Mistä tiedän etten kuvittele liikoja tai olemattomia?. Mä tahtoisin uskoa ja luottaa ja toivoa mutta pelkään samalla että pilaan kaiken haaveilemalla asioista joita ei luultavasti tulekkaan. Tai mistä mä sen tiedän. Siis lyhyesti sanottuna:mistä tiedän että kahden ihmisen suhteesta tulee jotakin?mielellään jotain positiivista...
vain kuvitelmaa?
katri
171701
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
vaikka se vaatiikin suura rohkeutta. Minulla on tämä tilanne, en tiedä kertoako vai eikö - pelkään etten saa vastakaikua vaikka joskus tuntuukin että tunteet voisivat olla molemmin puolisia. Niin se vaan on, pientä viatonta vihjailua ja toivetta että toinen tajuais.
Niin. Sitä pistää luukut kiinni ja rupeaa varomaan. Tarkoitan vaan, että kun kerran hurmioituneena räväyttää räppänät auki ja sormet jääkin väliin.
Onko jokin muuttunut?
Yhessä vaiheessa luulin että kaikki on jo lopullisesti ohi mutta ei. Siis en mä toivonu et kaikki ois ohi vaan mä jotenkin käsitin sen niin. Aluks en tienny oliko edes mitään ja sit olikin ja sit käsitin ettei olekkaan ja nyt sit ilmeisesti onkin. Tää on tosi sekavaa:(
En vaan tiedä uskaltaako luottaa toisen puheisiin kun on tullu kuunneltua tuolta vastakkaiselta sukupuolelta joskus semmosta "Sanonpa nyt vaan et saan haluamani"-tyyliin. Mutta mistä sen tietää että toinen puhuu totta ja tässä meidän tapauksessa mistä tiedän että se tarkottaa sitä mitä kirjottaa?. Ois yksinkertasinta vaan kysyä suoraan - pakko myöntää mutta tiedän kuitenkin etten sitä tee. Hänkään ei tee mitään ja se taas tarkottaa ettei kukaan tee mitään eikä tästä voi sillon tulla mitään kun kukaan ei tee mitään...mistä tiedän että toinen on tosissaan?
Mitä semmonen intensiivinen- katse tarkottaa?Semmonen läpitunkeva-katse ihan positiivisessa merkityksessä...
Ei se ihme, että Suomessa on niin paljon vanhojapoikia. Pakkejako sä pelkäät? Rupee muuten vaikuttaa masokistiselta. Tai rimakauhuiselta. Hullulta. Hulluilta.
pitäiskö lopettaa....ja lopettaa....ja lopettaaaa
Ei se nyt mistään pakeista oo kiinni!. Ongelma on siinä etten mä tiedä pystynkö luottamaan siihen ja sen sanomisiin. Kun te vaan puhutte ilman merkitystä. Toisin sanoen on todella riskialtista luottaa kun melko varmasti ne on vaan sanoja. Kuitenkin mä haluaisin luottaa ja kaikkea tätä soopaa. Tunnen vaan itteni tosi tyhmäksi jos meen siihen ansaan mikä toimii kaikkiin. Mutta toisaalta: miten muuten tää etenee...
Ja kun toinen ajattelee täsmälleen samalla tavalla. ...ainaista aikomista...., käy joskus syrämelle.
katsos kun en ole vanhapoika vaan naimisissa. Ja työpaikkaihastuksenikaan kun ei satu juuri tällä hetkellä olemaan vapaana. Ja kun olemme muuten läheisiä työkavereita ja pidämme toisistamme. Tässä kohtaa vaan ei ole niin helppoa mennä pilaamaan koko hommaa kertomalla koko fiilispaketista.
Luottamus se on kummallinen peikko ihmisten elämässä. Onhan se hyvä syy pilata oma ja muiden elämä mm. ryhtymällä katkeraksi tai marttyyriksi. “Miten olet voinut pettää luottamukseni, olen aina ollut täyden luottamuksesi arvoinen, en edes mielikuvituksessani ole sinua pettänyt”. Olisi pitänyt.
