Tuossa aiemmassa ketjussa jo puhuttiinkin, että äidit saavat aina niiltä viisaammilta "hyviä" neuvoja. Onko joku neuvo/tokaisu jäänyt jotenkin erityisesti mieleen?
Itselläni oli 3. lapsi kovin itkuinen 3-kuisena. Tiesin, ettei kaikki ole ok ja olinkin varannut jo lääkäriajan.
Mieheni lapseton ystävä(mies) äyskäisi minulle (olin rättipoikki väsynyt valvomisesta), että "anna sille ruokaa, nälkä sen vaan on."
Pojalla todettiin kivulias herpangiina kurkussa samana iltapäivänä...
G: Kiukuttavin
neuvo?
352517
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 35
Vanhimmat
Minulle sukulaistäti neuvoi esikoisen syntyessä,että hössötän liikaa.Otan syliin heti kun itkee ja syötän liian usein.
hyviä tai ainakin hyvää tarkoittavia neuvoja. Ne ilmaisivat minulle, että lapseni on tärkeä muillekin ihmisille ja etten ole yksin. Itse tietenkin valitsin, mitä neuvoja noudatin ja mitä en. Kenelläkään ei ole täydellistä, erehtymätöntä tietoa hallinnassaan, eli neuvot voivat olla joskus "vääriä". Pitäisikö sen takia kaikkien pitää suunsa tiukasti kiinni ja olla huomaamatta koko lasta? Muistathan, että jokaisella ihmisellä on paljon muutakin ajattelemista kuin sinä ja sinun lapsesi.
...olisi voinut pitää suunsa kiinni ja olla huomaamatta lasta, kuin äyskiä pienen ja sairaan vauvan(sekä pienten sisarusten) vieressä. Eli vastaus kysymykseesi on: Kyllä, jollei osaa esittää kantaansa rakentavasti ja aikuismaisesti. En aloituksessani edes sanonut, että joku olisi täydellinen kasvattaja. Ikävää jos sait vaikutelman, että kuvittelen näin. Itsekin kuuden lapsen äitinä otan vieläkin mielihyvin kasvatusvinkkejä vastaan jos ne ovat asiallisia(ja siten myös esitettyjä). Toki tiedän, etten ole perheineni maailman napa. Mistä moista edes aloit kuvittelemaan? Kysymys olikin typeristä kommenteista, joita äidit joskus joutuvat kuuntelemaan ja tämä palsta tuntui oivalta paikalta ottaa asia puheeksi.
Eräs vanha kurssikaveri tuli meille katsomaan meidän toista lastamme. Esikoinen oli tuolloin 1 v 9 kk ja hän oli todella hämmentynyt siitä, että taloon on tullut vauva. Tämän lisäksi hän oli sairaana ja jännitti tietysti hieman vieraankin tuloa. Kun mimmi astui sisään ovesta, hänellä oli tuliaisia molemmille lapsille. Yritin maanitella, että tyttöni kiittäisi paketista. Mutta kun ei kiitosta tullut, mikä ei liene poikkeuksellista alle 2-vuotiaan kohdalla, vieras huudatti 10 minuuttia tyttöä pitämällä lahjapakettia silmien edessä ja vaatimalla kiitosta. Sama koirakoulu jatkui ruokapöydässäkin. Toki olen sitä mieltä, että koko kylä kasvattaa lasta, mutta kyllä äiti on silti kotioloissa lapsensa pääasiantuntija. Ex-kurssikaverini ei ottanut mitään kontaktia lapseeni vaan istuskeli vaan nuttura tiukalla ja silmälasit silmillä sohvannurkassa ja seurasi lastani. Hän teki kaikenlaisia testaavia kysymyksiä lapselleni eikä mulle ollut lainkaan epäselvää, mihin tyyppi pyrki. Lopulta hän ehdotti, että voisikohan lapsellani olla dysfasia, kun tämä ei vastaa kysymyksiin. Myös ylivilkkautta ja muuta ongelmakäyttäytymistä oli havaittavissa. Lisäksi saimme vielä ohjeita, kuinka meidän pitää osoittaa rakkautta myös esikoiselle joka päivä.Ja tyyppi tarjoutui muistaakseni testaamaan vielä lapsemme ilmaiseksi. Kaikille oli varmaan sanomattakin selvää, ettei tyypillä ollut omia lapsia!
