Hei! Mies on jo pidempään höpsinyt (anteeksi termi, mutta mua kiukuttaa), että hän haluaisi alkaa opiskella hammaslääkäriksi. Tänä keväänä hän sitten otti ja päätti laittaa hakupaperit sisään, ja pääsykoe on piakkoin. Niihin hän on lukenut ihan kiitettävästi, enkä lainkaan epäile sitä, eikö hänellä olisi hyvät mahdollisuudet päästä sisään yliopistoon.
OK, olenhan minäkin saanut opiskella pitkään ja minulla on kaksi akateemista loppututkintoa. Kerron tämän vain siksi, että olen minäkin käyttänyt perheemme yhteisiä resursseja opiskeluun yhteensä 7 vuoden ajan. Mutta niin on opiskellut mieskin saman verran, ja hän vakuuttaa olevansa tosi onnellinen työssänsä.
Elämämme on ollut jo aikamoista kituuttamista, kun lapset on tehty opiskeluaikana ja olen joka tapauksessa ensi vuoden kotona. Nyt kun kaikki alkaa olla järjestyksessä, ukko ilmoittaakin, että häntä on itse asiassa muuten aina kiinnostanut tämmöinen juttu jne.
Mikäli mieheni pääsee opiskelemaan, hän aikoo tehdä työtä jonkun verran opintojen ohella. Tai no ehkä ensimmäinen vuosi pitää olla läsnä ja lääkiksessä on käsittääkseni tiukat läsnäolovaatimukset. Ja voisinhan minäkin ottaa joitakin opetustunteja viikossa niin, että lapset saisivat olla kotona vuoroin äitinsä, isänsä ja joskus ehkä molempien mummienkin hoidossa.
Kyllähän tästä tietysti tullaan selviämään, mutta ärsyttää taas alkaa koota uutta palapeliä, kun juuri ollaan saatu edellinen kaaos jonkinlaiseen hallintaan. Ja tietysti tässä mietityttää sekin, että missäs vaiheessa me voitaisiin alkaa suunnitella taas perheenlisäystä, jota me molemmat kovasti toivomme. Tai että saadaanko me ikinä vakavasti otettavaa asuntoa tms. Oikeestaan mua ärsyttää tällä hetkellä koko mies niin hirveesti, että tekis mieli pistää suunnilleen eropaperit vetämään tai tyhjentää pankkitili ja karata Intiaan...!
No joo, mutta jos saitte jotakin selvää vuodatuksestani ja pääsitte jyvälle, mikä ärsyttää, niin kertokaa näkemyksiänne ja kokemuksianne.
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Meillä myös miehen piti valmistua viime keväänä, mutta ei viitsinyt tehdä lopputyötä ajoissa valmiiksi. Nyt lopputyö on valmis, mutta palauttamatta, koska hänellä ei ole kiire valmistua (on toki töissä). Nyt sitten alkoi puhua jo ihan kokonaan uuden alan opiskelun aloittamisesta, minkä tyrmäsin ilmoittamalla, että nyt on MINUN vuoroni opiskella. Yllättäin hänestä ei olekaan hyvä ajatus, että meidän perheessä joku lähtisi opiskelemaan... Oikeasti meillä ei todellakaan ole varaa siihen, että toinen opiskelisi, koska meillä sattuu olemaan se "vakavasti otettava asunto", josta maksamme aika reippaasti lainaa. Ja meillä on perhekin jo koossa, eli neljä lasta elätettävänä. Miehet ovat välillä ärsyttäviä ja rasittavia, mutta Intiaan ei kannata silti lähteä, koska siellä naisten asema on vielä huonompi kuin Suomessa. Etteköhän te tuosta selviä ja ei se rahakaan onnelliseksi tee ketään.
