Täällä puhutaan paljon koulukiusattujen ahdistuksesta, masennuksesta sekä muista seurauksista. Lisäksi koulukiusaajat haukutaan maan rakoon, mitä en toki periaatteessa vastusta. Täällä on myös kuultu paljon kiusattujen mielipiteitä sekä tunteita kiusaamisesta. Mutta entäs kiusaajat? Eikö pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kaiken pahan juureen, eli kiusaajien päänsisäisiin asioihin?
Itse olen lukion 1. vuosikurssilla, sekä tunnustan olleeni koulukiusaaja yläasteella, tätä kyllä kadun suuresti, suuremmin kuin kukaan läheiseni voisi ikinä arvatakkaan.
Olen todennut turhautuvani hyvin helposti, mikäli asiat eivät suju, tai en näe asian turhana. Tämä turhautuneisuus täytyy purkaa johonkin, joka on valitettavan usein ollut toinen ihminen. Nykyään olen saanut purettua turhautumiseni punttisalilla taikka jossain muussa urheilussa, myös kevytmoottoripyörällä ajaminen helpottaa oloani suuresti, etenkin mahdollisimman lujaa ajaminen. Normaalisti ajan 100km/h alueella vähintään 120kmh/h, vauhdin kasvaessa tunnen olevani vapaa kaikesta, tämän tunteen koen myös joskus juomalla alkoholia sekä polttamalla tupakkatuotteita yksin ja rauhassa kaikelta.
Minulta ei ole ennen 16. ikävuotta ikinä kysytty, miltä minusta tuntuu juuri nyt tai onko jokin henkisesti vialla. Edes koulupsykologi/kuraattori ei kysellyt mistään muusta, kuin kotona riitelystä.
Kotiolojani ei voi syyttää mistään. Vanhempani ovat molemmat korkeakoulutettuja, sekä he ovat kasvattaneet minut ja sisarukseni paremmin, mitä olisin voinut toivoa.
S
ilti jokin oli mennyt pieleen. Koko elämäni minua on pidetty henkisesti vahvana, myös minä itse olen pitänyt itseäni vahvana, jolloin mikään ei ole järkyttänyt mielentilaani. Osaan pysyä kylmänä/järkkymättömänä hyvin järkyttävissä tai vaikeissa tilanteissa.
Mutta palattakoon aiheeseen, eli koulukiusaamiseen.
Kuten aiemmin kerroin, purin turhautumistani muihin ihmisiin. Yläasteella nämä "purkaukset" kohdistuivat vain erääseen tyttöön, joka oli samalla luokalla, tosin kukaan ei myöskään pitänyt tästä henkilöstä, joten asiat saivat suuremman mittakaavan, kuin mitä vain omasta "pään aukomisestani" olisi tullut. "Pään aukomisella tarkoitan suoraa vittuilua, selän takana kuiskimista, ilmeilyä, eleilyä jne. Fyysistä väkivaltaa en käyttänyt, en nähnyt sitä aiheelliseksi. 8. luokalla asiaan alettiin puuttua opettajien sekä rehtorin toimesta. Koko oman luokkani pojat, sekä muutama tyttö oli syyllistynyt samoihin asioihin kuin minä, mutta "uhri" nimesi minut suurimmaksi "pään aukojaksi", mikä oli aivan totta. Jouduin rehtorin puhutteluun, jossa kohtasin vain syyttelyä, tai ainakin syyttämiseksi koin tämän puhuttelun. Sen jälkeen koin välillä opettajien pitävän minua erityisesti silmällä, mikä sinänsä on oikein. Edellisistä johtuen aloin turhautua aina vain enemmän, sekä turhautumispurkaukset olivat kovempia. Tätä ei myöskään auttanut opettajien "munattomuus", äitini työskenteli samassa koululaitoksessa, joten hän tapasi opettajiani, jotka kertoivat huonosta käyttäytymisestäni hänelle melkein joka päivä, nämä asiat sain kuulla kotona, turhautti, koska opettajat eivät uskaltaneet puhua minulle itselleni.
Olen myös aina kokenut vanhempieni ammattien sekä joidenkin sukulaisteni aseman vaikuttaneen ennakkoluuloihin minua kohtaan, minun odotettiin/odotetaan aina käyttäytyvän esimerkillisesti sekä suvaitsevasti kaikkia kohtaan.
Myöhemmin aloin oppia kanavoimaan turhautumistani aikaisemmin mainittuihin asioihin. 9. luokalla kiusaamista tapahtui vähemmän kuin ennen, välillä kumminkin enemmän, välillä vähemmän. Kiusattu alkoi kulkea koulukuraattorilla lähes joka toinen päivä. Katkeroiduin. Miksei minun tunteitani tai ajatuksiani haluttu kuunnella, eikö kukaan välitä, miltä minusta tuntuu? Olenko nyt niin paha ihminen, etten ansaitse keskustelutuokiota kuraattorin kanssa? Itse en uskaltanut mennä puhumaan kuraattorille, sillä asiasta olisi kumminkin noussut suuri "juttu", jota en halunnut. Turhauduin koko koulujärjestelmään.
