Ennen lihavana sitä yritti tyytyä olotilaansa, vaikka aina tiesikin ettei saisi sentään yli 100 kiloa painaa. Yritti löytää mieluisia vaatteita isojen tyttöjen osastoilta, laittaa itseään ym.
Silti aina silloin tällöin törmäsi eri yhteyksissä siihen kipeään tosiasiaan: Minun pitäisi laihduttaa. -Ennenkaikkea terveys-syistä.
Sitten kun tulin elämässäni siihen tilanteeseen, että laihduttaminen tuli todella ajankohtaiseksi, halusin onnistua. Ja onnistuin, vaikken olisi uskonut sitä.
Nyt olalle taputtelijoita riittää. Mua inhottaa. Tiesin että tätähän se sitten on. Nyt mua vasta arvostetaan. Lihavana olin vain säälittävä pallo. :( No, ei se ihmisten kehuminen yllätys ollut, mutta laihtuneet tietävät sen tunteen, että "Nytkö mä olen sitten vakavasti otettava ihminen, nyt mä vasta näytän ihmiseltä..." tms. Silti olin läskikuoreni alla aivan sama persoona kuin nytkin.
Niin...ja jos sitten lihon taas, vaistoan sen ihmisten katseista että "Nyt se pääsi repsahtamaan" ja voihan joku ääneenkin sen sanoa, kun pitävät lihavaa niin tyhmänä ettei se itse tajua omaa lihavuuttaan?
Koen, että kehoni on loppuelämäni muiden tarkkailun alaisena. En omista tätä kehoani pelkästään itse, näköjään sen "omistavat" kaikki muutkin, jotka sen näkevät.
Entinen lihava
Laihduttanut
111186
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Painoin pahimmillani 87kg 163cm. Laihduin elämäntapamuutoksella, en syönyt kuin ruoka-aikaan, laskin myös kalorit jonkin aikaa. Nyt olen hellittänyt ja suonut itselleni vapauksia, heti on tullut 4kg lisää. Myös minä sain kuulla kuinka olen muuttunut edukseni. Ei se imartele, en pitänyt itseäni rumana lihavmpanakaan. Polvet ja selkä olivat kipeät, päätin kokeilla jos painon pudotus auttaisi. Ei se kovin paljon auttanut kipuihin, mutta keveämpi olo tuli. Päätin pudottaa nyt heti sen 4kg, se on helpompi tehdä kuin pudottaa parikymmentä kiloa.
Alkuperäinen kirjoittaja pohtii juuri niitä asioita kuin itsekin olen pohtinut viimeiset 20 vuotta. Olen painanut 20 kg vähemmän kuin nyt, mutta joskus myös 10 kg enemmän, joten tiedän tarkkaan ihmisten reagoinnin monella eri ulkonäöllä. Ja se on kuvottavaa. Kun olen muutamassa vuodessa lihonut 10 kg, olen pikku hiljaa muuttunut näkymättömäksi. Epähenkilöksi, jota ei kutsuta minnekään, eikä aina edes tervehditä. Muutos edelliseen on hirvittävä. Elämä on pinnallista, ja jos joku sen kieltää, ei tiedä maailmasta mitään. Pahinta on se, että alitajunta pistää koko ajan hanttiin toisten ihmisten takia laihduttamista vastaan, joten on vaikeaa motivoida itseään. Kun tulee kotiin taas yhden "epäihmis"-kohtelua sisältäneen päivän jälkeen, alkaa lohtusyöminen. Eli noidankehä on valmis.
Tuo on niin tuttua! Tuntuu aina niin yhtä typerältä ja nololta vastailla läskipoliiseille yhtään mitään. Läheisten kanssa asioista voikin jutella reilusti, mutta vähänkin vieraammille ihmisille omien asioiden ruotiminen tuntuu kamalalta! Mitä se laihtuminen edes kuuluu muille? Ei mitenkään, niin kuin ei muutkaan henkilökohtaiset asiat. Vain silloin, jos ko. henkilö ITSE ottaa laihtumisensa, lihomisensa, sairautensa, avioeronsa tai muun ongelmansa esiin, niin silloin asiasta voikin jutella, jos tilanne siltä tuntuu. Eikö noille kyseleville moukille ole sitä jo kotona opetettu?? Pahimmat nuuskijat utelevat asioita vielä todella nöyryyttävästi muiden kuullen vaikka kahvipöydässä, tilanteessa josta ei ihan heti pääse edes eroon. Todellisuudessa utelijat nolaavat siinä vain itsensä, mutta sitä he eivät itse näytä koskaan tajuavan! (Kas kummaa...)
Noille arvostelijoille ei riitä että olet hoikka, pitää olla myös kasvoiltaan kaunis ja hyväihoinen, mieluusti pitkä paksu tukka, nuori/ainakin nuorekas, pituus vähintään 165cm ja runko siis timmi, pelkkä hoikkuus ei kertakaikkiaan riitä. Ja sit hyvä koulutus ja asema, kunnon tulot (tosin jos oot liian hyvätuloinen, kohtaat taatusti pahaa kateutta), fiksu ja filmaattinen jne.jne.. Kyllähän näitä vaatimuksia riittää, mutta kun olen vähän seurannut noita arvostelijoita ja ulkonäön pilkkaajia, niin eipä niillä itselläkään ole kyllä paikat ihan kohdallaan. Ei kannattais arvostella muita jos ei itsekään yllä kyseistä rimaa ylittämään. Täydellistä ihmistä ei nimittäin olekaan, mutta useinhan arvostelija-luuserit luulee olevansa itse niitä täydellisyyksiä, ovat raukat niin sokeita - hahhaa!