Mutta ei meillä mitään monien vuosien opiskeluputkia ole ollut. Mutta tasan menee kaikki tyyliin; sulla on nyt rankkaa, minä otan enemmän vastuuta, voi olla, että osat pian vaihtuvat. Ja ovat vaihtuneetkin. Opiskelun ohessa on toki pakko tehdä töitä, meilläkin kun on asuntolainaa ja suita ruokittavana. Mutta päätökset tehdään yhdessä, ja pyritään tekemään niitä pitemmällä varoitusajalla. Eli ex-tempore elämä on unohdettu. Eikä muuten ota yhtään päähän.
moi. Mä ymmärrän että sua voi ottaa päähän tällaiset asiat, ja siis enemmänkin huolettaa talouden puolesta,mut mä olen sitä mieltä että jos ihmisestä tuntuu siltä että elämään pitää saada jotain uutta tai on jotain haaveita jäänyt kaapin pohjalle,on kaikilla oikeus nostaa ne esille, ja toteuttaa haaveitansa. Mulla on opiskelut ihan kesken ja olen nyt vielä 1,5 v kotona, ja mies on tällähetkellä armeijassa, mutta sen jälkeen haluaa lähteä opiskelemaan palomieheksi,vaikka vasta viime jouluna valmistui ammattiinsa, mutta se on miehen päätös ja mun täytyy hyväksyä se, sama kun mies on hyväksynyt ja tukee mua mun päätöksissä ja toiveissa. Ei ole väliä kuka on kuinka kauan opiskelleet. Jotkut rakastavat opiskelua niin paljon että tekevät sitä koko elämänsä läpi, eikä siinä ole mitään pahaa, tiedän että sua ärsyttää mut oo mukana vaan, sitä sun mies haluaa,että sitä tuetaan sen omissa päätöksissä.. :)
Etkös sä juuri saanut opintosi valmiiksi ja toisen lapsen tehtyä samaan rytäkkään? Enhän tietystikään miehesi tilannetta tiedä, mutta jos hänkin on yhtä paljon opiskellut kuin sinä niin luulisi elämän olevan hyvä jo näinkin.
että sinulle annetaan mahdollisuus opiskella, elät siis toisen siivellä 7 vuotta, mutta sitten kun miehesi haluaa opiskella, se on joku ongelma (e i tule rahaa tarpeeksi) Just.
Anette kirjoittaa, että mieskin on opiskellut saman verran tai jotain sinne päin. Luulisi, että jos on 7 vuotta opiskellut yliopistossa niin ei tarvis enää toista 7 vuotta opiskella! Käsittääkseni noin kauan menee, jos aikoo hammaslääkäriksi opiskella...
suttura jossain heh!
Sittenhän minäkin voisin hakea itselleni paremman miehen! ;)
tyytyväinen mieheesi vaan haluat toisen miehen. Nyt vain täytyisi saada syy vieritetyksi miehen niskoille. Toivottavasti miehesi ei luovu opiskeluhaaveistaan kaltaisesi kieroilijan takia.
Just näin! Osuit naulan kantaan. Juuri tuosta tässä kaikessa on kyse. Tähyilen haikeana vesisateeseen ja odotan, että prinssi valkealla ratsullaan saapuisi hakemaan minut, aah...
Sinulla on perheesi kanssa elämä hyvin. Ei tämä sen kummempaa ruusuilla tanssimista ole. Olette molemmat koulutettuja ja lapsiakin on joten älä nyt turhaudu. Kaikilla on nämä ongelmat jossain vaiheessa. Jos mies lukee hammaslääkäriksi niin eiköhän se palkintokin tule sieltä jossain vaiheessa paremman elintason myötä. Saatte sitten helposti aikananne lainanne maksettua ja vakaan talouden. Mikään ei ole hullusti jos elämänne ja kodin perustukset on turvattu. Saathan myös lomaa miehestäsi kun hän opiskelee eikä pyöri alituiseen jaloissasi : ) no se oli vain kevennys. Ei se mies vaihtamalla kummene eikä elämäsi varsinkaan. Vain silloin kannattaa vaihtaa jos elämä on totaalisen katastrofaalista, mitä se ei teillä vaikuta olevan. Muista elää myös itse omaa elämääsi. Älä perusta odotuksiasi miehesi tai toisten ihmisten varaan. Silloin miehesikin tuntuu mukavammalta kun et aseta häneen liikaa omia odotuksiasi. Pieni takautuma askeettisempaan elämään voisi tehdä hyvää ja auttaa uudestaan muistamaan elämän realiteetit. Kysy itseltäsi mikä elämässä on oikeasti tärkeää.
