Tukea

tappanut, älä mieti sitä. Tilanne ei ollut vauvalle otollinen, ehkä myöhemmin on. Järkiratkaisu siis. Hoida itsesi kuntoon ja opiskelut siihen vaiheeseen, että voit ajatella luottavaisin mielin tulevaisuutta.

kaikki lapsen tarvitsema tarjota, jos liikaa alkaa miettiä, ei elämä ole koskaan täydellistä lapselle! "miten puolustelitte niitä ja kuinka pääsitte yli lapsenne tappamisesta." Puolustelut ei tällä palstalla lopu, mutta sentään vielä olet selvillä tekosi realiteeteista, ei kannata mennä mukaan muiden abortintekijöiden syyllisyydestä kumpuaviin surkeisiin valheisiin, niitä varmasti tulee vielä paljon kuten jo tuossa ylempänä yksi..

Itse olen aborttia vastaan, mutta ymmärrän tilanteesi. Tiedän monta kaltaistasi nuorta, jotka ovat sen lapsen pitäneen, ja lasten elämä on tällähetkellä hirveää! Äidillisestä hahmosta ei tietoakaan, masennus viennyt äidin niin kauaksi lapsesta ja alkoholi vie molempia vanhempia. Luulen että tämä ratkaisu oli nyt tällä hetkellä hyvä. Lapsille aika ei juurikan ole ikinä sopiva, sillä äidiksi ei tulla yhtäkkiä, vaan siihen kasvetaan vauvan mukana! Sitten kun joskus sinusta tulisi äiti ja osaat ymmärtää jokaisen itkun merkityksen ja osaat hymystä päätellä vauvan tunteen, OLET valmis äiti!

Olen tehnyt abortin ja tuen sinua täydellä. Tilanteesi on täysin minun tilanteestani poikkeava ja koska olet kokenut jo olleesi lapsesi äiti, siis koet lapsen jo olleen olemassa ja sen tapoit, niin sinun ei ehkä ole hyvä kuulla minun perustelujani aborttiin. Minä en näet kokenut alkiota vielä lapsekseni, joten en joutunut miettimään sitä miten pääsen yli siitä, että tapoin lapseni. Siksi mielestäni sinun on syytä keskittyä vain omaan tapaukseesi, ei miettiä muiden tapauksia, sillä muut eivät tunne kuten sinä. Joka vuotisista itsemurha yrityksistäsi tuli vain mieleen, että mikäli olisit lapsen tehnyt, niin käytännössä monet pienten lasten äidit toetuttavat itsemurhan siinä järjestyksessä, että ensin tappavat lapsensa, sitten itsensä. Kuitenkin hyvin monille herää järki siinä vaiheessa kun lapsi on tapettu, nousee voimaksa syyllisyys teosta ja sitten kieroutuneesti päätetäänkin rangaista itseään jättämällä itsensä henkiin, eli itsensä tappaminen ei enää onnistukaan. Tätähän et olisi varmasti toivonut elämäsi kuluksi, joten olet tehnyt nyt ulkopuolisen silmin erinomaisen ratkaisun. Sinun pitäisi vain itsekin alkaa pitämään ratkaisuasi parhaana, jotta pääsisit yli syyllisyydestäsi. Mietin, että kun masennuksesi on tuota luokkaa, että yrität riistää itseltäsi hengen vuosittain, nin tukitoimesi eivät taida olla mitenkään kohdallaan? Vaadi saada terapiaa (masentuneen on vaikea vaatia, tiedän), pelkkä lääkityshän ei pitäisi olla noin vaikeissa tapauksissa missään nimessä hoitona. Käytännössä siis marssi vaikka oppilaitoksesi terveydenhuoltoon ja sano, että yrität itsemurhaa vuosittain, et saa apua tarpeeksi. Näin siirrät vastuun masennuksen hoidostasi terveydenhuollon ammattihenkilölle, jonka velvollisuus on järjestää sinulle parempaa hoitoa, kuin mitä kykenet itse omatoimisesti vaatimaan. Hoida itsesi kuntoon, mieti sitten vasta muita ja perheen perustamista.