9. luokan epävirallisissa päättäjäisissä eli ryyppäjäisissä illalla sain vahvassa humalatilassa koottua itseni ja pyysin anteeksi, mutta en kiusaamaltani tytöltä, vaan kahdelta pojalta -jotka olivat/ovat ystäviäni, mutta aina joskus purin turhautumistani myös heihin.
Pääsin peruskoulusta ja aloitin lukiossa, koulumatka sekä -piha pysyi samana, rakennus vaihtui, tämä toi mukanaan uusia ystäviä vanhojen ohelle. Kiusaamani tyttö siirtyi opiskelemaan toiselle paikkakunnalle.
Olen nyt 17-vuotias ja oltuani nyt yhden lukukauden kiusaamatta ketään, olen alkanut tuntea suurta häpeää tekemisistäni. Kadun tekemisiäni enemmän kuin mitään muuta ja mikäli voisin elää nuo hetket uudestaan, tekisin kaiken toisin. Nykyään pidän koulukiusaamista sivistymättömyytenä, enkä voi sietää sitä.
Haluan vielä kerran korostaa sitä, kuinka paljon kadun sitä, että olin kerran koulukiusaaja.
Tulevaisuudessa on mahdollista, että suuntaudun politiikkaan (joten on mahdollista, että kuulette minusta vielä), sillä haluan asioihin muutosta.
Myös kiusaajien tunteet täytyy ottaa huomioon, vaikka se kuullostaakin kohtuuttomalta.
En ole kertonut yhdellekkään läheiselleni näistä asioista, koska en ole nähnyt sen olevan tarpeellista. Mutta jos yksikin koulukiusaaja menee itseensä tämän tekstin seurauksena, maailma on taas hieman parempi paikka.
Kiusaajan näkökulma
erkkiperkki112
4726
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
että olet pystynyt noin parantamaan tuota asiaa. se on tosi hienoa. (jos menet politiikkaan , niin kiusauksen kohdekin saa kostonsa, kun vetää lööpit siitä?) Mutta vakavasti ottaen, se on totta että koulukiusaajahan tarvitsisi kai useinkin jotain apua kanssa - tai siis ehkä vain järjellistä keskustelu mahdollisuutta jonkun ulkopuolisen kanssa.
Kaikki ovat turhautuneita. Enemmän tai vähemmän. Mutta eräät eivät pura sitä toisiin. Miettimisen arvoinen asia onkin että miksi toiset eivät tajua olla purkamatta sitä toisiin. Ovatko he tyhmiä, ilkeitä, pahoja? No ainakin pahempia kuin nämä "kiltit", niin minä ajattelen. Ei tarvita mitään ammattiapua eikä ylimääräistä huomiota tajutakseen ettei toisia saa kiusata vaikka mikä olis vikana oman pään sisäs. Siihen tarvitaan vain AIVOJA ja taitoa käyttää niitä. Mutta hyvä että olet nyt fiksuuntunu. Kiusaaja ei missään nimessä ole mikään uhri. Ja siksi ei minun mielestäni ansaitse minkäänlaista "ammattiapua" ainakaan koulun suunnalta. Jos turhautuneisuus tulee kotoa tai mistä hyvänsä niin se homma hoidetaan sitten siellä, jos kiusaaja edes tätä haluaa, useasti näyttää että ei. Useesti sitten tämä kuuluista turhautuneisuus onkin vain pelkkää teiniangstia jolle ei ole mitään järkevää syytä. Pitäisikö tällaisiin ihmisiin tuhlata resursseja, kun on aika varmaa että he eivät huoli sitä, tai että se ei tehoa millään lailla? Eli joo, lyhyesti sanoen. Oletko niin paha ihminen ettet ansaitse edes pientä tuokiota kuraattorin kanssa? Ehkä, todennäköisesti kyllä. Jos sua olis silloin paapottu niin ehket vieläkään olis fiksuuntunu. Oisit uhriintunu ja ja nytkin joka kerta haukuttuasi jotakuta juoksisit kuraattorille itkemään, saamaan hyväksyntää teollesi, sillä eihän sua voi syyttää koska sä olet vain turhautuneisuuden uhri.
Olen kiusattu ja minunkin mielestäni kiusaajienkin pitäisi puhua ammattiauttajalle. Kun kiusaajilla on niin vaikeaa, vanhemmat eroomassa ym.. Mun kiusaajat tuskin koskaan on ees harkinnu mennä puhumaan jollekin kun siitä menee maine, vittu kun se maine!
Itse kiusasin sekä ala että yläasteella kauheella kaveriporukalla melko rajusti...
Haukuttiin, arvosteltiin, väheksyttiin, tönittiin ja jopa käytiin kiinni yhteen pelleen.
Kaikil meil asiat hyvin, frendejä, hyvin meni himas vitun siistit kevarit kaikilla ja tyttöystävät. ja kaiken lisäks vitun hyvännäkösiä ollaan :)
Kiusattiin heikoimpia rumia pellejä koska se oli niin huvittavaa.
Tarkotan vaan että ei kaikilla kiusaajilla mene huonosti, ei kaikki oo turhaantuneita, jotku on vaa nii vitun kusipäitä
Oli pakko tulla puolustamaan kiusaajia kunnei kukaan muukaan sitä tee.
Avautukaas nyt sit joku pahasti kiusattu täst kommentista Kiitosh!..