Hei,
Mitä tämä on. Lapsena olin iloinen, reilu seurallinen. Rohkea tietyssä määrin, en pelännyt puhua vieraille, mulla oli kavereita. Tulin hyvin toimeen ryhmissä ja pidin ihmisistä. Osasin olla ihmisten kanssa.
Jokin muuttui vuosien kuluessa. Huomasin miten ihmiset kaikoavat löytäessään parempaa seuraa. Huomasin miten paskamaisia ihmisiä ympärilläni on. Puhuivat paskaa selän takana minkä kerkesivät. Ala-asteen lopussa tuli koulukiusaamista. Yläaste menikin sitten pelätessä vanhempia oppilaita koska olivat ala-asteella kiusanneet. Välitunnit ja koulusta pääsy olivat ne pahimmat hetket, jolloin sydän hakkasi kuin mielipuoli pelätessäni mitä jos "ne" tulisivat perääni tai vastaan. En tiedä mistä kiusaaminen johtui. Minua kiusasivat jätkät ja muijat joita en ollu aikasemmin edes nähnyt. Kaikkien silmätikkuna oleminen tuntui raskaalta
pienen pojan päässä.
Yläasteella nämä kiusaajat olivat aivan erilaisia. Opettajat pitivät heistä ja osa oli jopa oppilaskunnassa "ehkäisemässä mm. kiusaamista". Jotenkin nauratti jo silloin että "entiset" vihamieheni jotka olivat heittäneet lumipalloilla päähän, haukkuneet lukuisilla mielikuvituksettomilla sanoilla, olisivat nyt niitä joille pitäisi puhua...Onneksi kiusaamista ei ollut silloin enää paljoa. Mutta pelko jäi.
Kiusaaminen tosiaan jäi, mutta tilalle tuli pintaystävyys joka jatkui aina niin kauan kuin toisella oli aikaa minulle. Yhtenä päivänä kavereita, seuraavana päivänä saattoi "kaveri" olla jo toisen tyypin kanssa ja tuntui että minut unohdettiin yhdessä yössä. Jäin yläasteella yksin. Toki yritin pysyä "ryhmässä" etten ihan syrjäytyisi julkisesti. Omassa päässäni olin täysin yksin. Kerroin kiusaamisesta vanhemmilleni, mutta eivät reagoineet mitenkään. Jälkeen päin olisi kai pitänyt paremmin tuoda esille ongelmia joihin törmäsin koulussa ja omassa päässäni...Nyt, 21vuotiaana tunnen pientä katkeruutta ihmisiin. Kukaan, 12vuoden aikana ei koskaan ollut kaverini. Tämä ja lukuisat yksinäiset illat ja viikonloput ovat saanneet minusta aivan erilaisen puolen esiin. Siis päinvastaisen kuin olin ala-asteen alussa.
Olen sisäänpäin kääntynyt. En hymyile koskaan, koska en tunne että pitäisi. Ehkä pahinta tässä on, etten tunne mitään. En ihastumisen tunnetta, en rakkautta...Ainoastaan jännitystä jota saan, jos vaikka kaahailen autollani. Olen ollut äidilleni ilkeä. Sanonut, tehnyt asioita joita ei varmasti "normaali" ihminen tekisi. Tuntuu kuin en voisi enää tuntea mitään empatiaa toisia kohtaan. Tämä on tullut ilmi esim. kun äidilläni ilmeni syöpä, tai joku tuttu kuolee. Ei tunnu missään miltään. Ihmiset ovat minulle ilmaa...Tuomitsen ihmisiä vaikken tunsikaan. Johtuu varmaan pettymyksestä kun minut jätettiin yksin...Kuitenkin olen hyvin lojaali ystävä, jos minulla olisi. En kuitenkaan halua ihmisille tehdä mitään pahaa. Ei tulisi mielenkään satuttaa toista. Mutta tuntuu että en saa enää tunne-puoltani kondikseen, normaaliksi.
Lääkäriin en mene. Mitään lääkkeitä tai laitoshoitoa en halua. Voiko tästä parantua? Haluan olla se reilu ja hymyilevä ihminen taas.
Tiedän ettei muutos hetkessä tule mutta kai tässä on jotain mitä voi tehdä? Vai onko persoonallisuus sellainen jota ei voi enää muuttaa jos sitä kovalla kädellä on runnottu ja muokattu tätä kovaa maailmaa vasten...
Tunteiden häviäminen
Tunteeton...
