Mua painaa aika monikin asia, eilen illalla tuli taas mieleen se, kun julkisesti olen haukkunut nykyisen puolisoni exää aikaslailla pahasti, en siis ole keksinyt mitään valheita, puhunut vain niistä kusipäisistä teoista joita puolisoni joutui hänen toimestaan kokemaan....
Eilen melkein itkin kun mietin sitä että aika moni on saanut kuulla tästä, meninkö liian henkilökohtaisiin asioihin?
Exästä en piittaa hevonvittujakaan, mutta mietin että voisiko puheeni satuttaa jotenkin puolisoani?
Hän nyt tuskin suuttuu siitä jos olen suu vaahdossa "haukkunut" hänen exää ihmisille?
En halua antaa epäluotettavaa kuvaa itsestäni kuitenkaan, sillä osaan pitää salaisuudet (ja tuo asia ei mielestäni kuulu niihin)...
Mä oon jälleen kerran ihan hukassa, vanhat ajatukset pyörii päässä eikä ne jätä mua rauhaan, "entä jos mä olisin silloin ja silloin tehnyt näin ja näin.... jos mä olisin silloin pitänyt vain turpani kiinni, tai ollu juomatta niitä 5 kaljaa siihen kovan kännin päälle..."
Olen myöskin hieman itsetuhoinen, jalat on täynnä arpia, oon meinannu tappaa itteni, lopetin kerran syömisen (silloin oli muutama ylimääräinen kilo liikaa) ja laihduin melkein 15kg, en aluksi tajunnut sitä itsekkään, sitten huomasin että ahaa! ja aloin ihan omasta päätöksestäni jättää syömättä, oli ihanaa huomata kuinka vaatteet kävivät kokoajan isommiksi, joko en syönyt ollenkaan, tai sitten söin ja menin heti oksentamaan....
Asiaa ei yhtään paranna se että minulle diagnosoitiin eräs helvetillinen sairaus, siihen ei toivottavasti kuole, mutta se vaikuttaa elämääni kuitenkin sen verran paljon että se sai maailmani romahtamaan jälleen kerran....
Minä oon onnistunut mokaamaan elämässäni niin pahasti ja niin monta kertaa että mä en koskaan varmaankaan pääse niistä kaikista asioista yli....
En luota ihmisiin, ja mielummin kartan ihmisiä kuin alan tehdä heihin tuttavuutta, kaikki ne kuitenkin vain keksivät jotakin pahaa sanottavaa meikäläisestä, olenhan minä vanhempienikin mukaan ihan hyödytön paska, joka ei tee asioiden eteen yhtään mitään.... vaikka mä kuinka yrittäisin ei niille riitä mikää, koskaan ei saa kiitosta ei, vaikka kuinka yrittäisin....
ihmiset on aina käyttäny mua vain hyväkseen, olen ollut vain liian kiltti niille... voi onneksi en saa ikinä tietää mitä kaikkea paskaa minustakin liikkuu....
Yritän unohtaa menneen, mutta asiat eivät vain jätä mua rauhaan....
Olen päivät pitkät yksin kotona, ja olen niin helvetin paska etten ole edes töihin päässyt vaikka olen yrittäytkin....
Minä tuun täälä ihan totta hulluksi pian, enkä viittisi sitä ainutta kaveriani kuormittaa aina huolillani....
Puolisoni on nyt intissä, hänen kanssaan pystyn edes jonkinlaiseen tasapainoiseen elämään, hänen läsnäolonsa rauhoittaa ja "järjestää" ajatukseni, minulla on oikein rauhallinen olo hänen seuassaan, mutta kun hän lähtee takaisin, alkaa se yksi helvetti, vappuna mokasin jälleen kerran niin pahasti että se painaa mieltä, ja nyt nuo vanhat asiat nousivat pintaan, mä en enää kauaa jaksa, mä pelkään.... pelkään ja ahdistun oikein kovasti....
Mä en vain jaksa, voi, jos puolisoani ei olisi, päättäisin päiväni.... En mä jaksa elää tässä helvetissä, kun koskaan ei mikään asia mene hyvin....
Mä oon onnistunu sössimään niin paljon...
