Itselläni iskee paniikki aina kun joudun olemaan jollain tavalla huomion keskipisteenä tuntemattomien seurassa, tai riittää että meen vaan kauppakeskukseen jossa on paljon ihmisiä,tuntuu että kaikki katsoo. Sain lääkkeeksi Seromexin, en ole vielä aloittanut, kun mietin kannattaako? Kaveri söi jtn lääkettä paniikkihäiriöön ja sanoi että sille tuli kohtauksia milloin vaan, esim. kun oli katsomassa telkkaria kotona, ei siis liittynyt mitenkään muihin ihmisiin. Itselläni aina tulee paniikki kun joudun tuntemattomien kanssa tekemisiin, olen miettinyt syitäkin, nuorena minua kiusattiin koulussa ja kotona isä haukkui, niin nyt koko ajan pelkään että mua ei hyväksytä sellaisena kuin oon ja nauretaan vaan yms, koko ajan tunne et oon muita huonompi ihminen, luuseri yms, tuntuu että muut vaan etsii musta vikoja koko ajan ja en uskalla olla oma itseni, sitten panostan ulkonäkööni miellytäkseen muita (no itseänikin) ja tuo kiusaaminen siis koski myös ulkonäköäni, mikä varmaan selittääkin tuo käyttäytymiseni ja saan ulkonäköni takia paljon huomiota (ihan positiivista) mutta se vaan pahentaa tilannetta, koska vihaan olla huomion keskipisteenä. Ja tuntuu naurettavalta, kun tunnen itseni koko ajan epävarmaksi ja rumaksi, vaikka panostan paljon ulkonäkööni ja näen päivittäin naisia esim. ilman meikkiä yms, jotka on itsevarmoja itsestään yms...
Tunnen itseni myös tyhmäksi, mua kiusattiin ylä-asteella ja lukiossa olin edelleen ujo ja epävarma itsestäni ja en pystynyt keskittymään opiskeluun kunnolla sen takia, olin masentunutkin ja en saanut edes kavereita, mikä hävettää, sen seurauksena huono todistus enkä päässyt ammattikorkeaan, suoritin nyt kuitenkin perustutkinnon joten kuten ja haen nyt vasta amk kun muut mun ikäiset jo valmistuu sieltä, tunnen itseni ihan epäonnistuneeksi :/ En myöskään tiedä miten pärjään siellä koulussa, kai se on pakko aloittaa lääkityksen, koska muuten siitä ei tule yhtään mitään, oon koko ajan paniikissa ja yksin :/
Ja tuntuu tyhmältä syödä lääkkeitä koska ne oireet johtuu nimenomaan niistä lapsuuden huonoista kokemuksista jotka vaikutti itsetuntooni negatiivisesti etten uskalla olla ihmisten kanssa tekemisissä, paitsi tuttujen kanssa joihin luotan ja tiedän että ne hyväksyy mut sellaisena kuin oon, kyllä saan kavereita edelleen mutta päästän vaan harvoja lähelleni ja eipä niitä kavereita ole kuin muutamia ja pari ystävää, tunnen itseni usein yksinäiseksi.
Itselläni oireet on aika pahat jos on oikein jännittävä tilanne (esim. työhaastattelu,treffit, jopa pikkujoulut,myös uudet paikat jossa ei ole ikinä ennen käynyt jännittää, kun pelkää että ei osaa siellä käyttäytyä niin kuin muut ja muut nauraa yms.) tulee sellainen olo että tukehtuu ja ei saa henkeä, silmissä sumenee,huimaa, tulee kamalan kuumaa ja alan hikoilemaan, tuntuu että pyörryn :/ Joudun sellaisissa tilanteissa ottamaan rauhoittavaa ja propralia ja silloinkin jännittää mutta ei tule niitä oireita enää. Tänään tuli kaupassakin yhtäkkiä kauhea olo vaikka en edes ollut yksin liikkeellä, teki vaan mieli lähteä karkuun :( Kai sen lääkityksen on aloitettava, kun en kestä tätä enää. Joutuuko niitä lääkkeitä syömään sitten vuosikausia?:/ Kannattaako mennä myös terapiaan? Maksaako se paljon? Kokemuksia samasta ongelmasta ja neuvoja olisi kiva kuulla!