Minä uskon, että olisin itse ohjannut vieraan ovelle jo tuossa alun "turhahuudattamis"-vaiheessa. Alle kaksivuotiaan rääkkääminen moisessa elämäntilanteessa oli julmaa ja asiatonta vieraanne taholta ja panee kovasti miettimään, että mahtaakohan hän olla hakeutunut aivan väärälle alalle... Itse kuulemistani tökeröistä tokaisuista on mieleen on erityisesti jäänyt hautausmaalla lapsensa tuoretta hautaa siivonneelle äidille ilmaistu "lohdutus": "Ei tuo nyt kumminkaan niin kamalaa ole, kun onhan sulla muitakin lapsia. Mutta minultapa kuoli ainoa koira!"
Kamalaa, mitä ihmiset voivat päästellä suustaan, kun toinen on haavoittuvaisimmillaan! Eikä sitä varmasti tiedä, miten herkkä asia oma lapsi ja siihen liittyvät asiat ovat ennen kuin tulee itse äidiksi. Ja lapsen menettäminen on aivan oma lukunsa. Kyllä minäkin olen jälkeenpäin ajatellut, että olisi pitänyt laittaa oma vieras aikanaan ruotuun heti kättelyssä. Olin tuolloin niin väsynyt pariviikkoisen vauvan kanssa ja pöyristynyt esikoiseni reaktioista, etten ollut täysissä tolkuissani tilanteessa. Heti vieraan lähdettyä (mies ei ollut kotona) aloin itkeä ja soitin kahdelle psykologiystävälle, jotka kertoivat sen, mitä itsekin normaalitilassa olisin älynnyt. Eli alle 5-vuotiaita ei diagnosoida missään tapauksessa jne. Ja mä en ole kyllä lainkaan vakuuttunut, onko tämä nykyinen diagnoisointikäytäntö järkevää lainkaan. Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Viimeistään kurssikaverini törkeän käytöksen jälkeen opin sen, kuinka vastasynnyttänyttä äitiä tulee kohdella ja miten ylipäätään on sopivaa puhua toisen ihmisen lapsesta.
sisareltani! Opiskeli lähihoitajaksi (lasten suuntautumisvaihtoehto), itse lapseton. Taivas, miten raivostuttavaa voi kirjanoppineisuus olla!!! Samainen täti nosti parikuista kummilastaan KAULASTA kuin nukkea... arvaa pyysinkö paljon lastenhoitoapua!
koiran omistajan ainoa turva kuoli.
Olin viimeisilläni raskaana (odotin kaksosia). Kävin lääkärin sisätutkimuksessa. Lääkäri oli mies. Minulle kävi tosi kipeää kun se oli niin kovakourainen. Sanoin lääkärille kivusta, jolloin hän tokaisi että " Rentoutuisit niin ei kävis kipeää!" Teki mieli potkaista sitä sikamaista lääkäriä. Seuraavalla kerralla oli naislääkäri joka oli malliesimerkki siitä, miten alatutkimus voidaan tehdä KIVUTTA! Siitä lähtien päätin etten enää ikinä mene miesgynelle/-lääkärille naistenvaivojen takia.
Itseni kohdalla inhottavin neuvonta tai asiaan puuttuminen on liittynyt imetykseen, joka ei kertakaikkiaan onistunut. Tai onnistui toki, maitoa ei vaan tullut riittävästi, korvikkeeseen jouduttiin turvautumaan heti. Sitkeästi 1,5 kk imetin aina ennen pulloa, eihän lapsi loppua kohden suostunut edes tissiä ottamaan ja kaikkeni tein, join paljon vettä ja pilsua, yritin syödä terveellisesti ja monipuolisesti. Koko ajan esim. anoppini hoki että imetä vaan, imetä vaan, se on tosi tärkeää... Ihan kun en sitä tietäisi itsekkin. Tunsin itseni niin epäonnistuneeksi, kun maito ei riittänyt, neuvolassa tuputtivat korviketta, ja eräs neuvolan täti tokaisi kun surkuttelin epäonnistunutta maidontuotantoani, että: nyt sinun on vaan päätettävä että haluatko yrittää imettää vai että lapsi kasvaa... Jaa. kumpaakohan haluaisin? Neuvolan puolesta ei imetykseen kannustettu, muut taas tuntuivat olettavan että se on kovin yksinkertaista, ja että minä jotenkin laiskuuttani en maitoa saa aikaiseksi :(
Myös minä sain imetykeen neuvoja, kylläkin neuvoja oli mies puolinen ystäväni. Hänellä kyllä on kaksi lasta mutta, veikkaan ettei silti ole paras ihminen sanomaan "Kyllä se imetys onnistuu jos vain haluaa". Aluksi onnistuikin ja maitoa tuli liikaakin. Kuitenkin lapsen ollessa n. 1,5kk ei maito enää riittänyt. Neuvolassa oltiin että ok, lisäksi korviketta jos ei riitä.
