Olen yksinäinen sen takia, etten kerta kaikkiaan osaa olla aidosti kiinnostunut muiden ihmisten tekemisistä ja kuulumisista, en tutustu uusiin ihmisiin enkä halua. Menee vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Olen käytökseltäni muuten moitteeton, todella huomaavainen ja hienotunteinen, järkevä, siisti, hymyilevä ja muuta.
Haluaisin paljon kavereita vain sen takia, jottei kukaan luulisi että olen yksin sen takia, etteikö minusta pidettäisi.
En osaa enää kuvitella itseäni seurustelusuhteessa, yhdenyönjutut tuntuu paljon omammalta.
Olen nuori aikuinen, lääkäri on tutkinut persoonallisuuttani ja voimakkaina tuli vaativan ja narsistisen persoonallisuuden piirteitä mutta mitään diagnoosia ei tullut nuoren ikäni takia. Ja oikea narsistihan ei tälläisiä puhuisi??
Osaako kukaan sanoa tähän mitään?
Onko normaalia, ettei välitä?
Haluaisin kuitenkin kovasti omia lapsia, mieluiten pian.. niihin suhde tuntuu olevan ihan erilainen, vaikkei ennalta kaikkea voikaan tietää. En tiedä rakastaisinko niitä, mutta mulla on hirveä hinku saada kasvattaa lapsi "täydelliseksi" ja ylpeäksi kasvatuksestaan
Auttakaa!
Miten minä oppisin kiinnostumaan muista ihmisistä?
suksikauppias
82418
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Sä oot kyyninen, mahdollisesti tunnevammainen, mutta kun en ole alan osaaja niin ei kannata ottaa liian tosissaan. Tästä neuvosta toivon et otat vaarin: ÄLÄ hanki lapsia. Se ei voi mennä hyvin.
Pidetäänkö sinusta? Ehkä tärkeämpi rooli kavereilla/ystävillä on, että heidän kanssaan voi jakaa elämän ilot ja surut. Mutta jos muut ihmiset ovat vain väline sinulle näyttää moitteettomalta ja suositulta, niin kyseessä on todellakin hiukan narsistinen luonne. Tosin itsekin inhoan toisten "tuomitsevia" katseita siitä, että olen yksin ja siksipä joskus tulee ihan sen takia "kulissikavereiden" seurassa oltua...
mä tiedän että kuulostaa hirveältä, mutta en oikeasti keksi yhtään mitään syytä, miksi kukaan vihaisi/inhoaisi mua muuta kuin pelosta, epävarmuudesta tai kateudesta johtuen.. siis oikeasti!! voiko ihminen ajatella näin? :( Mulla on muutamia hyviä ystäviä joiden kanssa tullaan hyvin toimeen ja keskustellaan syvällisiäkin lähinnä filosofisia aiheita ja vastapainona ihmisten ja ihmiskunnan haukkumista lyttyyn ja snobbailua huumorilla. lapsena olin lapskatraan "aikuinen", keksin toisille leikkejä leikittäväksi ja niin edelleen. Viihdyin aikuisten keskusteluja kuunnellen. Oon ollut todella pikkuvanha ja saanut/joutunut ottamaan vastuun omista päätöksistä. Kotona ei mitään ihmeempää kuria ja sääntöjä eikä kukaan lapsista niitä näkymättömiä rajoja koskaan rikkonutkaan. Mua ei ole koskaan kiusattu eikä kukaan ole juurikaan sanonut inhoavansa tai vihaavansa mua. Enimmäkseen olen kuullut kehuja, ihailua luonteenlujuudestani ja aikuismaisuudestani ja rohkeudestani. Ihan oikeasti, en yhtään nyt liioittele tai kaunistele. Ihmiset ei lähesty mua koska mä en lähesty niitä ja jos ne erehtyy lähestymään niin ne saa kalseita vastauksia ja ikäviä katseita, totuuden päin naamaa ja halveksuvan mulkaisun. Emmä voi sille mitään että ärsyttää joutomielet. En tykkää moikkailla ketään enkä pidä small-talkista. Musta se on niin naurettavaa.. ei voi oikeasti ketään kiinnostaa moneltako sattu tänäaamuna heräämään tai voi ku löyty kivat kengät sieltä ja sieltä? Toivon lisää kommentteja. Olen päättänyt, että jos seuraavan parin vuoden aikana en kypsy "normaaliin" sosiaaliseen elämään niin menen jollekin kallonkutistajalle. Vaikken haluaisi.
Mulla on oikeastaan ihan sama asenne kuin sulla, mutta sillä erolla että koska en jaksa kommentoida muiden tyhmiä juttuja, he ovat alkaneet ottaa minut silmätikukseen. Ei vois vähempää kiinnostaa työkavereiden jokapäiväiset kuntosalikäynnit ja kävelylenkit. Ja sitten kun olen hiljaa, se on toisten mielestä epäsosiaalista tai jotain. Mutta sitten joskus harvoin kun puhutaan oikein mielenkiinoisista asioista, niin minäkin innostun ja olen todella nauravainen. En kerta kaikkiaan voi sille mitään että olen tällainen. Small talk ei vain luista. Mutta toisaalta aiemmilla työpaikoilla ei myöskään muiden ihmisten jatkuva haukkuminen ole ollut yhtä systemaattista kuin tällä nykyisellä, eikä siihen keskustelunn todellakaan huvittaisi osallistua. Sitä vähän niinkuin silmät pyöreinä seuraa että kaikesta sitä pitää ihmisiä arvostella... Minä vaan en jaksa, eikä kiinnosta.
