Tuntuu, että alan tulemaan siihen pisteeseen, että en jaksa enää. En jaksa enää esittää kiinnostunutta, jos en ole, en jaksa kysellä muiden kuulumisia, en jaksa kuunnella muiden murheita, en jaksa esittää hauskaa, en jaksa enää mitään.
Tuntuu, että kukaan ei ole koskaan kiinnostunut minusta ja siitä mitä teen tai ajattelen. Edes joskus tahtoisin kokea sen, kun joku kysyisi minulta jotain!meinasin purskahtaa itkuun, kun eräs vanha tuttava kysyi, että mitä Minulle kuuluu? Niitä sanoja olin kaivannut jo niin kauan. Tahtoisin jonkun vain istumaan lähelleni, ehkä pitämään kädestäni, jonkun joka katsoisi syvälle silmiini ja sanoisi, että ei hätää, olen tässä. Joku, joka kuuntelisi minua.
En ole yksinäinen, sillä minulla on hyviä ystäviä, mutta heillä kaikilla on muitakin tärkeämpiä ihmisiä, kuten perhe ja poikaystävät. Minulla ei. Voisin vain vajota sängyn pohjalle ja itkeä sitä ettei minulla ole ketään, rypeä itsesäälissä. Leijuisin taivaissa, jos joku tulisi ja halaisi minua. Itkisin varmasti myöskin.
Luonteeltani olen hyvin herkkä, epävarma, mutta sisimmissäni olen erittäin iloinen ja räiskyvä persoona kunhan vain saisin joskus näyttää sen. Kun joku vain kuuntelisi minuakin. En osaa tyrkyttää omaa seuraani muille, en osaa mainostaa itseäni, en osaa olla kiehtova. Osaan vain olla kaunis ja hyvin puettu nukke, vailla sisältöä.
En oikeasti tiedä mitä teen. Aina jos olen jonkun muun seurassa, niin olen se, joka jää varjoon. Minua ei katsota silmiin, vaikka itse katsonkin puhujaa, mutta useimmiten se vieruskaveri on aina sata kertaa mielenkiintoisempi hurmaavilla jutuillansa ja keimailevalla olemuksella. En jaksa tätä.
Tänään kerroin vanhemmilleni, että tahtoisin yo-lahjaksi edes vähän rahaa, sillä olen lähdössä ulkomaille. Vanhempani eivät noteeranneet tätä mitenkään, vain pitkä hiljaisuus ja sitten puheenaiheen vaihto. Minun koulu, minun elämä, minun tulevaisuus, minun ihmissuhteet... ketään ei kiinnosta. Tahtoisin kokea miltä tuntuu, kun joku oikeasti välittäisi, olisi kanssani.
Syvä huokaus.
Jos saisin edes hetken olla näkyvä...
-ujoneito-19
201612
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 20
Vanhimmat
taito. Kun on "olematon", ei ärsytä ketään, saa kavereita, ei tule kouluissa kiusatuksi jne. Välttyy kaikelta pahalta. Elämän ollessa liiankin helppoa, tuntuu se silloin myös raskaalta. Tylsältä, merkityksettömältä... Mutta ei meillä kenelläkään ole helppoa. Se pitää muistaa :)
Minua on koko ikäni kiusattu ja syrjitty juuri sen takia kun olen niin "olematon"; ärsytän ihmisiä koska "en puhu mitään". Kasvatusveljenikin sanoi kerran minusta: "toi on ihan olematon". Haluaisin olla näkyvämpi, pidetympi ja sosiaalisempi (en siksi koska ihmiset haluaisivat minun olevan sellainen, vaan koska itse haluan).
No sellaisilla ihmisillä tuntuu olevan eniten kavereita, jotka eivät pukahda sanaakaan. Kun on hiljainen, mihinkään ei voi tarttua (kiusaamismielessä). Ehkä voi haukkua hiljaiseksi, mutta...
Minä olen perheetön , olen siitä onnellinen. Pidän huolen itsestäni enkä kaipaa toisten uteliaisuutta minusta. Useammille kysely voinnistani olisi halu kurkistaa yksityisyyteeni ja muodostella siitä omia ehkä vääriäkin mielikuvia .