asian vierestä, mutta tiesitkö, että juuri tuolloin 1,5kk on tiheän imun kausi, jolloin hetkellisesti maito ei tavallaan riitäkään. Jos kuitenkin jatkaa vain imettämistä, niin maitoa alkaa taas erittyä tarpeeksi vauvan tarpeisiin. Maidontuotanto ei voi yhtäkkisesti loppua, kun se on kerran alkanut. Siis mikäli ei anna korviketta.
Maidon tuotanto tosiaan voi loppua tosta vaan vaikka ehkä harvinaista.itselläni kävi juuri näin..ensin maito nousi rintoihin ja neuvolassa sano että nyt pakko imettää ettei tule rintatulehdusta(oli silloin nännit ihan rikki)2 kertaa sain imetettyä jonka jälkeen rinnat lussahti TÄYSIN, vaikka pidin huolen syömisestä,juomisesta ym.
Periaatteessa se on niin ettei voi loppua mutta kumma kyllä niin vain käy joillekkin. Minun äiti imetti minua ja isosiskoani molempia pitkään mutta pikkusiskoani imettäessä oli ihan yllätyksenä maito vain loppunut. Myös ystävälleni kävi niin. Hän oli vielä todella imetys myönteinen ihminen ja olisi halunnut imettää lasta vähintään vuoden ikään. Eipä siinä paljon imetetty kun maidon tulo loppui kuin seinään. Jotain lääkettäkin hänelle oli annettu ja kaikki ihokontaktit ja jatkuvat tissittelyt yritti mutta kun ei niin ei.
Lapseni oli 3kk kun luovutin. Korviketta annoin aina imetyksen jälkeen, lapsi kun jäi aina nälkäiseksi ja korvikkeen tarve kasvoi koko ajan vaikka todella yritin (olisi ollut niiiin paljon helpompaa imettää). Minulle vain 2kk:den jälkeen sanottiin neuvolassa että jos haluan voin yrittää, näyttää vain siltä että maitoa ei tule.
vielä maidontuotanto kunnolla käynnistynyt. Maidonnousu ei vielä tarkoita, että maidontuotanto olisi jotenkin vakiintunut. Toisekseen vauvalla oli luultavasti väärä imuote, jos rintasi olivat rikki.
kyllä se oli kiitos vaan käynnistynyt ihan asiantuntijan mukaan.enköhän itse tiedä asian paremmin kuin sinä.
oli, jos maito oli nousuut, mutta ei vakiintunut. Siinä kestää viikkoja.
saivartelua! Vauvan ravinnontarve muuttuu imetyksen kokonaiskeston aikana ja maidontuotanto yleensä soputuu muutoksiin vauvan tarpeiden mukaiseksi. Ja jos ei sopeudu, niin annetaan lisäruokaa tai ylitarjonnon ollessa kysessä niin vaikkapa myydään sairaalaan se ylimääräinen maito.
kyllä minä 3 viikkoa yritin mutta kun ei tullut niin ei tullut.usko jo että itse tiedän mitä tapahtui niin kuin tietää neuvolassakin.joillekkin nyt vaan käy niin että maidontuotanto loppuu.
sitten niinkin voi joskus mennä. Pahoittelut, että njäin kävi.