sosiaalifobia?
kärsivä
221151
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Itselläni on täysin samat oireet, ja aika samanlainen historiakin. Ihmisten kanssa oleminen ja etenkin silmiinkatsominen sekä keskipisteenä oleminen aiheuttaa paniikkioireita. Tuttujen ihmisten kanssa on helppo olla, eikä oireita samalla tavalla tule. Tuntuu että alan päästä niistä pikkuhiljaa eroon terapian ja itsensä arvostuksen lisääntymisen myötä. Lääkkeet voivat olla hetkittäinen apu, mikäli oireet ovat niin pahoja että energia menee niiden kanssa selviämiseen. Mielistäni lääkkeillä voi olla tässä tapauksessa apua; pystyt paremmin keskittyä ongelmiisi. Et ole tyhmä, kukaan ei ole. Kun ei arvosta itseään, ei huomaa että monet ihmiset käyttäytyvät väärin- sinä käyttäydyt oikein ja sinun pitää oppia tuntemaan paikkasi ja arvostamaan itseäsi. Mielestäni ei ole hyvä idea käyttää sellaisia lääkkeitä, joita otetaan kohtauksen tullessa tai mikäli tiedät että joku tilanne on vaikea. Niiden kanssa luulet vielä, ettet selviä tilanteista ilman lääkkeitä, mikä ei ole totta. Kaltaisessasi tapauksessa auttaa varmasti terapia. Se on tärkein apukeino ainakin minulla. Maksut riippuvat iästä ja parista muusta seikasta. Katso linkki. http://www.kela.fi/in/internet/suomi.nsf/NET/110908103557HL?OpenDocument Loppujen lopuksi kyse on itsensä hyväksymisestä ja kontrollin tarpeen murtamisesta. Jokainen ihminen tuntee tunteita, jotka saattavat olla epämiellyttäviä. Minulla ainakin niiden pakonomainen tarkkailu ja kontrollintarve laukaisivat lopulta ongelman. Mutta kyllä sinä selviät, lupaan sen. Tällaisessa "taudissa" on hyvätkin puolensa: luultavasti lopulta huomaat olevasi vahvempi kuin moni muu, ja yllättävän moni asia elämässä tuntuu helpommalta. Varo vaan, kohta tulee Rev. Mcmoon ja sanoo että paniikkihäiriösi johtuu kofeiinista:D.(Suomi 24- paniikkihäiriö palstan insider)
kiitos viestistä, helpottavaa tietää että jollakin muulla on sama ongelma.. Ootko itse kokeillut lääkkeitä? En tiiä uskallanko mennä kenellekään tästä puhumaan, lääkäri ehdotti aluksi psykiatrista sairaanhoitajaa ja sitä kautta mahdollista päästä terapiaan.. Lääkärille siis puhuin vaan noista oireista, en niiden syistä. Ja tuo on totta, että en arvosta itseäni, tuon takia ajaudun myös esim. ihmissuhteisiin joissa mua käytetään hyväks yms.. Kauan oot käynyt terapiassa ja mitä siellä tapahtuu? Ollaanko ryhmässä vai kahdestaan?
