Mulla on pitkään ollut ongelma johon en ole löytänyt "diagnoosia" mutta tässä taannoin luin jotain lehteä ja sieltä pomppasii eteeni sana sitoutumiskammo.
Aikani lueskeltua ja tutkittuani asiaa löysin itseni siitä tekstistä.
Nii elikkäs mä haluan rakastaa ja olla rakastettu.
Tuntea olevani nainen,mutta kaikki tyssää kun kanan lento siihen että mua alkaa suunnattomasti ahdistaan ja tahdon toisen pois luotani keinolla millä hyvänsä.
Pisin suhteeni on kestänyt 3vuotta ja se on ihan maksimi mitä kestän...tuntuu että silloin toinen ihminen on tullu niin liki mun elämää että tahdon vain pois.Ja silloin myös lähden.En oo koskaan miettinyt/tiennyt tähän syytä...mä vaan tahdon pois.
Kellekkään en tahdo olla julma,ketään en halua satuttaa mutta toki teen sen käytökselläni ja sillä etten pysty kelleen kertomaan miksi suhde loppui.
En vain voi tunteelle mitään.
Vaikka kuinka rakastaisin ja haluaisin elää toisen ihmisen kanssa nii se vaan ahdistaa ja paljon.
Nyt kun oon ite pohtinu tätä tilannetta ja haluan sen rakkaan vierelle...sen elämän miehen ja koitan keksii ratkaisua siihen ettei mun tarvitse paeta.
Onko täällä muita ihmisiä joilla sama tilanne?
Voisiko joku neuvoa miten tästä tilanteestä pääsis irti.
Tää on niin yhtä tuskaa...
tää on "tauti" jota ei tahtois pahimmalle vihamielhellekkään.
Sitoutumiskammo
minä vaan
9714
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sun kertomat asiat täsmää täysin mun tunteisiin, nytkin oon ollu 1/2v suhteessa ja haluun vaan taas miehest eroon..:/,vaikka on ihan jees. Mut jotenkin vaikka tuntuu pahalta myöntää haluun parempaa mitä mulla on. Se on kai se perus ongelma..
Vierellä on ihana ihminen mutta silti haluu parempaa,sitten kun on sitä parempaa nii sekään ei loppupeleissä kelpaa vaan haluu viel parempaa. Tai sitten kun näkee silmää hivelevän ihanan ihmisen nii sit sitä pitää itelle jotenkin liian hyvänä. Harvemmin mä kiinnostun ihmisestä joka kärkkyy ympärillä.Tiedän aika hyvin mitä miehestä haluan mutta en pidä itseäni tarpeeksi kiinnostavana ihailemieni miesten silmissä. Tätä kiierrettä se on kai aikas hyvin ollu... olen myös kieltäytyny lähtemästä edes kauppaan taannoisieni suhteiden kanssa koska häpeän. Naurettavaa sinällään koska kuitenkin pienellä paikalla kaikki tietää kuka on kenenkin kanssa. Mutta joskus vaan on tullu vastaan päiviä ettei seurustelukumppanin kanssa ole kehdannut lähteä edes kauppaan. Kai sitten sen kumppanin pitäis oolla jotain niin taivaallista että kelpais muillekin... mutta koittakoot joku tulla kajoo mun omaa tai edes vilkasee ni sekään ei ole hyvä koska sitten sekoon mustasukkasuuteeni.