Mistä me olemme itsellemme eniten vihaisia? Liian sinisilmäisestä luottamuksestamme. Kanssaihmisiä ja elämää pelätään, kun ei uskalleta luottaa. Olisikohan kuitenkin kysymys itseluottamuksesta?
Mielestäni parisuhteessa tärkein luottamuksen paikka on seksi. Kun sillä alueella rulettaa, muukin hoituu lemmessä. Työsuhteessa puolestaan kriittisen luottamuksen tarve on siinä yhteen hiileen puhaltamisessa, joka vie yhteisöä kohti tavoitteita. Sekä parisuhteessa että työssä pitää myös itsekkäästi ns. varmistaa selustaa eli luoda “omaa elämää”, joka vähentää pelkoa petetyksi, jätetyksi tai irtisanotuksi tulemisesta ja etenkin niiden seurauksilta. Lähtökohtana: luota vain itseesi. Tämähän ei sulje pois muiden huomioimista.
Keneen voit täydellisesti luottaa? Et keneenkään. Mikset siis eläisi täysillä hyvää elämää ilman pelkoja ja riippuvuuksia. Aikansa kutakin ja sen jälkeen jotain muuta. Luota itseesi.
Näitä pääosin kuvitteellisia ihmissuhdeongelmia ja heittoja muutaman päivän läpivalaisseena on todettava, että loputon suo ja että joidenkin “oma elämä” on liukunut tänne. Mikäs siinä. Turvallista. Tosin sain muutama päivä sitten sähköpostiviestin “Haluan sinut elämäni keskipisteeksi, haluan omistaa sinut ....”. Kuin suoraan näistä jorinoista. Onnittelin taitavasta liturgiasta ja kehoitin palamaan virtuaali-ihmisten pariin. Se mikä pätee täällä, ei toimi elävässä elämässä. Tai ehkä paremminkin: SE MIKÄ EI TOIMI ELÄVÄSSÄ ELÄMÄSSÄ, TOIMII TÄÄLLÄ:
mitä jos kertoisit omastista toiveistasi, eli millaisen tulevaisuuden toivot itsellesi? Sitten hän voisi kertoa mitä elämältä odottaa...
Minä toimin tällä tavalla (eihän kumppanin tarvitse heti odottaa, että hänen on täytettävä kaikki odotukset), vaan siis sillä lailla, että kerrot tahdotko joskus lapsia, naimisiin, ulkomaille,jne.
Sitten näet menevätkö teidän molempien unelmat samaan suuntaan...
Minulla ainakin toimii, eihän mihinkään ole niin kamala kiire!
No mä oon kuitenkin sen verran nuori ettei tommosia kannata alkaa sepitää ku sehän juoksee karkuun!
Tosi on. Just omatkin lapsilisät saattaneet loppua.
Jos olette samassa koulussa, niin pyydä se rohkeasti luokkaasi ja kysy jotain, ihan vaa jotain..vaikka jos teillä on jotakin yhteisiä harrastuksia, kysele niistä jotakin. Mulla on ihan samanlainen tapaus kun sulla...se on ongelmallista. Ei oikein uskalla tehdä mitään. Sekin homma tässä on että meillä on tosi paha ikä ero!! Ei meiän suhteesta mitään tulisikaan, mutta edes suudelma..tai jotain. Tää on iha hulluu! Mutta koita tehdä rohkeasti jotakin!
Tota..kertoisitko itsestäsi jotain..joatin mistä tiedän tunnistaa sut? Vaikuttaa niin kovin tutulta..
kerroppa ite. Missä sä asut?. Voin jo siitä kertoo jos tiedän...
nii.
No eipä sit mitään hätää sulla. En ole se joka luulet...