Niin no en puhunut muista ongelmistani, kun joku mainitsi, että elämä on jo liian hyvää, niin se käy tylsäksi. Minulla on väkivaltainen lapsuus,paljon perheongelmia ja edelleen joudun asumaan toisen vanhempani kanssa, joka on hyvin mielenterveysongelmallinen. Tätä ei jaksa enää. En voi muuttaa vielä omaan asuntoon, sillä ei ole rahaa ja nyt menen puoleksi vuodeksi töihin, mutta minun täytyy säästää se raha, jotta eräs pitkäaikaisimmista unelmistani toteutuisi eli pääsisin tapaamaan ystäviäni ulkomaille. Olen vain niin väsynyt...
Pyydän anteeksi. En tiennyt, että sulla asiat on noin. Luulin, että olet "keskiverto-bailaaja" siis semmoinen tyttö jolla kavereita riittää mutta jota ei niin henk.kohtaisesti huomioida kun ketään ei kiinnosta. Anteeksi, ymmärsin väärin. Joo, ei sulla mitenkään liian helppo elämä. Ei mullakaan tosin.
Voimia sulle. Sinun on hyvä tietää ettet ole yksin. Meitä näkymättömiä löytyy muitakin. Täytyy vain yrittää pitää lippua korkealla ja uskoa, että jo huominen voi olla parempi.
*ottaa kädestä kiinni* No mitäs sulle kuuluu?
Se kyllä itkettää, kun joku ihan tosissaan kysyy että hei, mitä Sinulle ihan oikesti kuuluu? Olen kokenut sen kerran tai kaksi. Oitis on alkanut itkettämään enkä ole osannut vastata mitään, vaan jotenkin poistunut tilanteesta. Ollut vaiti. En osaa (tahdo?) antaa itsestäni ulos paljoakaan.
Ehkä tässä on aika alkaa rakentamaan sitä omaa elämää, hankkia itsetuntoa ja itsevarmuutta. Tämä koti syö minua sisältä päin ja tiedän, että omillani asuessani olisin paljon itsevarmempi ja en niin ujo. Minusta on jo pitkään tuntunut, että elän muiden elämää, teen kuten muut haluavat ja käskevät. Vaikka itse tiedän mitä elämässäni haluan, niin se ei ole aina niin helppoa toteuttaa sitä, kun samalla haluaa miellyttää muitakin.
Minua itketti, kun luin ensimmäistä viestiäsi. Kun kerroit lisää itsestäsi ja taustastasi toisessa viestissä, tuli sellainen olo, että jonkinlainen terapiakin voisi tehdä hyvää. Ja omilleen muutto, mutta ehkä mieluummin johonkin mukavaan yhteisöön kuin ihan yksikseen. Toivon, että aurinko alkaa paistaa elämääsi.
Millaiseenkohan terapiaan mun kannattaisi sitten hakeutua ja mihin otan yhteyttä? Mulla on erittäin epäselviä nämä kaikenmaailman terapia-/psykiatri- yms. hoitomuodot ja se miten niihin edes ylipäätänsä pääsee. Kirjoitinkin jo tuonne masentuneet-osioon kysymyksen mistä pitäisi lähteä hakemaan apua...
En ole asiantuntija ollenkaan - ympärilläni vain on ollut tai on edelleen joitakin mielenterveysongelmaisia - mutta neuvoisin ottamaan yhteyttä esimerkiksi kunnan mielenterveystoimistoon. Ymmärtääkseni sellainen on kunnassa kuin kunnassa. Siellä osaavat kyllä neuvoa eteenpäin. Jos olet vielä koulussa, sittenhän voit mennä käymään vaikka koulukuraattorilla. Kyllä se siitä.
Miksi nää on tehty näin vaikeiksi? Ei mitään hajua mistään tän kaupungin mielenterveystoimistoista tai sen numeroista tai yhtään mistään minne voi ottaa yhteyttä. Ja näin jälleen osa jää ilman tarvitsemaansa hoitoa.