Heippa taas. Oon kokeillu monia lääkkeitä, joissa kaikissa sivuoireet olivat pahempia kun positiiviset vaikutukset: painon nousua, väsymystä, seksiongelmia, mielialan laskua. Mutta kyllä terapia on se joka kannattaa. Itselläni kognitiivinen terapia on toiminut hyvin, ja psykoalalyysi huonosti. Jälkimmäinen on todella vuorovaikutuksetonta ja keskittyy liikaa esim. lapsuuden kaivelemiseen. Se on toki tärkeää, mutta yhteistyössä konkreettisen toiminnan kautta voi saavuttaa parempia tuloksia ja vielä nopeammin. Kognitiivisessa siis yritetään oikoa vääristyneitä ajatusmalleja pohtimalla mutta myös käytännön kanssa. Apuna voi olla myös rentoutuskasetit, jotka auttavat palaamaan pahoissa tilateissa tähän hetkeen eikä uppoutua panikoimaan tuntemuksiansa, kuten punastelua. Ehkä teorian kautta parhaiten sopisi käyttäytymisterapia, jossa en kuitenkaan ole ollut. Terapiassa voi käydä yksin tai ryhmässä. Itse en ole käynyt ryhmäterapiassa, mutta se voisi olla hyvä kokemus. Älä mieti ettet voi tästä kenellekään puhua. Loppujen lopuksi sinussa ei ole mitään vikaa, et vain tiedä sitä vielä ;). Kun pääset terapiasta pois sitten joskus, olet yhä sama ihminen, mutta suhtautumisesi itseesi ja muihin ihmisiin on muuttanut maailmasi.
Poituuhan ne sivuvaikutukset jos lopettaa lääkkeet? Ettei vaan mikään noista jää pysyväksi? Aion kyl aloittaa ne nyt, kun ei nuo oireet tosta vaan häviä, terapia olisikin hyvä mun kohdalla,jos sinne uskallan mennä :/ Mutta kiitos paljon neuvoista!:)
Mene terapiaan, se on tärkeintä! Lääkkeet ovat vain apukeino, jos olo on niin paska että kaikki voimat menee olotilojen kanssa selviämiseen. Kyl sivuoireet omassa tapauksessa on kaikki lähtenyt. Painonnousu johtuu suureksi osaksi pöhötyksestä eli veden kertymisestä elimistöön. Enää en käytä tosiaan lääkkeitä kun mitkään ei sopinu mulle. En tosin enää lääkkeitä kaipaakkaan.
no tuokin yksilöllistä se painonnousu.. kaverille ei kuulemma tullut mitään sivuvaikutuksia.. Mutta joo ainakin sille sairaanhoitajalle vois varata ajan ja sitten katsoa siitä eteenpäin.. tänään pitäisi aloittaa ne lääkkeet.. :o
Todennäköisesti jotain sivuoireita tulee. Tuossa vaiheessa joutuu usein venkslaamaan eri lääkkeiden välillä, mutta toivottavasti sopivat löytyy sinulle. Mutta ei se pohjalla oleva syy niillä lääkkeillä lähde, vaan lääkkeet vaikuttaa oireisiin. Lääkkeiden lopettamisen jälkeen oireet voi olla ennallaan, joten siihen terapiaan kannattaa panostaa vaikka se maksaa. Yksi hyvä keino, mitä teen yhä, on kirjan pitäminen hyvistä asioista päivän aikana. Itselläni on ainakin taipumusta itsesyytöksiin ja negatiivisuuteen, joten positiivisen ajattelun harjoitteleminen on tärkeää.
lääkäri kyl selitti että nuo lääkkeet parantaa aivojen serotoniinin tuotantoa niin että paniikkihäiriöstä voi parantua täysin, ja eihän mulla ennen ollut ikinä kohtauksia, vaikka on jo vuosikausia ollut niitä tuntemuksia joista kerron aloitusviestissä (alemmuuden tunne yms), kohtauksia alkoi tulla kun olin stressaavassa työssä jossa hävetti olla...
Oikeesti? Tästä pitää ottaa selvää tarkemmin. Oma lääkärini kertoi päinvastoin.. Minulla on ollut paniikkioireita niin kauan kun muistan. Toisaalta nuorempana pää ei pimennyt, eli niin pahoja kohtauksia ei tullut. Mihin tässä pitäisi uskoa.
no eihän tää voi olla mikään parantumaton sairaus, mullahan tuo alkoi kauhean stressin takia, aina oon ollu ujo ja kova jännittämään, muttei ikinä ollut mtn paniikkioireita ennen...
paniikkihäiriölääke.Tuo valmiste kuuluu samaan sarjaan amerikkalaisten nyt jo paljon puhuttuun fluoksetiini vaikuttavana aineena ryhmään kuin on nuo kuuluisat ssri-lääkkeet.Haittavaikutuksina:ahdistusta,paniikkia,hikoilua,sydämen lyöntitiheyden nousu,verenpaineen nousua,sekavuutta,unettomuutta,päänsärkyä,painon nousua jopa 30kg/2 vuotta.,harha-aistimuksia,lihasten nykimistä,kouristelua,silmäterien laajeneminen,itsetuhoisuutta,aggressiivisuutta,pelkotiloja ym.
sitä käytetään myös paniikkihäiriön hoitoon masennuksen lisäksi ja itselläni myös masennusta.
