Tämä asia on tuottanut perheessämme pahaa mieltä;tytöt ja nimenomaan tytöt,ovat vain kavereita kahdestaan.Mukaan ei oteta ulkopuolista vaikka tiedossa olisi tämän ulkopuolisen kaveri pula.Kaveri pula ei johdu lapsesta itsestään,ei vain mahdu joukkoon.On kiltti ja seurallinen lapsi kaikin puolin.Monet itkut on käyty läpi;"äiti,miks mä en pääse joukkoon mukaan?" Mitä siihen voi sanoa? Toivon että vanhemmat vanhempina ohjaisi lastaan,neuvoisi,opastaisi.Meillä on lapset kasvatettu siten,että ketään ei jätetä ulkopuoliseksi.On paljon kivoja leikkejä ja pelejä,joita voi harrastaa porukalla.Ottakaapa isit ja äidit sydäntä mukaan lapsen kasvatukseen!
p.s.Yksin jäänyt saattaa olla joku päivä oma lapsesi.
Vanhemmat,neuvokaapa lapsianne
leikeistä jätetyn äiti
9776
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuot esille tärkeän asian, jota varmasti moni vanhempi miettii ja murehtii. Lapset itse eivät ajattele asiaa aikuisten tavoin ja satuttavat tahtomattaan joukosta pois sulkemaansa lasta. Olet oikeassa, että vanhempien olisi hyvä jutella näistä asioista lapsien kanssa. Ei moittien eikä syyttäen vaan selittäen tilannetta. Pidemmälle mennessään tällainen ulkopuoliseksi jääminen voi ahdistaa lasta ja lisäksi lapsi kokee sen kiusaamisena. Tietysti pitää muistaa, että aina ei leikit suju ja joskus tulee torjutuksi, mutta se on jo toinen asia. Otetaan yhdessä vastuu lapsistamme, taataksemme heille hyvän lapsuuden...myös tällä saralla.
Se on yksikertaisesti vaan niin, että jo lapsena näkyy se mikä aikuisena kirkastuu, kaikkien kanssa kemiat eivät käy yhteen. Pihapiirissämme on paljon lapisia, ja heti huomaa ketkä on toisilleen tärkeitä ns. sydänystäviä, ja ketkä ovat niitä, jotka otetaan vain silloin seuraksi kun ne ns. parhaat ktaverit eivät ole saatavilla. Ei sillä ole mitään telkemistä kiltteyden tai ei- kiltteyden kanssa, se vaan on niin. esim.koulussa voi olla luokassa hyvä oppilas ja kitti ihmisenlaku, mutta aina yksin. Kysyttyäessä, että miksi te muut ette ole sen ja sen seurassa, niin muut tytöt sanoo, että ei me olla edes oikeasti ajateltu, että hän on yksin. Se vaan on.... No tulee mieleen yksi asia.... erään luokkatoverin kanssa ei kuulemma jaksa olla tekemisissä, kun siltä kysyy jotakin, niin menee "tunti" ennekuin saa vasastauksen ulos. Tuo tyttö on kuuulemma muuten ihan ok. mutta puheessaan hirveän hidas ja kankea. Tyyliin sana minuutissa.. Me ihmiset vain olemme kaikki erinlaisia jo lapsesta asti. ps. erityisesti tytöillä/ naisilla on aina ja iänkaikkisesti ollut se yksi ainoa bestis. Työpaikoilla tuo "bestis" touhu kärjistyy.
lastaan.saattahan olla että se paras kaveri muuttaa yms. sitten jää yksin jos ei ole ottanut toisia porukkaan aiemmin.Kamalan raakaa peliä lasten ollessa kyseessä,mitä se on sitten aikuisena?Tiimi työtä on jokaisella työpaikalla.Myös erilaisuutta pitää oppia sietämään,ei me olla samasta puusta veistettyjä.
kenenkään kanssa, jos touhut ei menen yksiin. EIkä ketään voi syyttää mistään. Ainoa mitä voi tehdä on opastaa lastaan sellaisten kavereiden ja harratusten pariin missä on samankaltaisia nuoria/lapsia. On vain yksikertaisesti etsittävä sellaisia kavereita joiden kanssa on hyvä olla ja tulee toimeen.
Erilaisuutt aonopittava siteämään, mutta kummanosapuolen..? Kumman tai kenen täytyy mukautua??
opittava joustamaan.Tottakai ihmiset hakeutuu omanlaistensa seuraan,mutta kuten sanottu,ei olla samasta puusta veistettyjä.