ole pakko kuunnella mitään mikä ei kiinnosta.Ei silti tarvitse olla tyly eikä luotaantyöntävä,mutta jos on,niin on. Enpä itsekään jaksa olla kiinnostunut materiaalisesta jutustelusta ja olen heittänyt sen turhan lastin pois,mutta iloitsen kyllä viehkosta tilannekomiikasta ja kunnon keskusteluista. Jos kemiat kohtaavat ,tilanne on heti toinen,vaikka juttu olisi täysin löperö
täällä ilmoittautuu yksi samankaltainen..
olen aina ollut vähän erakkoluonne, ja toisinaan hyväksyn sen. välillä taas alkaa sitten miettiä että MIKS mun pitää olla tällainen ja miks mua ei kiinnosta muiden jutut. joskus ajattelin että olen vain tunteeton mutta ei se niinkään ole...
en löydä myöskään mitään syytä miksi mua vihattaisiin tms. enkä minäkään voi sanoa vihaavani ketään :O minua ei ole kiusattu, en ole itse kiusannut. kaikki on muutoin kunnossa mutta luonne on sitten mitä on! välillä vaan tuntuu että pitäisi olla jollain tavalla "parempi" ihminen, eli omata kamala sosiaalinen verkosto ja jauhaa koko työpäivä paskaa kahvihuoneessa juoruten seijan uudesta hiusväristä. sellainen ei vain minua kiinnosta. ei aina yksinkertaisesti JAKSA edes puhua. miksei myös hiljaisuudesta ja omasta rauhasta saa nauttia ilman että saa oudoksuvia katseita ja jonkun friikin leiman. mutta kyllä, toisinaan kun alkaa miettiä omaa erilaisuuttaan, itsetunto valahtaa alas ja toivoisi olevansa sosiaalisempi. hetkellisesti.
on minulla muutamia kavereita. en vain jaksa olla pitkään kenenkään seurassa, ahdistun jos en saa välillä omaa rauhaa. en haluaisi olla töykeä, mutta siltähän tämä kuulostaa...
myönnetään ettei minua ole helppo lähestyä, en vain osaa feikata. jos ei sillä hetkellä kiinnosta, se näkyy suoraan kasvoiltani. small talkia en lähde edes yrittämään.
jotkut myös tuntuvat liittävän hiljaisuuden ujouteen/heikkoo itsetuntoon. voin omalta kohdaltani sanoa että olen kyllä hiljainen, mutta en niinkään ujo ja itsetunto on (yleensä) ihan kohdallaan.
mutta näköjään olemalla hiljainen tulee ainakin huomatuksi ;)
"normaali" sosiaalinen elämä. on sitä jo reilu parikymmentä vuotta yritetty mutta ei taida olla luotu minulle :D
Joskus on niin, että muista ihmisistä ja heidän asioistaan on vaikea kiinnostua, kun tuntee itsensä joukkoon kuulumattomaksi ja omat kokemuksensa kovin erilaiseksi ja/tai rankemmiksi kuin muilla, nk. keskivertotallaajilla. Muiden ajatukset ja asiat tuntuvat tyhjänpäiväisiltä tai pinnallisilta omien koettujen vaikeuksien rinnalla, kukaan ei tunnu olevan samalla aaltopituudella. Eikä herätä kiinnostusta, ärsyyntymistä ja halveksuntaa paremminkin. Ehkä sinun kohdallasi ei ole näin. Pidä kuitenkin huoli, ettet satuta itseäsi tai muita tai läheisiäsi kohtuuttomasti. Koska olet nuori, persoonallisuutesi tod.näk. kehittyy vielä jonkin verran. Positiiviseen kehitykseen voit vaikuttaa itse, vinkkejä ja apua on maailma pullollaan jos niitä vain haluaa avukseen käyttää. Jo se, että olet huolissasi "normaaliudestasi" on hyvä merkki. Lapsen hankkimiseen ei ole kiirettä, eikä varsinkaan oman egon jatkeeksi, ei tule onnistumaan. Lapset ovat täydellisyydessään yhtä epätäydellisiä kuin aikuisetkin eivätkä "toimi" kuten haluaisit vaikka mitä tekisit ja mitä tahansa kasvatusmetodia toteuttaisit. Vaikka jopa rakastaisit heitä. Ota mieluummin koira ja kouluta se hyvin. Enkä tarkoittanut tällä loukata sinua. No jaa, näitä tuli mieleen luettuani viestisi. Toivon sinulle rentoa jatkoa, uskon että parempaa on tulossa.
Olen vasta viime vuosina huomannut saman asian itsestäni. Ei kiinnosta kukaan. Onhan minulla poikaystävä ja hän kyllä kiinnostaa, mutta suhteemme on alkanut kärsiä viime aikoina kun en ole tekemisissä vapaa-ajalla muiden kuin hänen kanssaan. Se on outo tunne, et haluaa paljon ystäviä ja kaipaa niitä, vaikka niitä ei ole koskaan ollutkaan. Ja jotenkin alitajuisesti poistan sellaiset ihmiset läheltäni kehen en tunne luottamusta tai sellaiset jotka ovat riippuvaisia ystävistä tai ovat pinnallisia.Miksi täätltä maan päältä ei tunnu löytyvän sellaisia kavereita jotka olisivat kiinnostuneita minusta niin minäkin kiinnostuisin heistä.teininä minut viskattiin kaveriporukoista pois kun mulla oli muka ei niin coolit jutut ja nyt olen kylmä ja kukaan ei uskalla lähestyä. Mutta helpottaa kun tietää etten ole ainoa tässä maaimassa ketä tuntee näin.