Sinusta tuntuu, että olet erilainen. Niin me kaikki olemme ja kiitos siitä luojalle. Ajattelehan, miltä näyttäisi, jos kaikki olisimme saman näköisiä ja samanlaisia persoonia. Eiks elämä olisi aika tylsää, sillä persoonalliset ihmisethän just on elämän väriläiskä. Mitä tulee itsensä tarkkailuun, niin sitähän tekee kaikki nuoret. Kaikki nuorten palstat on täynnä epätoivoisia kommentteja ulkonäöstä ja muista asioista. Jos olit joskus lukiossa jotain, niin muista, että se oli silloin. Kun nyt haet kouluun ja pääset, niin olet kypsempi. Sinä ymmärrät asioita enemmän ja sulatat jo erilaisuutesi, koska uskallat kirjoittaa siitä tänne, vaikka nimettömänä. Koska olet muita opiskelijoita vanhempi, niin sinua katsotaan ylös päin. Käytät rauhoittavia siis nykyään, mutta ainoastaan tarvittaessa. Nyt otat asiassa ensinnäkin askeleen psykiatrille ja hommaat paniikkilääkityksen, joka voi olla esimerkiksi yksi tabletti Citalopramia kouluaamuisin. Sen jälkeen menet joko terapiaan tai vertaistuki ryhmään, että saat tietoa ja sen kautta hyväksyt itsesi sellaisena kuin olet. Muista ennen kaikkea, että nyt eletään 2000 luvulla ja ihmiset suvaitsevat sinut erilaisuuksinesi.
tiedän että ollaan kaikki erilaisia, ei sitä vaan ole helppoa rauhoittua kun kohtaus iskee ja häpeää itseään.. Niin taidan tehdä kuten neuvot.. Aika pahat traumat on vaan jättänyt se että oma isä ei hyväksynyt sellaisena kun oon ja nyt on monta vuotta kestänyt se että ajaudun parisuhteisiin jossa miehet ei arvosta mua yhtään ja kohtelee huonosti.. :/ no ei ihme kun ei itsekään arvosta itseään.
homojakaikki
Isä tyttö asetelma saattoi olla isällesi vaikea. Muistan, kuinka oma tyttöni oli murkkuiässä. Jo silloin sain kohtauksia, joita luulin ADHD:ksi. Sen myötä otimme yhteen monet kerrat. Hän on varmaan sinun ikäisesi suurinpiirtein. Oletko muuten kertonnut isällesi, että sairastat paniikkihäiriötä. Jos et, niin kerro joskus ja samalla mainitset sen olevan perinnöllinen yleensä. Se saattaa pistää isäsi miettimään asioita ja ehkä avautumaan sinulle, jolloin saatte puhdistettua ilmaa vanhoista painolasteista. Mitä tulee parisuhteisiisi, niin jätä sellaiset partnerit, ketkä eivät arvosta sinua. Älä edes aloita sellaisia suhteita, sillä se edistää negatiivista mielialaasi. Tiedätkö, minulla on ihan oikeasti kokemusta näistä kouluhommista, kun ne ei kulje. Olen nähnyt, mikä vaikutus oikealla diagnoosilla ja lääkityksellä on koulunkäyntiin. Kerron lopuksi tapauksen, mikä tapahtui joskus 8 vuotta sitten. Olin menossa kaupungintalolle erääseen kokoukseen. Aulassa valmisteltiin ajankohtaisenkakkosen suoraa TV lähetystä. Koska asukkaita ei ollut tullut riittävästi paikalle, niin kaupunginjohtaja pyysi minua katsomoon täytteeksi. Sanoin, että käy, jos minun ei tarvii puhu mitään ja takariviin. Eikös se kuuluttaja painostannut minut pari minuuttia ennen lähetyksen alkua eturiviin. Jotenkin