JOS jotakin hyvää joskus tapahtuu, niin onni muuttuu suruksi, tavalla tai toisella en pysty oleman edes yhtä kokonaista päivää onnellinen.....
Pahan olon mä kostan ittelleni aina jollakin tavalla, joko lopetan syömisen, syön/oksennan, viillellä en enää voi, ne jäljet eivät parane viikossa tai kahdessa.... enkä saa niitä piiloon puolisoltani....
Tämä on ollut tätä samaa paskaa jo niin monta vuotta etten jaksa edes muistaa....
Onko olemassa mitään "auttavaa" puhelinta, tai jotakin johonka voisin lähettää vaikka sähköpostia? Siitäkin olisi jo iso apu.
Anteeksi avautumiseni, minä olen vain pieni ja mitätön ihminen jonka tulevaisuus ja menneisyys on täynnä paskaa...
Enkä ole sitten mikään teini enää....
nyt olisi
kova avuntarve täällä!
6217
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Morjes! Jos tosiaan haluat vapaaksi nykyisestä olotilastasi, niin tässä on sulle linkki miten se onnistuu: http://www.tulta.net/Pelastus/vapautuminen.htm Ensimmäiseks sä todennäköisesti ajattelet, että en mä usko tuollaseen humpuukiin. Ihan pehmeetä juttua. Mutta jos sä todella haluat vapaaksi kaikesta mikä sun elämää häiritsee, niin tämä on ainut pysyvä keino! Voit kyllä koittaa kaikkea ihmisviisautta ja psykiatreja lääkkeitä. En sano, etteikö niistä vois olla jotain apua, mutta Jeesus on ainut Auttaja, joka poistaa ongelmia totaalisesti sun elämästä. Kaiken lisäksi täysin ilmainen vaihtoehto ja saat ikuisen elämän kaupan päälle. Rohkasen sua kääntyy Jeesuksen puoleen! Mä oon ollut samassa tilanteessa henkisesti, itkenyt päivät pitkät ettei tästä elämästä mitään tule ja ajatellu päättäväni elämäni. Olen kuitenki saanut Jeesuksen avulla aivan uuden ilon elämään, niin kuin Jeesus lupaa: "Rauhan minä jätän teille, minun rauhani sen minä annan teille. En minä anna niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö. " Kirjotan tän viestin siksi, että välitän susta ihmisenä ja haluun sun parasta. Jos en tuntis Jeesusta, niin mulle olis ihan yksi lysti mitä sulle kuuluu. Toivottavasti saat apua tästä viestistä.
Minä olen pakanoista pakanin... Jesse ei kuulu mun elämään millään tavalla, mä puhun vaikka puille ja rukoilen niitä, koskaan en ole jumalaltasi mitään apua saanut, eikö hän siellä yläkerrassa osaisi myös huolehtia että mulla on kaikki hyvin täällä? En nyt tarkoita sitä että joka päivä pitäisi olla kaikki hyvin, kunhan olisi edes joskus... Miksi se antaa kaiken pahan tapahtua mulle? Pienenä rukoilin, en rukoile enää... Eis iitä koskaan mitään apua ollut.... En usko enkä palvo saatanaa ja ristiä en kaulaani laita, en oikein enkä väärinpäin. Puolisoltani saamani Thorin vasara on sitäkin tärkeämpi, se kiikkuu aina kaulassani. Unohda sinäkin tuo paskanjauhanta, se tuo sulle vain jonkun "turvallisuuden" tunteen kun uskot että joku auttaa sua, ja voit huoletta siirtää kaikki murheesi jollekkin toiselle. Minä tarvitsisin kuitenkin ÄLYLLISTÄ ja fyysistä kontaktia. Jonkun kelle OIKEASTI puhua ja saada vastauksia.