sitten kuuluu? :)
Kukaan ei ole koskaan kysynyt sitä minulta,niin kysymys on melko haastava minulle. Sanoisin, että olen hiukan masentunut kotioloistani ja tällähetkellä enpysty muuttamaan poiskaan. Perheeni tukahduttaa minut omilla mielenterveysongelmillaan(alkoholismia,masennusta,ahdistusta,pakkoneurooseja).Tämä saa minutkin masentumaan. Ennen joskus olin iloinen, avoin ja huoleton ihminen, mutta pikkuhiljaa perheeni ongelmat alkoivat syödä minuakin sisältä(näin ollen tuli kaikki nämä aloitusviestin ongelmat) Sitten minulla on hyvä ystävä,mutta tajusin tässä hetki sitten,että hän selvästi käyttää minua hyväkseen. Jos minä saan esim.miesten huomiota tai joku tulee juttelemaan minulle, niin tämä häätää kaikki pois. Sitten kun hänelle tullaan juttelemaan, niin minun täytyy väistyä. Ystäväni tyrmää myös kaikki minusta kiiinnostuneet, että:"olipas ruma!" Ystäväni tietää paremmin kuin hyvin, että olen ujo ja jännittävä, toisin kuin hän, MUTTA hän tokaisi tässä yksi ilta, että:"Eniten maailmassa vihaan ujoja ihmisiä, he ovat säälittäviä!" Se oli kuin isku puukolla sydämeen, oman parhaan kaverin suusta.Siinä tosiaan aukeni silmätkin, että millainen meidän ystävyys loppujen lopuksi onkaan. Että sellaista minulle kuuluu näin lyhyesti sanottuna:)
kun jaoit kuulumisesi. :) Haluasit siis, että sinulla olisi joku ystävä, kaveri tai enemmänkin vierelläsi? Jos tiedät, että haluat sellaisen, oletko yrittänyt hankkia sellaista? Ei se mahdotonta ole, älä heitä toivoa kaivoon. :) Täällähän me olemme kaikki samankaltaisessa tilanteessa joten tämä on yksi hyvä paikka aloittaa. Minä esimerkiksi näin kesän lähestyessä kaipaan jotakuta käymään kanssani kahvilla, kävelemässä läheisellä merenrannalla, pelaamassa kanssani koripalloa/sulkapalloa, ihan vain hengailemassa ja katsomassa leffaa. Tässä on ainakin yksi. Toinen asia sitten on miten luottaa internetin välityksellä. Minä itse olen vähän varmaan liiankin peloton ja luottavainen netissä, mutta sitä kautta olen tavannut ihmisiä, eikä yksikään ole vielä ollut huono tuttavuus vaikka ei nyt ylimpiä ystäviä saati jokapäiväisiä kavereita olekkaan tullut. Mutta jostain on aloitettava. Ja niin, tänään oli esimerkiksi kiva päivä nettituttavan kanssa kun nähtiin pitkästä aikaa. Hengailtiin vain, mutta kelin puitteissa oli kiva käppäillä ja jutustella niitä näitä. Eikä puhuakkaan tarvinnut jos siltä tuntui.
Kaipa voisin sanoa kaipaavani ystävääkin. Ehkä sellaista, jonka varjoon en kerta toisensa jälkeen jäisi. Olen aina hänen varjossansa kävelevä haamu, sillä hän on paljon voimakastahtoisempi, sosiaalisesti lahjakkaampi kuin minä. Toki hän osaa kannustaa minua ja näin, mutta kyllä se syö minua sisältä näin pitemmällä aikavälillä, sillä muu maailma huomaa aina vain hänet. Kaikki pyörii aina hänen halujensa ja tahtonsa mukaan. Inhottavaa puhua ystävästä näin, mutta tahtoisin tosiaan joskus olla näkyvä. Itse asiassa on minulla nettituttava, tapaan hänet ensi viikolla ja toivon saavani hänestä uuden ystävän. Kaipaan nimenomaan sellaista henkilöä, joka jaksaa kääntyä minuunkin päin ja kysyä miten minulla menee ja minä saan välillä, vuorostani kertoa omista asioistani. Ja vastapainoksi minä kuuntelen toista:)