Parisuhde tarjoaa parhaimmillaan uskomattomia kokemuksia ja tunteita kuten intiimisyytta, kumppanuutta, läheisyyttä ja kasvua ja pahimmillaan raastavia jopa repiviä tunnepurkauksia kuten esim. epäillystä, vihaa ja ahdistusta. Moni haluaa parisuhteeseen ja sitten kun on parisuhteessa haluaa siitä pois. Moni myös käsittää väärin sanan rakkaus. Puhutaanko rakkauden tunteesta kuten esim. ihastumisesta vaiko verbistä rakastaa. Viime kädessä parisuhteessa puhutaan verbistä rakastaa ja siihen liittyy asioita kuten antautuminen, avoimuus, rehellisyys ja kunnioitus. Asioiden joiden pitää toimia luonnostaan itsellään ja sitten toisilleen. Ahdistuminen on pelkotila. Se viestittää sulle että sun täytyy varautua, olla valmis tekemään jotain sen eteen, valmistautua ennakkoon tai ennaltaehkäistä. Mitä pitäisi tapahtua jotta et tuntisi ahdistuneelta? Parisuhteessa mennään myös antamaan, ei saamaan. Ei pidä mitata ja muistuttaa kuka antaa enemmän kun toinen. Kun parisuhdetta ajaa säännöt eikä rakkaus, se kuolee. Sääntöjä täytyy myös pitää minimissä. Silloin ei tuu niin usein pahaa mieltä itselleen ja toiselle. Pitää myös auttaa kumppania löytämään tarpeitaan kuten. mukavuutta, vaihtelua, merkitystä, yhteyttä tai rakkaudenosoitusta, kasvua ja rauhaa tai hengellisyyttä (ei vält. uskonnollisessa merkityksessä vaan esim. meditaatiolla tai olemalla hetken yksin omissa ajatuksissa). Ymmärtää itsetietoisuuden ja hyväksynnän tärkeyttä. Meillä ihmisillä on kaksi tärkeää pelon aihetta. Että ei ole minkään arvoinen tai tarpeeksi hyvä ja että ei rakasteta. Nuo tunteet laukeavat heti kun tunnet ettet ole tarpeeksi merkittävä tai sua ei rakasteta tarpeeksi. Kysy itseltäsi ennen kun reagoit, "mikä oikeasti laukaisee tuon pelon? Vastaanko nykyhetkelle vaiko menneisyydelle? Mitä muuta tämä voi tarkoittaa? Pahinta mitä voi tehdä on viedä samaa ongelmaa parisuhteesta toiseen. Sen sijaan että toimisit aina samalla tavalla kokeile vaihteeksi jotain muuta. Sinulla on siihen valinnan vapaus! Sinä pystyt siihen ja lopputulos saattaa olla positiivisesti yllättävä... Menneisyys taitaa valitettavasti ohjata sinua vaikka sulla on voima ja tahto määrätä sun nykyhetkeä ja tulevaisuutta... Onko sua loukattu aiemmin parisuhteessa vai pelkäätkö loukkaamista? Hyvää kesää toivottaen, Alex Ojasti www.alexojasti.fi
Ei mun elämässä ole tainnu paljon muuta tapahtua kuin loukkaamista enkä kyllä halua että niin käy enää. Tiedän mitä parisuhde voi tarjota ja haluan elää sitä mutta tyyliin kesken ihanan illan mulle vaan tulee kauhea ahdistus ja haluaa pois toisen ihmisen luota.Joskus olen tuntenut myös tuota vihaa. En tiedä olenko koskaan edes ymmärtäny mitä rakkaus ihan oikeesti on...olen sitä jopa eräässä elämäni tilanteessa kysynyt lähes jokaiselta vastaan tulijalta että voisiko joku määritellä mitä rakkaus on? Ei kukaan ole siihen kyennyt. Toki tunnen suunnatonta rakkautta lastani kohtaan, mutta en kykene sanomaan voisinko oikeesti rakastaa toista ihmistä rinnallani. Mä en oikeestaan koskaan ole vaatinu kumppaneiltani juuri mitään... ehkä sen johdosta on tullu turpaan,petetty ja jätetty. No kerran on jätetty ja sen jälkeen ahdistus on pitäny huolen siitä että minä olen jättäjä. Elämässäni oli myös ihana mies joka oli toisaalta kaikin puolin täydellinen. Oma oloni oli niin tuskanen että tein kaikkeni jotta toinenkin olisi huomannu että se suhde mättäs. Pian elämässäni olikin kontrolli friikki jonka piti saada hallita jokaista liikettäni. Olen kuule sen sata kertaa pohtinu että millä saisin ahdistuksen pois. Mikään ei mättää ja silti vaan ahdistaa ja haluan pois,pois ja pois. Ja ihan mitä tahansa että pääsen pois. En tiedä enää mitään...
Tuohan on hyvin tavallista nykyään. Eikä siitä välttämättä anneta diagnoosia. Kai tuo voisi olla lähinnä jotain epävakaata persoonallisuutta. Se on tavallista nykyään, että kumppania vaihdetaan ilman sitoutumista. Pikkuisen kun pitää silmiään auki, voi nähdä, miten tavallista se onkaan. Vaikkapa baareissa on paljon sellaisia sitoutumiskammoisia. Käsittääkseni se hieman voi helpottua iän myötä. Ainakin jos tulee raskaaksi, pitää mennä usein väkisinkin suhteeseen. Jos kuitenkin pohjimmiltasi et haluakaan sitoutua sellaiseen pitkään suhteeseen? Entä jos se onkin tarkoitus, kun ajat heidät pois tai pakenet?
