo rooliasettelu varmasti tekee monesti myös hallaa. Millaisena hän minut ajattelee? Olenko sellainen kuin hän kuvitteli? Pitääkö olla korrekti? Tällaisia asioita pohtiessa tulee helposti oltua jotain muuta, kuin oikeasti onkaan.
Myönnän, että minulla ja ihmisillä ylipäätänsä on usein tarve nähdä pitkittyneiden ongelmien syyt omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella - kai se on aika normaali puolustuskeino. Itsensä leimaaminen epäsosiaaliseksi persoonallisuudeksi on helppoa, koska sitten ei tarvitsekkaan enää yrittää; yrittäminen on siis turhaa, koska diagnoosi on jo ennalta lyönyt lukkoon tulevaisuutesi. Tyypillistä on myös nähdä syyt yksinäisyyteen muissa ihmisissä...tälläkin palstalla puhutaan paljon, miten ihmiset puukottavat selkään, ilkeilevät, eivät ota porukoihin mukaan jne. Ehkä olen ollut onnekas, mutta en ole sitten armeija-aikojen jälkeen varsinaisesti törmännyt ihmisiin, jotka eivät olisi ystävällisiä, jos heille on ystävällinen. Jossain satunnaisissa illanistujaisissa, koulun ryhmätöissä ja työkuvioissa minut on otettu aina asiallisesti ja ystävällisesti vastaan, en voi pahemmin valittaa. Toki huomaan toisinaan tilanteita, joissa jotkut ihmiset kiinnittävät enemmän huomiota muihin ihmisiin porukassa tai keskeyttävät puhettani herkästi. Mutta tuskin he sitä tahallaan tai ilkeyttään tekevät. Minä en siis voi ainakaan syyttää muita ihmisiä epäonnistumisistani. Toki mielenkiinnon kohteemme ja maailmamme ovat olleet usein erilaisia, mutta ei se ole toisten ihmisten vika. Tavallaan omaa epäonnistumisen tunnetta on korostanut se, kun muutamat epäsosiaalisina ja estyinä pitämäni tutut ovat löytäneet lopulta kumppanin, ja minä vain elelen edelleen yksin. Ujo ja hiljainen tyyppikin voi näköjään myös onnistua, jos haluaa muutosta vain riittävästi. Mutta ehkä minä en siis halua tarpeeksi paljon pois yksinäisyydestä, että uskaltautuisin lähtemään kuorestani? Olen täyttänyt elämääni erilaisilla harrastuksilla ja muilla unelmilla, jotta olo ei olisi niin tyhjä, mutta ehkä se tyhjyys ajaisi väistämättä muiden luo? Ja myönnetään vielä sekin, että minulla on taipumus itsetarkkailuun kaiken aikaa. Olen hyvin kriittinen omia tekemisiäni kohtaan, ja saatan murehtia jotain sanomisiani päiväkausia. Huomasipa tämän taipumukseni itsetarkkailuun yksi psykologikin yhden työhakuprosessin yhteydessä tässä hiljattain. Mutta nämä on taas näitä; miten sitten vapaudut itsetarkkailusta? Itsetarkkailu juontaa heikosta itsetunnosta, johon ei taas pysty tahdonalaisesti vaikuttamaan. Tiedostan tämän taipumukseni kyllä, ja olen yrittänyt mennä sosiaalisiin tilanteisiin avoimena ja positiivisena...vaan eipä ole pahemmin auttanut.
Mielestäni rooliodotuksia on kaikilla ihmisillä. Sosiaaliset ihmiset voivat myös paljon enemmän lokeroida ihmisiä. Tosin heillä usein riittää rohkeutta tutustumiseen ja mielipide voi muuttua paljon nopeammin. Ujot taas eivät välttämättä niin hyvin uskalla tutustua jolloin ensi vaikutelma voi säilyä pitempään. Tosin tuo ensivaikutelma/rooleihin laittaminen säilyy usein todella pitkään eli se on aina jollakin tavalla "muistissa" vaikka olisi saanutkin ihan erilaisen kuvan ihmisestä jälkeenpäin. Hyvä esimerkki tuosta lienee tämä Susan Boylenkin ensiesiintyminen brittien talentissa kun katsoo tuomareiden ilmeitä niin huomaa ensivaikutelman vaikutuksen ja voi ajatella mihin rooliin Boyle laitettiin. Tuolle rooliajattelulle tosin ei pitäisi antaa liikaa painoarvoa, vaikka monet niin tekevätkin. Onhan se omalla tavallaan merkittävä asia, mutta silti tuntuu välillä että ihmiset muistavat ainoastaan tuon asian ja eivät haluakkaan tutustua tarkemmin jos ensivaikutelma on ollut huono.
Kyllä se on se tosiseikka hyväksytty että tämä savotta viedään yksin läpi. Joku tulee aina välillä pällistämään ja kyselemään tyhmiä muttei niille kannata mitään sanoa kun lähtevät kuitenkin tiehensä heti kun kyllästyvät. On tää tietyllä tavalla raskasta kun ei ole ihmissuhteita ei opiskelujen eikä vapaa-ajan parissa, kaikki on tehtävä varmanpäälle yksin ettei joudu tilanteeseen missä pitäisi muilta kysyä apua - sitä kun ei ole saatavilla. Joskus kelailen että muut ovat sellaisia kivoja vihreitä pikku-koivuja kesätuulessa ja minä olen jokin helvetin tuulenpieksämä karahka. Telkkarissa ne näyttävät että tämä olisi jotenkin villiä, vapaata, kovaa ja karskia elämää mutta eipä ne naiset jaloissa haitaksi asti pyöri eikä tää niin kovin villiäkään ole. Vapauskin on vähän kuin auto ilman bensiiniä kun ei ole paikkaa mihin mennä tai syytä mihin sitä käyttää. Mutta kuten sanoin, viedään tämä savotta yksin läpi eikä tässä oikein muuta kuin että "tilipäivää odotellessa."