Olen saanut monenlaista neuvoa lapseni syömisongelmiin. Osa hyviä ja osa taas ei niin hyviä. Kiukuttavimpia ovat olleet: "kyllä se syö kun sillä on nälkä", "ei meidänkään poika syönyt kuin ketsuppia", "sinä olet opettanut sen sellaisksi", "kyllä se syö kun on oikeaa ruokaa"...ja muutama muu.
Minulla on nuorimman sisareni kanssa suuri ikäero, hoidin häntä usein, kun hän oli vauva, eikä ongelmia ollut. Kerran hän kuitenkin oli kiukkuinen, olisikohan ollut siinä 7-8 kuukauden iässä, ja hiukan oli jotain taudin poikastakin. Olin heijannut ja yrittänyt nukuttaa, kaikki keinot oli kokeiltu, mutta lapsi vain kitisi ja kätisi, sitä oli jatkunut jo aika pitkään, ja aloin olla itsekin jo hiukan tilanteeseen hermostunut. Tiesin, että äitini kohta tulee, joten kävelin vauva sylissä ympäriinsä hyssytellen. Asuimme mummoni kanssa samaa taloa, eri asunnot oli, mutta ovi oli niiden välillä. Kohta tuo ovi aukesi, ja mummo sieltä tuli rollaattorinsa kanssa. Ei kysynyt mitään, sanoi vaan suoraan, että lapsi on väsynyt, laita se nukkumaan. Silloin minulla paloi käämit, ja en pystynyt olemaan hiljaa. Enhän mitään muuta ollut siinä yrittämässäkään. Omien lasten kohdalla olen kohdannut monenmoista neuvojaa. Mutta kaikista ärsyttävintä on se, että naapuri muutaman kerran otti asiakseen kertoa, että piiskaa niille pitää antaa. Tämän naapurin omat lapset eivät ole mitään enkeleitä, vaan itse asiassa hyvin usein olivat juuri riitaa kylvämässä. Heidän viisi-vuotiaansakin kädet puuskassa kehoitti antamaan korvatillikoita kerran. No, silloinkin vaan sanoin, että meillä ei lapsia lyödä, eikä ketään lasta saa lyödä koskaan, rangaista voi muutenkin. Saman olen sanonut myös neuvojille. Todennäköisesti tuossa perheessä on piiskaa annettu lapsille, ja juuri siksi lapsista on saatu tehtyä ns. silmänpalvojia. Ollaan muka kovinkin kilttejä, mutta aikuisen silmän välttäessä sitten unohtuu hyvät tavatkin.
Lapsellamme oli monenlaisia ongelmia vauvaiässä, ja juoksimme lääkärissä. Koska hän itki lähes jatkuvasti alkoi tilanne häiritsemään jo silloin nelivuotiaan veljenkin elämää, varsinkin yöunia. Asuimme ahtaassa kolmiossa, ja vuorotellen miehen kanssa yritimme pitää öitä sellaisina, että edes toinen lapsista saisi katkeamattomat yöunet, samoin hiukan naapuritkin säälittivät. Muutto oli silloin mahdotonta, eikä kyllä olisi voitu maksaa vuokraakaan yhtään enempää. Lastenneurologina oli silloin sellainen nuorehko, ylimielisen oloinen mies. Hänen neuvonsa tilanteeseen oli kommentti, kun olimme muistaakseni 6 kuukautiskontrollissa. Ihan tosissaan hän antoi ohjeen, jolla saisimme hiukan öitämme rauhoitettua, että nyt on aika siirtää lapsi sinne omaan huoneeseensa nukkumaan! Minä hiukan hitaasti katsoin, mutta oli pakko kysyä, että ai mihin omaan huoneeseen? Ei taida vuokrataloyhtiö seinään reikää puhkaista lisähuonetta varten :) Hiukan taisi olla ukko vieraantunut tavallisten ihmisten elämästä.
Minä, 3 tytön äiti olin saanut pitkän yrittämisen ja epäonnistumisten jälkeen neljännen lapsen, ja olimme olimme viimein saaneet hänet kotiin sairaalasta (oli teholla n. viikon syntymänsä jälkeen). Naapurin mummo tuli vastaan, ja kysyi, kumpi tuli. Kun kerroin, että poika, hän sanoi, että "teille ei nyt sitten enempää lapsia tule". Minä olin vähän haavi auki, ja mutisin, että ei se nyt niin varmaa ole. Mummo siihen, että kyllä se on, ette te enää tee lapsia. Minä siihen, että ei sitä vielä tiedä. Mummo siihen, että eihän kukaan tuon enempää. Muistutin häntä vielä että alakerran naapureilla on 6 lasta. Siihen mummo mutisi jotain epämääräistä, mutta ei kommentoinut enää lapsilukuamme.