Mulla oli parikymppisenä niin samanlaista, niin samanlaista! Olin levoton, tein vaikka mitä juttuja. Aina vaan kirosin itseni uudelleen alimpaan helvettiin. Tein kamalia asioita joita sitten kaduin monta viikkoa. Mulla ei ollu ketään eikä mitään, kaikki oli turhaa, aina vaan mokasin itseni kun jotain yritin. Viiltelin, jota kadun tosi paljon. Arpia ei saa enää pois. Sit mul oli vakava syömishäiriö ja sydän meinas pettää sen takia 2 kertaa. Huumeet olis olleet mun seuraava juttuni. Sitten tapasin ihanan pojan ja rakastuin. Elämälle tuli jotain muutakin kuin vai se oman haisevan kämpän tuijottelu. Joku tykkäs musta oikeesti. Nyt ollaan oltu yhdessä 17 vuotta. Musta tuntuu, että sullekin pitäis tulla joku iso elämänmuutos, joku joka kolahtais todella. En tiedä mikä se kenelläki on. Joillaki se on jonkun kuolema tai iahstuminen, duuni, opiskelu, muutto... Sen täytyy tapahtua oikeaan aikaan. Mulla esim. 6 vuotta kestäny terapia loppui. Toinen asia oli se, että mun isä kuoli, josta olin melko riippuvainen ja hän minusta. Taakka häipyi. Tai voi olla että sä joudut käymään todella pohjalla. Siitä sä pääset vaan ylöspäin. Mokaat tarpeeks paljon ja et enää alemmas pääse. Siitä alkaa se muutos. Sorry jos masennan, mutta et voi tietää sitä etukäteen. Se tulee joskus ja yritä nyt vaan pitää ittes hengissä siihen saakka. Tsemiä!
ei tästä enää alemmas voi päästä.... On minulla aivan ihana mies, ollaan oltu kaksi vuotta yhdessä, ja kihloihinkin ollaan jo menty :) Kaikki se aika jonka saan hänen kanssaan viettää on ihanaa ja rauhoittavaa (no, onhan välillä niitä pieni riitoja, mutta se nyt kuuluu elämään) Kuitenkin, hän on nyt intissä, ja mä oon oikeasti ihan hukas. Kaikki vanhat asiat nousee pintaan, ja piinaa mua, öisin voi olla vaikeaa saada edes unta, miten ihminen on oikeasti voinu mokata niin helvetin pahasti, yksi moka, mikä sattui ihan oikeasti vahingossa, tulee piinaamaan mua koko mun loppuelämän... :/ Ukkoni on antanut sen mulle anteeksi, mutta mä en ikinä unohda sitä. Toivon niin että pääsisin jo töihin. Mun elämäni on päivästä toiseen samaa, käyn muutaman kaverini luona istumassa ja juttelemassa, sitten tulen illalla kotiin ja meen nukkumaan.... sitä vitun kierrettä se on koko ajan, ja samat asiat piinaa mua kun ei oo mitään uutta ajateltavaa. Pääsis edes töihin saisin uusia juttuja elämääni, ja ehkäpä jos olen oikein rohkea jopa uusia tuttuja! Tietenkin onnistun sieläkin mokaamaan niin perusteellisesti että. Pitäisi pitkään pohtia ja ajatella ennenkuin sanoo ja toimii... en oo muutenkaa mikään järin puhelias, ja sitten musta sanotaan että se ei oo kovin mukava ihminen sen takia. NO VITTU! Miks mä meen puhumaan jollekki jos mulla ei oo sille mitään sanottavaa, enkä mä edes tunne sitä, se on mun ukon puolelta joitaki sukulaisia. Ne ihmiset on aivan täysin eri planeetalta ku minä, minkä vitun keskuselun aiheen tälläänen, turhake juntti voisi keksiä vähän parempien ihmisten seurassa? Kun saisi elämäänsä edes jonkun sisällön.... Ja sitten tämä yksi ongelma, Pitäisi ja pitäisi, suunnittelen aamulla itselleni kamalasti tekemistä, koko päivän pitäisi, mutta en saa mitään aikaan, en vain saa kiinni niistä asioista, sitten kun tulee ilta, tunnen itseni ihan paskaksi ja hyödyttömäski. Tänäänkään en ole saanut mitään aikaan.... Kunhan olisi edes jokin pieni juttu missä onnistuisin edes yhden kerran... Mulla ei oo kovin hyvää keskittymiskykyä, enkä jaksa yrittää kauaa, suutun liian helposti... voi tätä valittamista voisi jatkaa ihan loputtomiin, mutta en halua vaivata teitä turhaan... anteeksi...