Minä olin itse pienenä tällainen, koulussa hyvä, pidetty tyyppi mutta ulkopuolella aina yksin. Tuntui, että kaikki kaverit olivat pienestäkin syystä toistensa kanssa, mutta jos minä pyysin, heillä olikin jotain muuta tekemistä. Diskoon ei voinut mennä, koska kukaan ei lähtenyt mukaan. Liikuntatunneilla olin aina viimeinen, jota pyydettiin joukkueeseen. Ajattelin vastata tähän, sillä jo lähemmäs kolmikymppisenä koen lapsuuden kokemuksien vaikuttavan edelleen siihen, että jään yksin ja ulkopuolelle. Jälleen tulen koulussa ja työkavereiden kanssa hyvin toimeen, mutta en löydä seuraa esimerkiksi leffaan tai kahville, ravintoloista puhumattakaan. Nyt tietokoneaikana tämä tulee vielä enemmän esille, kun facebookin kaltaisissa yhteisöissä kaverit kertovat keskenään, miten hauskaa missäkin baareissa on ollut. Kun minä pyydän seuraa, onkin tiellä ikkunanpesu tai koiran lenkitys... Minä kyllä koen, että lapsena yksin jääminen aiheutti nuo arvet, joiden takia en tule koskaan samaan hyvää ystävää. Minusta on tullut liian arka ottamaan kontaktia ihmisiin, ja tästä syystä ihmisten on helpompi suhtautua minuun kuin kynnysmattoon kuin ihmiskontaktia tarvitsevaan henkilöön. Olisi erittäin tärkeää, jos lapset voisi opettaa jo lapsena ottamaan huomioon muutkin kuin sen tutun ja turvallisen bestiksen. Ehkä lapsilla on arvotaistelu omasta nokkimisjärjestyksestään, ei haluta suututtaa sitä parasta kaveria kaveraamalla jonkin toisen kanssa. Minä myös vietin liian monta yötä silloin lapsena itkemällä itseni uneen ja kysymällä äidiltä miksen minä päässyt leikkiin mukaan. Se todella sattuu.
Olisikohan mikään taho halukas tekemään lehti juttua?Aihe saisi ehkäpä enemmän lukijoita.
Minäkin pikku tyttönä muutin ja vaihdoin koulua sitten kesken vuoden. Vanhassa luokassa mulla oli paljon kavereita.. Uudessa luokassa katsottiin tosi pitkään, mutta heti sain kaks tosi hyvää (jotka oli tätä ennen ollut muutaman vuoden ja parhaita kavereita keskenään) kaveria ja muutaman kuukauden päästä olinkin jo luokan suosituin tyttö. Puoltoista vuotta myöhemmin nämä kaksi entistä kaverusta kääntyivätkin minua vastaan ja kiusasasivat ja jäin yksin. Vähän ajan päästä tämä kääntyi niin että oli minä ja minun kaverit .. ja sitten se kiusaaja jengi, eli luokan tytöt meni kahtia. Ja sit homma kääntyi niin päin että oltiinkin taas kavereita kaikki. Ja tämä oli siis luokat 1-4.
Ja aina, aina joku oli semmoinen ketä kiusattiin luokalla ja joka jäi yksin.
Mun mielestä tuo nokkimisjärjestyksen ettiminen pienestä pitäen on ihan p***a puhetta.
Nyt aikuisena minä ainekin tulen kaikkien kanssa toimeen, toisten paremmin ja toisten vähän heikommin. Ja näin kuuluisi koulussakin olla! Ei tarvii olla ylimpiä ystäviä lasten keskenään mutta toimeen olisi hyvä tulla.
Ja tuon mitä ihan ensin kerroin omasta elämästä oli tarkotus sen takia tuoda esiin että sitä ei tosiaan tiedä milloin joku jää yksin, ja kerta se tuolla lailla voi pomppia et kuka jää yksin niin eikö tuo ole aika turhaa ja vanhempien tule tuommoiseen puuttua? Lapset ei vielä tiedä miten se tulee vaikuttamaan jonkun kasvamiseen.
Lapsilla on paljon semmosia leikkejä et mitä useempi niin sen parempi, niin luulis sinne sopivan. Ja jos sieltä koululta kuuluu että oma lapsi kiusaa jotain niin pitää siihen puuttua, "eihän meidän..." ja se on juuri se lapsi joka ensimmäisenä hyökkää kiusaamaan.
Ja nämä taustakihertelijät ei ole syyttömiä nekään. Kiusaamisessa on aina se pääkiusaaja/kiusaajat ja sitten nämä jotka yllyttää ja sen verran kihertelee taustajoukoissa ja huutelee että heille ei voi muka suoraan siitä kiusaamisesta sanoa.