Ensimmäisen lapsiin liittyvät neuvot sain monilta ihmisiltä ja se oli että kannattaa hankkia lapset nuorena. Yritimme mieheni kanssa lasta tosi pitkään ennen kuin tärppäsi. Meinasi mennä hermo totaalisesti kun jopa puoli tutut päivittelivät että kyllä nyt alat olla jo sen ikäinen että lapsia kannattaa hankkia. En tietenkään halunnut ihan kaikille kuuluttaa että kova on yritys ja kaikki tuommoiset kommentit loukkaavat. Omille vanhemmillemme kerrottiin kun alkoi todella harmittaa se jatkuva lapsen lapsen kinuaminen. No nyt on lapsi 6kk ikäinen ja nyt olisi kuulmemma hyvä alkaa miettimään jo toista! Raivostuttavaa. Rakastamme molemmat lastamme ihan mielettömästi ja olemme todella onnellisia. Raskaus ei kuitenkaan sujunut ongelmitta enkä tiedä että haluanko koskaan käydä sitä uudelleen läpi. Moni on kuitenkin ihan suoraankin sanonut että on kuulemma itsekästä hankkia vain yksi lapsi, siitä tulee kuulemma itsekäs ja yksinäinen. En taaskaan halua ihan jokaiselle kertoa kaikista raskauteeni liittyneistä ongelmista joten päädyn puremaan hammasta yhteen.
Et ole ainut synnyttänyt nainen tässä maailmassa, ja jos heitä kuuntelee, kaikilla on ollut vaikeaa. Joten anna mennä vaan, lapselle kaveri.
Minun ongelmat raskaudessa eivät olleet mitään pieniä kuten pieni turvotus tms. En jaksa kaikkia yksityiskohtia selittää täällä mutta sen voin sanoa että sairaalaan jouduin lopulta. Raskaus oli ihan kamalaa aikaa enkä ehkä oikeasti sitä enää kestäisi. Seuraava raskaus veisi sairaalaan ehkä jo alusta, se taas olisi todella raskasta myös esikoiselle ja miehelle. Meillä kun ei ole minkään laista tukiverkkoa lähellä vaan on selvittävä yksin.
Tuo kirjoittaja joka valitti että alkoi jo ennen raskautta, taisi inhota juuri tuommoisi kommentteja. Mistä me tiedetään miten hänen raskautensa on ollut vaikea! Kaikilla on jotain pientä vaivaa raskaana ollessaan mutta joillakin raskaus todella ottaa todella terveyden päälle. Jos hänellä on ollut jotain vakavia juttuja niin ymmärrän hyvin miksi toisen lapsen hankkiminen pelottaa ja epäilyttää. On se normaalikin raskaus koettelemus äidin vartalolle, saatikka kun tulee jotain muuta ikävää.
lapsettomuudesta kärsineen ja lopulta lapsen saaneen henkinen kantti on ollut niin kovilla, ettei siihen "prosessiin" enää välttämättä uskalla lähteä, vaikka raskausaikana ei mitään ongelmia olisi ollutkaan. Pelko siitä, että taas saa yrittää vuosikausia (tai loputtomasti) tuloksetta, on suuri. On helpompi luopua koko lapsitoiveesta, kuin pitkään yrittää ja lopulta joutua luopumaan.