Eiköhän meidän avioliitto kestä yhden hammaslääkäritutkinnon loppuunsaattamisen, jos mies sinne ylipäätään pääsee. Taustammehan on kuitenkin tämä, että meillä on ollut askeettista kautta linjan minun opintojeni vuoksi (mies on tosin ollut työssä jo 6 vuotta) ja kun Helsingissä asutaan, niin täällä esimerkiksi suht hyväkuntoinen rivitalonpätkä, 90 m2, maksaa ainakin 250 000 euroa. Ja sitten kun haluaisimme joskus remontoida vanhaa omakotitaloa ja hoitaa lapsia kotosalla ja saada niitä ehkä lisääkin... Mutta ei tässä nyt aleta vaihtelemaan miestä vaan katsotaan miten käy ja murehditaan sitten.
hatunnosto sinulle siitä, miten jaksat huumorilla suhtautua provoihin. Ja sitten itse asiaan: hankala tilanne teillä. Tajuan hyvin, kuinka pitkän taloudellisesti tiukan putken jälkeen tekisi jo mieli välillä maistella siinä suhteessa helpompaakin elämää. Ja tajuan senkin kuinka jokin osa mieltä usuttaa tukemaan miestä haaveen toteuttamsiessa, sellaisenkin, joka ei oikeastaan ole niin umpijärkevä ja tuikitarpeellinen. Ja kun se sitten kumminkin menee ristiin muiden haaveiden kanssa... ja sitten vielä... Huh! Ei todellakaan mitään helppoja valintoja teillä. En hetkeäkään kuvittele osaavani antaa mitään yleispätevää neuvoa, joka olisi sitten se Ainoa Oikea. Luulen että itse samassa tilanteessa kannustaisin miestä kouluun, mutta minun on kovin helppo sanoa noin, koska olen sen taloni saanut ja lapsiakin aika monta ja toisaalta minulla on arjessa paljon muutakin aikuista apua kuin mies. Niinpä neuvon sijaan tyydynkin toivottamaan teille onneaa ratkaisun tekoon. Ja PS: Minäkin voisin lähteä sinne Intiaan. Tosin ottaisin ukon ja mukulat mukaan... ;-)
Kyselin joskus mieheltäni, että minkä vuoksi juuri hammaslääketiede kiinnostaa. Mies alkoi selittää silmät kirkkaina, kuinka upeaa hienomekaniikkaa on hampaiden asettaminen oikeaan järjestykseen ja kuinka ahtaassa tilassa siinä täytyy työskennelle jne. Ensimmäinen ajatus tietenkin on, että eikö pieniä asioita voi järjestellä ahtaissa tiloissa jollakin muullakin tavalla. Tehtäis vaikka kolmas lapsi tähän 60 neliöön! Mutta kai se on niin, että jos naimisiin on päätynyt kaksi ihmistä, jotka eivät saa koskaan kyllikseen elämän uusista ilmiöistä, stabiiliutta on turha haikailla. Kaikenhan piti olla valmista jo silloin kun sain ensimmäisen tutkintoni ja ensimmäisen lapseni. Sitten tuli toinen mokoma molempia mainittuja jne. Eli täytyy vain opetella hallitsemaan kaaosta! Varmasti tiedät tämän kaiken sanomattakin, kun opiskelet, työskentelet ja hoidat vielä lapsukaisiakin. Mies vielä sanoi hammaslääkärin työn hienomekaanisuuteen viitaten, että hänen mielestään ko ammatti on opiskeltava riittävän nuorena. 10 vuoden kuluttua aloittaminen voi olla vaikeampaa jo ihan fyysisistä syistä. Eli eiköhän anneta pojan kokeilla ja lähdetään sitten porukalla Intiaan, kun saadaan kerättyä rahat kukin tahoillamme! ;)
Mitä minä sanoin. Joskus tilanteet muuttuvat ja joutuu punnitsemaan valintojaan uudelta kantilta. Sitä on niin helppo arvostella toisen elämää kun itsellä menee kaikki hyvin. Olen niin iloinen miehesi puolesta sekä jälleen kerran vakuuttunut siitä että tässä universumissa on sittenkin järjestys ja paha saa todellakin palkkansa. Sinä olet täällä pauhannut suu vaahdossa yhteiskunnan rahojen tuhlaamista päivähoitoon alle kolmevuotiaista lapsista. Olet neuvonut kuinka asuntovelan hankinnan voi jättää myöhemmäksi lasten tähden. Taitaa kuitenkin sinuakin se asunto kiinnostaa. Mitenkäs jos todella joudutkin menemään töihin ja viemään lapsesi hoitoon päiväkotiin? Tunnustat myös tuhlanneesi yhteiskunnan varoja elämällä tukien varassa koko aikuielämäsi. Paljonko olet tehnyt työvuosia ja hankkinut niitä verorahoja joista olet huolissasi? Varaan heti ajan juurihoitoon kun miehesi valmistuu.
