ahdistaa

Moi.
Tiedän miltä sinusta nyt tuntuu. Nuo itsevihan ja katkeruuden tunteet on luonnollisia ja jopa suotavia siinä elämäntilanteessa missä nyt olet.Miltä muulta voisikaan tuntua kun tuntuu että heittää hukkaan sitä arvokasta elämää jota meille kaikille on suotu.
Asioiden purkaminen ja prosessointi ei ehkä onnistu kuin käymällä sen psykologin luona.
Tärkeintä on niissä keskusteluissa olla ehdottoman rehellinen ja avoin. Psykologi osaa kertoa jatkotoimenpiteistä sinua kuunneltuaan.
Psykologit eivät saa kirjoittaa lääkereseptejä vaan se kuuluu lääkäreille. Voihan olla ettet niitä edes lopulta tarvitsekaan. Mene sen psykologin puheille niin pääset eteenpäin asioissa.

Kuten tuossa joku mainitsikin, niin voisi olla hyvä tavata tuo psykologi. Hehän pyrkivät työkseen juuri auttamaan sinun (meidän) kaltaisia ihmisiä.

Minulla on ollut pari vuotta ihan samanlainen tilanne. Elämä meni vähän överiksi ja aluksi luulin sairastuneeni paniikkihäiriöön. Siitä sitten jäsentelin asiaa ja tulin tulokseen, että minulla on sos.tilanteiden pelko.

No juuri tuosta aamulla olevasta ikävästä olosta minäkin rupesin hahmottamaan varsinaista ongelmaani tuohon ahdistuneisuushäiriön suuntaan. Siihenhän tietysti usein liittyy myös tuota sosiaalisten tilanteiden pelkoa, mikä helposti rajoittaa elämää.

Minä aion, prkl, tästä vielä parantua. Kerään vain vähän voimia, että jaksan tehdä ne tarvittavat muutokset elämään. Tosin aikahan toimii minua (ja sinua) vastaan, koska mitä aiemmin asiaan tarttuu, niin sitä helpompi siitä on toipua. Niin ja kyllähän siitä rupeaa kroppakin kärsimään, jos on aina huono olotila ja ahdistaa.

Voimia ja rohkeutta sinulle.

Sinun ongelmiisi kyllä apu löytyy ja toivut varmasti pahasta olostasi. Ja se on minusta hienoa, että olet liikkeellä asian kanssa jo nyt. Itse kärsin paniikkihäiriöistä vuosikaudet, enkä kehdannut sitä kenellekään tunnustaa. Enkä voinut apuakaan hakea, kun tuntui, että se nyt olisi viimeinen tikki, jos joutuu psykiatrille menemään. Koitin vain itse hoitaa vaivojani rentoutusharjoituksilla ym. mutta ei ne vaivat vaan mihinkään lähteneet.

Mutta nyt jälkeenpäin, kun olen toipunut erittäin vakavasta masennuksesta ja olen nyt täynnä intoa ja elämanhalua, ajattelen asioista ihan eri tavalla kuin ennen sairastumistani.
Eli nyt ajattelen, että masennus on vain ihan tavallinen sairaus ja siitä voi parantua. Psykiatri taas on ihan tavallinen lääkäri, joka vain on erikoistunut näihin vaivoihin. Täällä paljon parjataan psykiatreja, mutta minäpä kehun. Toki joka ammatissa on taitavia ja vähemmän taitavia ja olen itsekin tavannut erilaisia psykiatreja. Mutta olen erittäin tyytyväinen lopputulokseen, olen kuin uusi mies.

Lääkkeistä sanoisin myös jotakin, vaikka täällä niitäkin haukutaan. Minä ainakin olen saanut huippulääkkeitä, jotka ovat auttaneet minua suosta ylös. Paljon pelotellaan, että mielialalääkkeet tekevät ihmisestä jotenkin ihan eri persoonan ja ei enää ole koskaan paluuta normaaliksi. Pelotellaan, että tulee potenssiongelmia ja seksuaalinen halukkuus häviää ja muutenkin elämä muuttuu ihan omituiseksi. Kyllä kai joskus 70-luvulla vielä näin saattoi ollakin, mutta ei enää.
Voin kertoa muutamista oireista, joita lääkkeet ovat minulle aiheuttaneet:
-paniikkihäiriöiden katoaminen
-mielialan selvä kohoaminen
-elämän halun palautuminen
-seksuaalisen halukkuuden palautuminen
-lievä lihominen
muutamia mainitakseni.

Noin puoli vuotta on aikaa, kun vielä olin syvällä suossa vailla minkäänlaista elämänhalua. En kyennyt enää mitään tekemään itsenäisesti. Toivoin vain kuolevani. Ja usein tuli itsemurha-ajatukset mieleeni.
Nyt toivuttuani olen aloittanut terapian erään psykiatrin kanssa ja on ollut todella hienoa ja rakentavaa. Olen paremmassa kunnossa kuin 12 vuoteen.
Minua ei haittaa tippaakaan, vaikka joutuisin syömään pillerin päivässä vaikka lopun ikääni, jos se auttaa vain pysymään erossa siitä hirmuisesta tuskasta, sillä pahimmillaan se todella on melkeimpä "helvettiä".
Jos ne pillerit sitten lyhentää parilla vuodella mun elin ikää, niin on se kuitenkin parempi, kuin että kärsisi tuskissansa pari vuotta pidempään.

Eli kerää kaikki rohkeutesi ja mene juttelemaan psykologin tai psykiatrin kanssa. Enkä tällä tarinallani ollenkaan tarkoita, että sinun tarvitsisi lääkkeitä alkaa syömään. Kaikki tapaukset on erilaisia, mutta ainahan niistä jotain yhtäläisyyksiäkin löytyy ja siksi tätä kirjoitinkin.
Haluan olla sinulle avuksi, sillä luulen jotenkin tietäväni, miltä sinusta tuntuu. Älä nyt tee mitään suuria muutoksia elämääsi kertaheitolla, vaan juttele ensin ammatti-ihmisen kanssa. Ja sitten sen alkoholinkäytönkin voi varmaan silleen pikkuhiljaa pudottaa pienemmäksi. Ei mitään radikaaleja muutoksia sovi heti tehdä. Hiljaa hyvää tulee.

TSEMPPIÄ SULLE !
Voidaan tarinoida lisääkin, jos haluat.

"olen aikeissa mennä psykologille, mutta mitään lääkitystä en mielelläni alkaisi käyttämään, koska ongelmahan on lähinnä psyykkinen."

Psykologithan hoitaakin lähinnä fyysisiä vaivoja...