Minua kiukuttaa vieläkin eräs hyvä ystäväni, joka tietenkin "tarkoitti vain meidän parastamme". Hänellä on lähes samanikäinen lapsi, joten kokemuksen syvällä rintaäänelläkään hän ei puhu. Meidän lapsemme on aina ollut huono syömään. Hänen lapsensa taas on aivan päinvastainen. Olen joskus purkanut hänelle tuntojani tästä tilanteesta, ja kuinka stressaavaa se on. Myötätunnon sijasta hän päätti valistaa minua "tuhdilla tietopaketilla" siitä, kuinka paljon lapsen kuuluu syödä, kuinka usein ja mitä laatua. Unohtamatta kertoa, kuinka paljon hänen lapsensa syö. Luuleeko hän, että huvikseni vain pidän lasta vähällä ruoalla? Lasta ei voi pakottaa syömään, ja jos kerran neuvolan käyrien mukaan kasvaa ok, niin ei hänellä pitäisi olla nokan koputtamista. Jos ei itsellä ole pieniruokaista lasta, niin ei todellakaan voi tietää, miten stressaavaa jokapäiväinen elämä on, kun lapsella ei vaan ole nälkä, vaikkei hän juuri mitään syökään. En ole sanonut hänelle tuosta asiasta mitään, vaikka se itseäni vielä kiukuttaakin. Ei se nyt niin suuri juttu ole, että siitä kannattaisi muuten hyvään ystävyyteen säröä tehdä, mutta ärsyttääpä silti..
Älä sure. Teidän lapsellanne on ruoan suhteen parempi hyötysuhde kuin ystäväsi lapsella. Suursyömärit eivät oikeasti pärjäisi vähemmällä ruoalla, koska eivät pysty hyödyntämään ruoassa olevia ravintoaineita yhtä tehokkaasti kuin vähällä ruoalla pärjäävät ihmiset. Eli voit lohduttautua sillä että lapsellasi on tehokas ruoansulatus.
Kiitos kirjoituksestasi, tällaisia neuvoja olisin kaivannut aiemminkin!
ovat tulleet omalta isoäidiltäni sekä avomieheni äidiltä, eli tyttäreni mummulta. Tyttäreni oli juuri kolmen viikon ikäinen, kun isoäitini varoitti, etten saa syöttää vauvaa liikaa, ettei siitä tule lihava lapsi! Anopin neuvoista "parhaimpina" ovat mieleen jääneet esim. ei saa opettaa liian aikaisin potalle, voi tulla peräpukamia. Ja kun tyttärellä oli kasvun kanssa ongelmia (osoittautuivat normaaliksi vaihteluksi kasvunopeudessa), syy oli kuulemma se, että puemme lasta liian vähän, joten lapsella on koko ajan kylmä ja kaikki energiä menee itsensä lämmittämiseen eikä kasvuun... Jossain vaiheessa aloin ihmettelemään näitä hienoja neuvoja joista osa oli "luettu lääkärikirjasta". Näin lopulta tämän kirjan ja se oli vuodelta 1954...
Sairastuin heti tyttären syntymän jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Masentuneisuus ja itkuisuus alkoi jo laitoksella. Hoitaja tuli aamukierrokselle ja huomasi pahan oloni ja tarjoutui juttukaveriksi. Lopulta hän kysäs sit et haluanko jutella sairaalan psykologin kanssa ja suostuin. Ihanan ymmärtävä tämä kyseinen rouva ku sit vaan tokas et "sun pitää lopettaa toi itkeminen tai muuten sossun tädit vie sun vauvan pois". Jeps, yritä siinä sit koota ittes. Se viel jotain jupisi et "ei toi synnyttäminen ja äidiksi tuleminen noin kamalaa voi olla". Olis pitäny kysyy kuis monta muksua sillä ittellään on. Viimeisenä iltana siskoni tuli hakemaan mua ja vauvaa kotiin isän ollessa töissä, hoitaja oli neuvonut siskoani että "ettei sais olla noin läheisiä, niin äidillä ei olis tullu koti-ikävää ja masennusta, kyl tääl sairaalas muutkin pärjää" ja kysäs viel perää et onko mulla ennen ollut mielenterveysongelmia. Sisko katto sitä suu auki ja jotenkin sönkötti et kiitosta ja näkemiin. Ollaan siis oikeasti tosi läheisiä sisarusten mutta myös mun vanhempien kesken. Kaikesta on aina pystynyt puhumaan kotona. Tosin raskausaikana oma mummoni ärsytti neuvollaan: äitiysloman alkaessa nukuin yleensä parin tunnin päiväunet jota mummoni kielsi tekemästä. Kun sitten kysyin et miksei sais nukkua, mummoni vastas: "saat unitaudin". Anteeks, mut mikä se on? :D