...minä en ole järin tunteikas ihminen, siis mä en pysty enkä mitenkään osaa tuntea, suru, ahdistus, pelko, viha, kaikki kielteiset tunteet osaan kyllä, mutta en mitään "lämmintä". Mulla meni hirvittävän kauan että osasin sanoa ääneeni ukolleni "minä rakastan sinua", se ei vain tullut ulos mun suusta, minä kyllä oikeasti välitän hänestä, hänen seurassaan on turvallinen olla, ja niin tuttu ja rento. Kotoisa. Sellaista kuin mielestäni pitää ollakkin. Hän sanoo rakastavansa minua ihan kamalasti, minäkin rakastan häntä. Joskus ei vain tunnu siltä, epäilen itseäni, "entä jos en rakasta häntä"... Nuorempana kielsin itseltäni kaikki tunteet sillä silloin mulla ei ollut ketään, ja voi vittu kun minuun sattui, kun näin jonkun parin kulkevan käsi kädessä yhdessä! Pahin vaihe oli se, kun en osannut tuntea enää yhtään mitään, mä en itkeny, enkä nauranut, mä olin vain tyhjä kone. Ukkoni myötä mä oon taas oppinu itkemään, mutta mun täytyy vieläkin opetella tuntemaan. Toivottavasti tämä ei kuulosta siltä että ukkoni olisi mulle joku hätävara, ei tosiaankaan ole. Se on ihme että silloin aikoinani päästin hänet lähelleni, ja uskalsin edes alkaa seurustella, ajattelin, että kokeillaan, kyllä tämä varmasti tästä. Minua on huijattu ja "petetty" mies josta oikeasti välitin, kertoi vuoden tuntemisen jälkeen että hänellä onkin tyttöystävä! ja syyksi kertomatta jättämiseen oli se että mä olin ollu kuulemma niin iloinen. Sepä onkin hyvä syy, ei tuollaisia pikkujuttuja kannata kenellekkään kertoa! Helvettiin tuollaiset joutaa! Mulla on ehkä niin suuri suojamuuri ympärillä, mä en edes ikävöi ketään kunnolla, en mä uskalla aloittaa sitä, mun tuskani on silloin liian suuri, enkä mä edes kiinny kehenkää kunnolla, sillä koskaan ei voi tietää sitä että mua lyödään sormille TAAS oikein kunnolla. Mä en uskalla enää tuntea, enkä osaakkaan kunnolla, sen takia että muhun ei enää sattuisi. Kynnys viiltelyyn ja kaikenlaiseen muuhun tyhmään on liian suuri. Syöminenkin tuntuu riistäytyvän taas käsistä, syön yleensä yhden pienen lämpöisen aterian päivässä, ja palan leipää, mikä on mun mielestä ihan kamalan paljon, kun pahimmillaan söin päivässä, 4palaa ruisleipää ja pari omenaa, sekä erittäin paljon kahvia. Nyt onkin maha ihan pilalla siitä kahvista, kiitos kuuluu jälleen kerran mulle ittelleni!!! En ole ylipainoinen, omistan vain pienen pömppövatsan, ja haluaisin sen pois, tietty paino on mulle pakkomielle, mutta mulla ei oo mitään motivaatiota liikkua, en mä vain jaksa. Paras tapa on olla syömättä, tai syödä ja oksentaa... ja sitten vielä tämä sairaus, joka tuhoaa täydellisesti mun ulkonäön. Olen justiin alkanut hyväksymään itteni tälläisenä kuin olen, ja sitten vielä se! Onneksi sairauttani pystytään hoitamaan leikkauksilla, mutta itse sen aiheuttajaa ei saa pois... Tämä elämä on mulle yhtä perkeleen isoa helvettiä. Eikä se tästä tuu muuttumaan ikinä millään tavalla.
Ilmaisin tässä aika vahvasti mielipiteeni erääseen kaikkia koskevaan asiaan, ja sain siitä vain haukut, kun yksi ylimielinen, itserakas paska alkoi kritisoimaan minua ja haukkumaan tekopyhäksi! kukahan tässä pska ja tekopyhä on? Ihmeellistä! Jos sanotaan että paska on pahaa, niin kyllä aina löytyy joku, jokas sanoo että EIKU KYLLÄ SE ON HYVÄÄ! Mikä helvetti teitä ihmisiä riivaa?? Mua ahdistaa... :/