tuli lähetyksen aikana sellainen olo, että nyt pitää lähteä pois tai tapahtuu kohta jotain. Kuulin edessäni olevan ohjaajan kuulukkeista selvään, että on vielä pariminuuttia aikaa jonka hän näytti juontajalle. Hän sanoikin, että koska meillä on vielä pariminuuttia aikaa, niin teen yleisölle pari kysymystä. Ja mikki tuli ensimmäisenä minulle. Tiedätkö, olin niin hämmentynnyt, että en kerinnyt edes mennä paniikkiin, vaan vastasin kysymykseen. Paniikki tuli sitten jälkeen päin. Yleisöosaston kirjoituksessa kysyttiin, että eikö poliitikolla ole mitään muuta sanottavaa. Häpesin hitosti, mutta ajattelin, mitä olisi käynnyt, jos olisin rynnännyt suorasta TV lähetyksestä pois. Nyt pystyn jo nauramaan tuolle asialle. Olin äsken kokouksessa, joka oli valtuustosalissa. Pidin kaksi puheenvuoroa. Ekaa odotellassani tuli välillä vanha peikko ahdistelemaan välillä, mutta ensimmäisen puheen jälkeen toisessa ei ollut enää mitää ongelmia. Tiesin etukäteen, että näin saattaa käydä, koska olin väsynnyt. Olin työpäivän jälkeen jäänyt suoraan paloharjoituksiin ja sieltä menin suoraan kokoukseen. Muista, että jos sinulla on joku tärkeä tilaisuus, niin elä varaa samalle päivälle aikaisemmin muuta, sillä väsymys edistää paniikkia. Pikku lenkki vaikka koiran kanssa ennen tilaisuutta ja sen jälkeen, koska esiintyminen on aika raskasta
Kyllä puhuisin sille, mutta kun ei olla puheväleissä enkä edes tiedä missä päin se nyt asuu, vanhemmat erosivat ja se syytti siitä äitiä ja minua, koska halusin niiden eroavan, sen jälkeen se ei pitänyt meihin yhteyttä ja kun kerran 3v tauon jälkeen nähtiin ja se oli kännissä ja alkoi heti haukkua äidin uutta miestä yms niin ei siinä enää huvittanut sen kanssa puhua, nyt siitäkin taas 2v aikaa, eikä oikeastaan edes kiinnosta enää mitä sille kuuluu, vaikka välillä iskeekin ikävä.. kuitenkin aika pahat traumat se on mulle aiheuttanut.. Nuo kohtaukset tulee mulle riippumatta siitä olenko väsynyt vai en, oon huomannut ettei sillä ole kauheasti väliä, mutta väsyneenä tulee kyl helpommin ehkä.
Onko sinulla ystäviä, kenen kanssa keskustella asioista.
Mut ei noista asioista välttämättä kehtaa puhua kenellekään, oon kyllä kertonut parille ystävälle paniikkihäiriöstä, mutten kertonut syistä mitkä sen aiheutti. Nyt oon 5pv syönyt lääkettä eikä tullut kertaakaan paniikkia aloittamisen jälkeen, ihanaa :)
Joskus olisi hyvä, että saisit puhua jonkun kanssa asioista. Oletko ajatellut vertaistukiryhmää esimerkiksi. Kuulostaa hyvältä, että lääke puree heti ja sinulla menee siten hyvin. Aurinko paistaa täälläkin ja lähen koiran kanssa sauvakävelylenkille.
nyt oma PANIIKKIPALVELU!!Meiliosoitteineen päivineen!
3pv oon syönyt seromexia ja tuntuu että jo eilen alkoi auttaa, on ollut koko ajan tosi rauhallinen olo ja esim. kaupassa oon saanut käydä rauhassa, ilman että kassalla sydän hyppää kurkkuun..:) Saa nähdä miten jatkossa...