...miksei kukaan sano mitään, vaikka olen laihtunut yli 20 kg. Eivät uskalla, kun luulevat, että suutun.
Minä myös!Laihduttanut siis yli 20 kg. Kun lihoin saman verran oli arvostelijoita! Nyt on pari tutumpaa sanonut että olet kuihtumaan päin,näköjään! Ja sekin tulee melkein vihan irvistys saatteena! Eli itse täällä vastaamme asioistamme ja kehostamme.Muut kyllä potkii negatiivisessa tilanteessa ja pyrkivät potkimaan myös positiivisessa. Paska maailma,kerta kaikkiaan! Katot vaan itses kuntoon ja yrität etsiä mahdollisimman yksinäistä paikkaa tältä avaruusalus maapallolta! Silloin menee parhaiten!Hyvää kesää kaikille,ja ilman irvistyksiä!
Olen siskoni kanssa reilusti ylipainoisia (nyt 55-62 vuotiaita). Paino on vuosien mittaan vaan noussut vaikka olemme tarkkailleet syömisiämme (painot; 83 ja 110) ja kärsineet ihmisten katseista ja kannustuksista laihduttamaan. Itsetuntomme on ollut pohjassa jo kasvatuksemme vuoksi, mutta olemme aina syöneet suruumme ja masennukseemme. Emme kehtaa mennä kuntosalille,-tansseihin,-ei mihinkään ihmisten ilmoille kiloinemme naurun aiheeksi. Tämä on tuonut mukanaan vuosien mittaan sen lisäongelman että meistä on tullut viinin litkijöitä joka vain lisää ylipainoa mutta tuo hetken mielihyvää tässä köyhässä maailmassa jossa meillä ei ole ystäviä.Nyt pitäisi päästä kaikista näistä ja yrittää saada iloa jostain muusta aiheesta, ihmiset eivät hyväksy meitä edelleenkään ellemme laihdu. Mistä siis ammentaisimme voimaa? Millä täyttäisimme elämän viinin tuoman hyvän olon sijaan?
Jos olisi, ei kannattaisi edes laihduttaa. Jotta maailma olisi vielä parempi paikka, niin meidän pitää muistaa sanoa läheisille, että näytät tänään niin hyvältä, jos aihetta on eikä tiedä onko kyse laihtumisesta vai massan kertymisestä.
melkeimpä päinvastoin. Sain painoa pois 15kg. "Ystäväni" ja tuttavani eivät olleet huomaavinaan. Niin kuin olisin toivonut edes pientä kehumista. Katseista näki kateutta ja ylimielisyyttä. Ainoa kommentti oli "kyllä ne kilot kohtaa tulee tuplana takaisin".
Olen laihduttanut yli 20 kiloa. Ihmisten suuntautuminen on vaihdellut. Osa tulee kehumaan, osa taas kiehuu kateudesta. Jotkut ovat sanoneet, etteivät (muka) huomaa minussa mitään eroa. Ja tämä siis sanotaan vihaa sihisten. Hupaisaa. Kehuja otan kyllä mielelläni vastaan, ne ovat kannustavia ja tuntuvat mukavalta. Mutta nämä kateelliset ovat sitten asia erikseen. Jos oma ulkonäkö / paino rassaa, niin minusta sitä ei pidä purkaa sellaiseen ihmiseen, joka on ylipainolleen onnistuneesti tehnyt jotain. Enkä ole laihduttanut nälkäkuurilla tai juossut maratonia päivässä. Kai sekin jurppii joitakin. Olen vaan keventänyt sopivasti, kiinnittänyt huomiota hiilareihin ja rasvan laatuun, pienentänyt annoskokoja. Liikkunut olen aina, joten siitä se painonpudotus ei johdu.
Kirjoituksesi on niin tuttua.Laihdutin itse 28kg pois,ja vähän olisi vielä kiinteytettävää. Eiköhän se uinti ja salilla rehkiminen tee tehtävänsä.. Usein kuulen kehuja "vau,miten hyvältä sä nyt näytät,mitä sä oot tehny?" "oletpas muuttunut eduksesi" "sähän olet hyvännäköinen nykyään!" jne. tätä listaahan voisi jatkaa.No kiva tietenkin,että tulokset näkyy muillekkin. Samoihin paineisiin varmasti törmää monet muutkin reippaasti laihduttaneet ihmiset. Aluksi oli ihan kivaa kuulla kohteliaisuuksia sieltä ja täältä. Nyt lähinnä tympii. Olen aikalailla sinut itseni kanssa,vaikka tiedän,että vielä olisi n. 5-10kg pudotettavaa. Silti tekisi mieli joskus sanoa jotain todella häijyä takaisin."kiitti v****ti senkin p***e,milloinkahan ollaan viimeksi juteltu??!" Kun lihoin rajusti,elämässä oli aikalailla kriisejä ja traumoja setvittävänä,joten kaikenmoinen ihmettely ja päivittely ärsyttää senkin edestä.Lisäksi sairastin bulimiaa,enkä siitäkään ole täysin toipunut. Toistaiseksi tyydyn vaan hymyilemään ja vaihtamaan puheenaihetta,tai sitten hymähdän jotain "heh.. niin se on sellaista joskus..". Maailma on ulkonäkökeskeinen,ei siitä mihinkään pääse.Suvaitsevaisuus ja hienovaraisuuskin on näköjään häviämässä,ainakin sen suhteen,minkä kokoinen joku on..