Tilanteeni on täysin erilainen kuin sinulla: minulla on jo kaksi uhmaikäistä lasta ja yksi muuten vain vilkas ja tempperamenttinen. Minulla on vuorotyö, koti ja asuntovelkaa. Olen käynyt aikalailla samanlaisia tunteita läpi kuin sinä, minusta olin kurja äiti ja elämäni oli pilalla. Kuitenkin tiedostin kuten sinäkin omat voimavarani ja sen mitä kykenisin tarjoamaan syntyneille ja syntymättömälle lapselleni. En sano, että olisin missään nimessä ylpeä abortistani! Toiste en sitä tekisi, ja siksi olen nyt kaikkeni tehnyt, etten raskaaksi tulisikaan. En sano, ettäkö abortti olisi mitenkään väärin, vaan itse reagoin siihen niin voimakkaasti, että psyyke meinasi mennä. Heti abortin jälkeen koin syvää ahdistusta ja paniikkihäiriöitä, minkä vuoksi hakeuduin hoitoon. Toisille abortti on suuri helpotus. Paljon negatiista olen täältä palstalta saanut osakseni. Olen ollut murhaaja, abortööri, lapsen tappaja ja mikä milloinkin. Joku olisi jopa vienyt kolme lastanikin huostaan, jotta voisin rauhassa tappaa itsenikin. Aluksi nämä kommentit satuttivat ja ahdistivat entisestään, enää en paljon täällä sen vuoksi vierailekaan. Nyt kuukausia myöhemmin olen havainnut, että olen kasvanut tämän kokemuksen myötä vahvemmaksi. Pieni enkelini on edelleen muistoissani neljäntenä lapsena, muistona pieni lintu käsivarressani.

raskaita asioita olet joutunut pohtimaan. Itse olen abortin tehnyt, mutta minäkään en näe alkiota vielä omana lapsena. En koe menettäneeni lastani, enkä koe itseäni äidiksi. Koska sinä selvästi tunnet paljonkin alkiotasi kohtaan, ei minun perusteluistani todennäköisesti sinulle olisi apua. Se, miten kokee oman raskautensa ja sisällään olevan alkion, on niin ihmisestä itsestään ja omasta ajatusmaailmasta riippuva asia. Kuitenkin minä ajattelen että raskaaksitulollani oli tarkoitus; se kehitti minua ihmisenä. Se pakotti minut pohtimaan, mikä elämässä on tärkeää ja mitä haluan tavoitella. Ja se on varmasti tehnyt minusta empatiakykyisemmän ja opettanut näkemään muidenkin tilanteita. Se siis poisti jonkinlaista "ei minulle koskaan"-ajatusmaailmaa ja avasi maailman (raskauden, äitiyden jne.), joita en muuten tähän ikään (28) mennessä olisi tuntenut. Minun on siis helpompi nykyään asennoitua lähelläni oleviin lapsiperheisiin ja lapsia saaviin ystäviini ja heidän mieltään painaviin asioihin, koska olen pakosta niitä asioita joutunut pohtimaan niin itseni kuin myös muiden aborttia harkinneiden kanssa. Pystyisitkö sinä ajattelemaan, että lapsellasi oli ehkä tarkoitus ohjata sinua eteenpäin elämässäsi? Vaikka hänen elämänsä jäi lyhyeksi, ehkä se näytti sinulle suunnan, jota lähteä tavoittelemaan? Ehkä siten lapsesi elämä ei mennyt täysin hukkaan? Kuten itsekin olet pohtinut, opiskelu pienen lapsen kanssa ilman (lähellä olevaa) turvaverkostoa on vaikeata. Ja masennus varmasti tekisi siitä vielä vaikeamman. Vaikka en todellista masennusta ole koskaan kokenut, pitäisin hyvänä asiana sitä, että todella olet nuo tiedostanut ja myös miettinyt lapsesi kannalta, miten ne tämän elämään vaikuttaisivat. Et siis tehnyt ratkaisuasi vain helpottaaksesi omaa tilannettasi, vaan oikeasti mietit, mitä se lapsesi tulisi kokemaan ja mikä on hänen kannaltaan vähiten huono ratkaisu. Hyviä ratkaisuitahan ei aina ole valittavana, ei vaikka kuinka haluaisi sellaisen tehdä. Yritä miettiä, hyötyykö se lapsesi, jos tuomitset itsesi siitä, että jouduit hänet tappamaan ja ajat ehkä itsesi vielä pahempaan masennukseen. Vai pystyisitkö ajattelemaan, että ehkä sen lapsen elämän tarkoitus oli herättää sinut kokoamaan elämäsi, jotta pystyt joskus tulevaisuudessa kantamaan huolta jostain toisesta lapsestasi. Tai jotta pystyt kantamaan huolta itsestäsi.