Mitä jos ensin suoristaisit selkäsi ja esiintyisit samalla nimimerkillä kuin silloin aikanaan, kun keskustelimme tästä aiheesta. Ensinnäkin olen aina puhunut nimen omaan subjektiivisen päivähoito-oikeuden turhuudesta, ellei kyse ole sosiaalisista tapauksista. Kuten vaikkapa siitä, että päiväkoti varmistaa lapselle lämpimän aterian päivässä. Eli jos mieheni päättäisi aloittaa opiskelun ja se vaatisi minun työssäkäyntiäni, en käyttäisi päivähoito-oikeutta vain sen vuoksi, että saan omaa aikaa vauvan kanssa ja ladata akkuja esikoisen poissaollessa; Molemmat lapseni kävisivät päivähoidossa minun ollessani työssä! Ja toiseksi miehenikin on sitä mieltä, että pienten lasten kotihoito menee hänen opiskeluidensa edelle. Ennen opiskeluasiaa olemme jo laskeneet budjetin siten, että minulla on joka tapauksessa varaa olla kotona. Eli kituutusta on tiedossa ja tässä 60 neliössä pysytään. Mutta kuten sanottua, elämä on valintoja. Älä siis huolehdi suotta siitä, että minä joutuisin menemään työhön ainakaan ennen kuin nuorempi lapsistanikin on omilla jaloillaan ja suurin piirtein puhetaitoinen. Ja oletko koskaan kuullut siitä, että päivähoidon voi järjestää myös muuten kuin viemällä lapset ylisuuriin ryhmiin?! Noiden puskista kirjoitettujen viestiesi jälkeen(kään) en ymmärrä sinua yhtään paremmmin enkä arvosta sinua ainakaan yhtään enempää henkilönä saati äitinä. En ylipäätään ymmärrä, miten jonkun satunnaisen netti-ihmisen kirjoitus voi romauttaa koko elämäsi niin, että nyyhkit katkerana vielä viikkojen päästä. Jos olet edelleen varma siitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus on loistojuttu ja se palvelee kaikin tavoin esikoisesi ja perheesi hyvinvointia, anna palaa! Lisää vaikka hoitopäivät maksimiin ja vie vauvasikin samaan porukkaan, eipä paljon minun elämänlaatuani heikennä! :)
Laskimme siis, että minulla on varaa olla ensi vuosi kotona! Kun esikoinen täyttää kaksi, on ehkä päivähoidon aika, jos mieheni tuolloin opiskelee. Eli ensi vuonna ei todellakaan lyhennetä asuntolainaa, vaikka se olisikin periaatteessa ihan mukavaa. Vastasin tähän ihan sen takia, kun sinua tuntui perhe-elämäni huolettavan.
miltäs tuntuu olla nyt kahden lapsen kanssa kotona? eikö sun pitänyt mennä heti viestinvaihtoa seuraavana päivänä mennä irtisanomaan poikasi hoitopaikka ja täyttää kelan kotihoitotukianomus... olet edelleen säälittävä kimittäjä!! :D
;D Hyvin meillä menee. Kela ei avusta, mutta kimitys jatkuu.