Tuntuu, että alan tulemaan siihen pisteeseen, että en jaksa enää. - Tiedän täysin tunteen. Ei vaan enää jaksa!! Tuntuu, että kukaan ei ole koskaan kiinnostunut minusta ja siitä mitä teen tai ajattelen. Edes joskus tahtoisin kokea sen, kun joku kysyisi minulta jotain!meinasin purskahtaa itkuun, kun eräs vanha tuttava kysyi, että mitä Minulle kuuluu? Niitä sanoja olin kaivannut jo niin kauan. - Kyllä on raivostuttavaa nähdä vanhoja luokkakavereita, ja sitten ne ei edes kysy mitä sä teet, vaikka sä kyselet niiltä ummet ja lammet (vielä semmossia tyyppejä jotka ovat mukavia ja kertovat ittestään ihan mielellään, mutta sitten: Ai emmä tiennykkään että sä olit siellä, no et kai kun et s******a kysyny. Tahtoisin jonkun vain istumaan lähelleni, ehkä pitämään kädestäni, jonkun joka katsoisi syvälle silmiini ja sanoisi, että ei hätää, olen tässä. Joku, joka kuuntelisi minua. - Niin minäkin, niin paljon. En ole yksinäinen, sillä minulla on hyviä ystäviä, mutta heillä kaikilla on muitakin tärkeämpiä ihmisiä, kuten perhe ja poikaystävät. Minulla ei. Voisin vain vajota sängyn pohjalle ja itkeä sitä ettei minulla ole ketään, rypeä itsesäälissä. Leijuisin taivaissa, jos joku tulisi ja halaisi minua. Itkisin varmasti myöskin. - Kyllä, minä olen ainut kaveriporukastamme jolla ei (vieläkään) ole poikaystävää (ikää kohta 21). Ei todellakaan jaksa kuunnella kun kaveri sanoo, että Kun minä en osaa enää nukkua yksin, kun minusta tuntuu ettei kukaan koskaan tulekaan nukkumaan minun kanssani vapaaehtoisesti. Luonteeltani olen hyvin herkkä, epävarma, mutta sisimmissäni olen erittäin iloinen ja räiskyvä persoona kunhan vain saisin joskus näyttää sen. Kun joku vain kuuntelisi minuakin. En osaa tyrkyttää omaa seuraani muille, en osaa mainostaa itseäni, en osaa olla kiehtova. Osaan vain olla kaunis ja hyvin puettu nukke, vailla sisältöä. - Ei sinun tarvitsekaan tyrkyttää seuraas muille. Kunhan muistat ja uskot sen, että tulet löytämään ihmisiä jotka ovat samalla aaltopituudella kanssasi. Tällaset ihmiset pitävät sinusta juuri sen takia, ettet ole päällepäsmäri ja vaan olet räiskyvä itsesi sillon kun sinulla on hyvä päivä: eli että olet aito (eli kun olet onnellinen niin se näkyy räiskyntänä) Mä tiedän että on ihmisiä jotka hyväksyy toisten hyvinkin vaihtelevat luonteenpiirteet (koska mä olen välillä hyvinkin äänekäs, mutta silti ne jotka ei mua tunne pitää mua hiljasena ja rauhallisena) En oikeasti tiedä mitä teen. Aina jos olen jonkun muun seurassa, niin olen se, joka jää varjoon. Minua ei katsota silmiin, vaikka itse katsonkin puhujaa, mutta useimmiten se vieruskaveri on aina sata kertaa mielenkiintoisempi hurmaavilla jutuillansa ja keimailevalla olemuksella. En jaksa tätä. Tänään kerroin vanhemmilleni, että tahtoisin yo-lahjaksi edes vähän rahaa, sillä olen lähdössä ulkomaille. Vanhempani eivät noteeranneet tätä mitenkään, vain pitkä hiljaisuus ja sitten puheenaiheen vaihto. Minun koulu, minun elämä, minun tulevaisuus, minun ihmissuhteet... ketään ei kiinnosta. Tahtoisin kokea miltä tuntuu, kun joku oikeasti välittäisi, olisi kanssani. - Sanoisitko vanhemmilles että kuulitteko? Eikö teitä yhtään kiinnosta mitä rahoilla meinaan tehä? Kiinnostaako teitä tippaakaan? En tiiä onko kovin hyvä neuvo, mutta joskus ihmiset eivät vaan tajua minkälaisen kuvan antavat toiselle omalla käytöksellään: ehkä niitä kiinnostaa, mutta sinä olet näyttänyt niin vahvalta ja hyvin voivalta päällepäin (olet hyvin peittänyt olosi) että ne luulee, että sä vaan ilmotit ja ettet ehkä kaipaakaan enää vanhempiesi mielipiteitä tai ajatuksia.
ja olis pitäny lukea loputkin tekstit, niin ymmärtää, ettei vanhemmilla siellä ole kaikki hyvin ja siksi ehkä huutaminenkaan ei ole kovin hyvä idea... :(