välillä oon jo tosissanu harkinnut avun hankkimista ja jollekulle kertomista, en vaan jaksa enää tätä kaikkea :I oksentaminen on nykyisin ihan päivittäinen rutiini jo. ei mua niinkään ahdista se tunnustautuminen ja avun hankkiminen, vaan lähinnä vanhempien ja läheisten reaktio. pelkään ihan älyttömästi että ne vain vihaavat mua entisestään ja ovat kauhean pettyneitä. miten teillä, jotka olette jossain vaiheessa jonkinlaista hoitoa saanet, vanhemmat / muut läheiset reagoivat ja suhtautuivat sairauteenne ? :I
vanhemmista ja läheisistä..
kokemuksia..?
5457
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla tuli asia tietoo jo nuorena asuin lastenkodissa,ja siellä oli järjetön kyttäys aina. Vanhemmat otti asian ihan hyvin,ei niitä kauheesti kiinnosta.
Riippuu paljon vanhemmista, niitä kun on ihan laidasta laitaan. Harvempi kuitenkaan osaa suhtautua täysin oikein tähän sairauteen, mutta osa suhtautuu hienotunteisemmin, osa taas on syyttelevämpiä. Uskoisin omien vanhempieni olevan jälkimmäistä sakkia..eli en ole ainakaan heille tästä kertomassa ja vaikeuttamassa vaan asioitani. Myöhemmin voin kertoa, kun/jos tää tästä vähän ensin helpottuis. Tärkeintä jakaa asia ensin niiden kanssa, joiden uskoo ymmärtävän ja tukevan. Ensin voi keskustella jonkin aikaa bulimiasta ym. muista riippuvuuksista yleisesti, jotta näkee vähän miten toinen suhtautuu. Sitten kun näyttää vähän vihreää valoa, kertoo asiasta omalta kannaltaan.
niin, tiedän kyllä että ihmiset ja vanhemmat ovat erilaisia, mutta tässä kysyinkin nyt juuri nimenomaan omakohtaisia kokemuksia omista vanhemmista. en todellakaan ajattele että minun omat vanhempani ajattelisivat sitten samoin, tahdon vain tietää miten muille on käynyt.. :)
Mä kerroin yhdelle hyvälle ystävälle. Eipä auttanut. Ehkä vaan kiristänyt meidän välejä. Tosin kielsin häntä myös kertomasta muille yhteisille kavereillemme. Aluksi hän sanoi hankkivansa apua minulle, mutta myöhemmin perui puheensa. Hän on ainut joka tietää ongelmastani. Enkä aio muille puhua. Tätä samaa ystävää mietin aina oksentaessani, että pitäisikö soittaa hänelle. En sitä kuitenkaan ole uskaltanut tehdä. Pelottaa, että hän hylkää minut koska ei pysty auttamaan. Enkä halua häntä liikaa vaivata omilla ongelmillani.
Mäkin kerroin ystävälleni, jotenkin kai siinä toivossakin että se sitten hankkisi mulle apua, kun en ite sitä osaa myötää tarvitsevani tai ainakaan muilta pyytää. Kaveri sitten "unohti" asian viikossa. Nyt bulimia jatkuu kolmatta, ehkä neljättä vuotta, enkä todellakaan aio enää kertoa kenellekään. Entiselle poikaystävällekin kerroin vielä sillon kun seurusteltiin ja tämä sitten kuittas asian kommentilla "ai, mä luulin että sulla olis ollu jotain vakavampaa asiaa." Sekin sitten vaan unohtui. Nyt alan jo huomaamaan bulimian pahimpia vaikutuksia itsessäni (päänsärkyä jatkuvasti, kavereita ei enää ole, hampaat on aivan piloilla, kun oksennan alkaa usein tulla verta nenästä.. ym) , mut en todellakaan osaa/uskalla pyytää apua. Vanhemmille en aio koskaan puhua asiasta. Ne ei edes varmaan tiedä mikä on bulimia ja sitä en niille ala selittää.