Opintotukea ei voi saada kuin maksimissaan viisi lukuvuotta mitä yliopisto-opintoihin tulee. Ehkä jonkun kesäkuukauden voi saada kaupan päälle, mutta ei yhtään sen enempää. Seurasin itsekin tuota päivähoitokeskustelua,eikä Anette väittänyt missään vaiheessa,että alle 3-v lasten päivähoito on hukkaan heitettyä rahaa. Kyse oli juurikin turhasta hoidattamisesta eli siitä, kun kotona oleva vanhempi vie lapsensa tarhaan. Eli juuri sitä sontaa, mitä sinäkin teet koska et tykkää olla lapsesi kanssa ulkona ja sinusta on ihanaa olla joskus vauvan kanssa kaksin niin ettei esikoisesi ole mustasukkainen. Luuletko sinä tosiaan että se mustasukkaisuus loppuu, kun laitat tarhan oven kiinni ja esikkosi jää sinne ihmettelemään, kun sinä ja vauvasi lähdette lepertelemään yhdessä kotiin?! No varmasti se siltä tuntuu, sillä ethän sinä ole näkemässä lapsesi reaktioita eikä pieni lapsi osaa eritellä tunteitaan kovin taitavasti. Ja mitä helkkaria tilanteiden muuttuminen liittyy Anetten elämään? Nainenhan tajuaa jo itsekin, ettei lainaa voi lyhentää, jos mies opiskelee ja lapset ovat kotona. Juuri saman ratkaisun minäkin tekisin! Sinä olet juuri niitä nykyajan äitejä, jotka ovat vielä väkipakolla rysäyttäneet lapsen neljänkympin korville, koska naisen nyt vaan kuuluu synnyttää tässä yhteiskunnassa. Et oikeasti välitä lapsistasi ja varsinkin esikoisesi elämä on sinulle yks hailee. Ethän halua viettää hänen kanssaan täysipainoisesti edes sitä lyhyttä aikaa, jonka pystyt asuntoveloistasi olemaan kotona. Jos lapsellesi joskus tapahtuu jotakin kamalaa tai vaikka menetät hänet niin mieti sitten sitä aikaa, jolloin raaskit lähettää hänet pois kotoa vaikka yhteinen aika sinulle hopeatarjottimella tarjottiin!! Universumissa on varmasti järjestys ja sinun itsekkyytesi tässä lujan näpäytyksen tarvitsee!!!!
Aina ollaan haukkumassa nuoria äitejä siitä, kuinka me ei osata kasvattaa lapsia ja jakseta leikkiä niiden kanssa. Yksi päiväkodissa hoitajana oleva kaverini sanoi, että kyllä ne suurimmat ongelmat on vanhojen vanhempien kullanmuruilla. Ei tosiaan enää ole kivaa leikkiä kumppareissa kylmässä ja tuulisessa säässä kun on saanut istua toimistossa pikkukengissä 40 vuotta!! Ja mun mielestä on todella alhaista hankkia lapset vain sen takia, kun yhteiskunta vaatii. Monella yli 35-vuotiaalla tuo on motiivi eikä mietitä yhtään rakastaako lapsia. Kyllä tuolta alkuperäiseltä päänaukojalta, joka väittää ettei opiskeluaikana sais enää tehdä lapsia kun yhteiskuntakin avustaa, pitäis itseltään periä joku vanhentuneen vitun vero!!
Saanko kysyä mihin voin viedä lapseni minun tilanteessa ellei ylisuuriin päiväkotiryhmiin. Eli käymme molemmat vanhemmat vuorotöissä eikä mahdollisuutta päivä-päiväkotiin ole. Meille ei annettu mahdollisuutta vuoroperhepäivähoitajaan, en edes tiedä tekeekö kukaan missään päin perhepäivähoitajan hommaa niin että se kävisi vuorotyöntekijöille jolloin lapsi haetaan joskus töistä vasta kahdeksan jälkeen illalla. Ja ihan pakko kommentoida, että sinä olet myös aika jyrkkä mielipiteissään, esim tämä subjektiivinen päivähoito-oikeus. Se on kuules vaan sinun mielipiteesi ja tiedän monia kenen mielestä se on hyvä juttu!
Mä tiedän kans monia, kenen mielestä natsismi on hyvä juttu! Lue, mitä johtavat psykiatrit sanovat siitä, kun vanha lapsi viedään uuden syntyessä päiväkotiin. Mutta kaikesta huomaa, että sinä et ole lainkaan tiedostava vanhempi. Mutta mukavuutta sinä rakastat!
Minulla on kaksi alle 2-vuotiasta ja ihan kumpaakin hoidan kotona eikä vanhempi ole hoidossa. MUTTA, jos joku päättää vanhemman hoitoon viedä, on hänellä siihen ilmeisesti siihen hyvä syy (oma jaksaminen ja mielenterveys on mielestäni hyvä syy) niin ihan vapaasti minun puolestani. Lue mitä "johtavat" psykiatrit sanovat siitä, kun äiti sairastuu masennukseen tai muuten on burn outin partaalla! (ja että johtavat psykiatrit... onpas mukamas niin pätevää tekstiä että! haluaisin tietää että mitä tarkoitat näillä "johtavilla" psykiatreilla??? :))