4558
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla itselläni on vähän sama juttu. Oon mietiskelly ja tullu siihen tulokseen, että jos en ois tällä tavalla "kovettunut", niin en mä olisi tässä, mä olisin tappanut itseni. Kai se on jonkinlainen alitajuinen suojautumismekanismi mikä meillä jokaisella on tuolla jossain... Mä toivon että tää tunteettomuus lähtee nyt kun olen päässyt pois vanhoista piireistä. Jos mä joskus saan ihan oikeita kavereita niin kai mä niistä alan pitämään, eli "tunteiden muuri alkaa murtua", tai jotain... Mutta jos ei, niin sitten ei. Sitten oon tunteeton, mutta eipä se enää paljoo haittaa, kun ei se voi satuttaa koska on tunteeton. Pitää vaan rohkeesti kokeilla ja yrittää, ja jos ei onnistu, niin sitten ei, hyväksy ittes sellasena kuin olet. Käytit sanaa parantua. Mutta parantua mistä? Ei mikään ominaisuus, joka on joko saatu tai peritty, voi olla sairaus joka pitäisi parantaa. Kaikki on erilaisia ja toisten tietyt ominaisuudet on maailma muokannu vahvemmiksi. Se on sitä erilaisuutta, mutta psykiatria ei ymmärrä sitä, joten älkää ihmeessä lähtekö mihinkään lääkekierteeseen. Kaikesta mistä voi "parantua", voi parantua ihan itse. Jos ei voi niin sit ei voi. Ei elämän pidäkään olla reilua.
Itselläni on samankailtaista vikaa. Mutta kun sain perheen, niin opin tuntemeen rakkautta poikaani kohtaan. Joten sain tunteeni elämään. Itse olen ollut koulukiusattu siihen asti, kun yläasteella kasvoin vantteraksi. Mutta tunteeni olin lukinnut jo kaun ennen sitä. Monesti mietin, että olisiko minusta ammattisotilaaksi maailmalle, mutta tulin siihen tulokseen, että pelko oli varvoja tunteita mitä minusta löytyi. Toinen oli ujous monia toisen sukupuolta kohtaan. Siinä sitä teinipoikana olikin koittelemusta. Joténkin sitä sitten tuli voitettua toikin ja oli nais voittoisessa työpaikassa johon ujous jäin. Ja rupesin nauttii elämästä. Että kyllä ihminen voi muuttua ja herätellä tunteitaan, mutta kukaan ei siihen voi vaikuttaa ulkopuolelta, kuin sinä itse. Pitää ajautua tilanteisiin joissa pääsee aistimaan ilmapiiriä,jne.
Oon miettinyt samoja asioita ja oon 17. En tunne mitään ketään/mitään kohtaan. Mutta, tää teini-ikä nyt on sellast pelleilyä. Ei oo mullakaan kavereita, eikä oikeestaan mitään. Kovetin itteni vuosi sitten henkisesti, fyysisesti. Huvikseen koitin kerran viillellä kun jokkut puhunu niin en tuntenu mitään ja neuloja silmään. Sotilaan ammattia oon miettinyt pari kuukautta, entiiä tappamisessa vaan kiinnostaa jokin.
Kuulosti hyvin paljon omalta "entiseltä" elämältäni. Itsekin pienenä olin todella sosiaalinen ja mukana kaikessa, mutta sitten kaikki vain muuttui. Tunteita ei enää ollut, tai ne ilmenivät hyvin hyvin harvoin erittäin lievinä. Ihmisiin en ennen lainkaan luottanut, ja oli vain muutamia ihmisiä joille edes puhuin. Ystäviäkään ei ollut. Sitten kuitenkin päätin että nyt on pakko muuttua, haluan elämältä muutakin kuin tunteettomia päiviä, päivä toisensa jälkeen. Tutustuin erääseen tuttuun paremmin, ja hänen kauttaan uusiin ihmisiin. Aloin luottaa heihin vasta vuoden kunnollisen tuntemisen jälkeen. Sitten aloin käymään ulkona heidän kanssaan ja pikku hiljaa huomasin vain hymyileväni. Tunteita koin useammin ja nykyyän elänkin täysin tunteiden vietävissä. Minussa on säilynyt kuitenkin se kyynisyys ja kylmyys, mutta nykyään pystyn hallitsemaan sitä. Nähtävästi johtunee siitä että olen ollut joskus koulukiusattu, nykyään puolustan itseäni ja minähän en lannistu. Neljä vuotta se kesti, mutta nykyään joskus vaan havahdan keskellä päivää onnellisuuden tunteeseen. Kaikki on paremmin kuin ennen. Asennetta vaan kehiin, hymy nousee sinunkin huulillesi vielä varmasti!