Mulla ei ainakaan ole iän myötä helpottanut kun tuntuu vaan menevän pahemmaksi ja ei se lapsikaan auttanut. Keräsin lapsen ja omat tavarani ja lähdin. Jotenkin siinä lapsen isän kanssa kun oli "pakko suhteessa" ni se oli vielä ahdistavampaa. Lapsen kanssa kyllä pärjätään loistavasti ilman isiä. Joo no sitten en kyllä tiedä mitä pohjimmiltani haluan koska mulle on aina ollu selvää ja enemmänkin haave siitä että on ihan oikea perhe. Punainen tupa ja peruna maa. Se ihana ihminen vierellä jolle saa kiukuta surut ja pussata kun siltä tuntuu... mutta ei kai mua sitten vaan ole tarkoitettu semmoseen :(
Toi "sitoutumiskammo" on ihan ymmärrettävää kun ihmisten seksuaalisuus on aivan sekaisin. Keneenkään ei voi luottaa 100% täs maailmas. Voin myös sanoa, että et ikinä tule löytämään sellasta täydellistä "supermiestä", joka pitää susta aina huolta, koska myös me miehet ollaan todella rikki. Sulle täysin sopiva "täydellinen mies", jota sitten yhtäkkiä pystyisitkin rakastaa, on lähinnä vitsi. Että turha ainakaan odottaa mitään batmania pitämään sua pystyssä. Sä oot sisältä niin rikki, että muutoksen tarvii lähteä sieltä sydämen pohjalta. Todennäköisesti sulla on jotain anteeksiantamattomia juttuja edellisistä suhteista tai huonoja kokemuksia parisuhteista (kenelläpä ei). Rankkaa tekstiä, mut oon itse kokenut saman ja tiedän, ettei kukaan ihminen ole niin täydellinen, että voisi ratkaista mun henkilökohtaiset ongelmat, jotka on syvällä mun sisällä. Mua eniten rikottanut ihmissuhde oli ihmisen kanssa, jolla on sitoutumiskammo. Itselläni ei ole kammoa. Se oli aivan sairaan rankkaa kokea sellaista torjuntaa. Itse halusin rakastaa ihan täysillä, mutta toinen vaan loukkas pelaamalla mun tunteilla, eikä koskaan osannut puhua asiasta. Sitten kun yritin laittaa ystävyyssuhdetta poikki, niin hän ei taas päästänyt millään irti ja sen jälkeen taas torjuminen päälle. Tuon suhteen aikana alkoi päässä jo miettiä, et onko täs mitään järkeä enää edes elää kun muutenkaan en ole koskaan ollut niitä iloisimpia tyyppejä. Mitään masennusdiagnooseja en ole koskaan ottanu, mutta voin väittää ettei tohtori työttämäksi olisi jäänyt. Ainakin sukulaisterapeutti oli selän takana sanonut, että mut pitäisi laittaa äkkiä hoitoon, koska olin sen verran maaninen. No joo, kaikkea pyöri päässä ja aloin miettimään että jos 22 -vuotiaana elämä on tässä jamassa, niin onko mitää syytä enää elää? Elämä todella tuntui kuolemiselta - hitaalta kidutukselta. Syy miks oon tässä kirjottamassa sulle, on aika outo. Voisin antaa hyvän vertauksen: Jos sulla menis pyykinpesukone rikki, niin kuka sen osais parhaiten korjata? No sen valmistaja tietenkin, koska se tietää miten se on valmistettu. Entä miten sitten rikki mennyt ihminen voidaan korjata? Ulkoiset osat voidaan lekurilla, mut sisäisiä ongelmia ei voi korjata kuin ihmisen valmistaja eli Taivaan Iskä (Jumala). Psykiatrit tarjoo hetken helpotusta ja troppia, et pääsee hetkeks pois maailmasta, mut Jumala voi korjata kokonaan. Mä turvauduin häneen ja siks oon vieläki täs sepustamas sulle toivoa ja jaksamista. :) Tarkemmin homma meni niin, että googletin netistä Jumalasta ja siitä et joskus olin kuullu että "Jumala antoi ainoon poikansa...". En noita juttuja kässänny alkuun ollenkaan, muutenkin pidin uskovaisia ihan höperöinä, mut kuitenki aina iloisina. Toinen kuva mulla oli nutturapäämummot raamattu kädes ja kauhee kuri. Nii ja jehovat viel siihe päälle tyrkyttääs. Päätin sit kuitenki alkaa rukoilee, et jos siel taivaas on joku ketä voi auttaa ni pliis jelppais mua. Aluks ei oikee kuulunu mitää, mut sit kerran menin rukoilee jotenki niin, et "Taivaan Isä, anna anteeks mun kaikki synnit, koska sanot, että sun poikas Jeesus on kuollu munkin syntieni edestä. Muuta mun elämää, niin ettei tää oo tällasta paskaa päivästä toiseen. Mä en jaksa enää elää. Tuu auttaa mua, jos kerran elät." Sen jälkee mun sydämeen tuli ihan mieletön rauha ja tuntu kuin sadan kilon perunasäkki ois pudonnu harteilta. Se oli ihan mieletöntä. Sellasta fiilistä ei mikään kama täs maailmas pysty tarjoo. Parasta on ollu kuitenki se miten monesti ton fiiliksenki jälkeen oon saanu kokee samanlaista parantumista sydämen syvistä haavoista aina kun oon vaan nöyränä pyytäny apua ja tunnustanu ettei taaskaan oo menny omat ratkasut ihan putkeen. Enkä tosiaan tarkota mitään kirkon apua, vaan ihan kotona yksin rukoillu. En muuten tiennyt montaa lausetta raamatusta tuolloin. Googletin vaa ja rukoilin. Homma toimii, olen elävä todiste siitä :). Kaikki ennakkoluulot Jeesusta kohtaan on vaan tämän maailman pippurisumutetta meidän silmille. Toiv saat tästä viestistä kiinni. Jaksamista!
En mä mitään supermiestä etsi:D Enemmänkin taidan vähätellä itseäni tyyliin että ai tuollapa onkin hyvän näkönen mies ja tekis mieli mennä jutteleen mutta kappas empäs uskalla koska ajattelen että se on liian hyvä mulle. Tuosta jumalasta sen verran että on hienoa kuulla että olet löytänyt hänet ja tiedän paljon ihmisiä jotka häneen uskoo ja elämä hymyilee. Mulla jumala on aina ollu mulle hölynpölyy ja niin olkoon eeskin päin. Ei sillä olen minäkin rukoillu ja monesti nuorempana varsinkin mutta maailmassa sattuu niin paljon pahaa ettei hän voi olla olemassa. Enkä nyt rupee kiisteleen siitä kuka uskoo ja kuka ei ja kenen pitäis. Jokainen saa puolestani uskoa koska mikä minä sitä olen kieltämään...ikään kuin toinen tykkää autoista toinen eläimistä. Niin se elämä vaan menee :D Ja on mulla suhteita ollu ja olen ollu mielettömän ihastunu/rakastunu jos voi niin edes sanoa ja halunnu pitää toisesta ihmisestä kiinni. Se vaan taitaa olla mahdottomuus tällä hetkellä kun sydän tahtoo toisen pitää lähellä ja silti järki tai mikä lie ajaa pois. Aika ristiriitasta.
Toivon, että opit jotenkin rakastamaan itseäsi. Ei mun mielestä ainakaan kannata pitää ketään toista ihmistä itseään parempana, eikä itseään ketään parempana. Helpommin sanottu kuin tehty kylläkin :). Toivottavasti uskallat antaa itsesi ottaa mukavan miehen, etkä itsevihassasi sorru johonkin omasta mielestäsi "yhtä huonoon mieheen kuin sinäkin naisena". Sellaset voi sitten olla jotain pahoinpitelijöitä. Eikä se mies oo kaikki kaikessa täs elämäs. Jos sul on jotain harrastuksia mistä tykkäät, vaikka piirtäminen, ni kynäile jotain kivoja sisustustauluja :). Ne auttaa rentoutumaan ja unohtaa hetkeks omat ongelmat. Omasta elämästä oon huomannu, ettei kannata odottaa myöskään itseltään liikoja, sillä ihmisiähän me vaan ollaan. Tehdään virheitä päivittäin, eikä me pystytä itse paremmiks muuttumaan. Uskon kautta mul on elämässä päämäärä, jota kohti kuljen ja siks tää elämä ei tunnu niin pahalta mitä tää oikeesti on. Syy miks täällä maailmas sattuu paljon pahaa johtuu siitä, että me ihmiset ei haluta kuunnella Jumalaa, jolloin hän ei voi auttaa meitä. Ei paloautokaan osaa palopaikalle ilman, että joku hälyttää apua. :) Raamatun mukaan maailma on saatanan vallassa tällä hetkellä, mutta Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen ansiosta jokainen joka Häneen uskoo, niin pelastuu. Mut, jos et haluu uskoo ni ymmärrän ihan täysin, koska mä oon ollu melko ateisti nuorempana. Ei se väkisin aukee. Eletään päivä kerrallaan. Joka päivä on aina uusi mahdollisuus :D. Kahvikuppi käteen (mielellään kahvia sinne kuppiin, maidolla) ja aurinkoa ottamaan!