Ihmisten keskellä ollessa tunnen tarvetta hakeutua omiin oloihin, mutta sitten taas kotona kun on yksin tuntuu että välillä kaipaisi seuraa... Kesken koulupäivän kun esimerkiksi pääsee hetkeksi yksin jonnekin on jotenkin niin onnellinen. Yksi kaveri minulla on, serkkuni, mutta harvoin tulee muuten kuin puhelimessa juteltua. Ystävyyssuhteiden ylläpitäminen vaatii aikaa ja tämä tuntuisi rasittavalta. Vanhempien luona vierailen viikonloput. Olen luonteeltani hyvin itsenäinen ja viihdynkin välillä itsekseni. Jotenkin tuntuu että itsekseen oleminen olisi paljon helpompaa jos ei saisi kokoajan kuulla esim. televisiosta mitenkä poikkeava on...
Mitä loppuen lopuksi edes haluan?
............
4559
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin ja tuolla "poikkeavuudella" tarkoitin nimenomaan sitä, ettei ole oikeastaan ystäviä. Oletuksena tuntuu olevan että kaikillahan niitä ystäviä on, ystävyyssuhteet kuuluvat tasapainoisen ihmisen elämään jne. Pitäisi aina vaan puhua kaikille ongelmistaan, mutta ehkäpä joistakin tuntuu paremmalta olla vaan hiljaa.
Itsekin miettinyt että mikä tässä oikein mättää. Tuntuu että pitäisi olla ihmisten kanssa ja lässyn lässyn lää, mutta sitten kun ihmisten kanssa on, tuntuu että tämähän on ihan perseestä ja haluaa takaisin omaan rauhaan joka sitten tuntuukin taivaalliselta. Ristiriitaista paskaa, en tiedä monellako on näin hankalaa.
hyvin pitkälti. Ristiriitaiselta tuntuu, toisaalta haluaisi olla ihmisten kanssa, toisaalta tarvitsen paljon omaa aikaa myös. Ehkäpä tuota omaa aikaa tarvitsen kuitenkin suhteessa enemmän..Paria ystävyyssuhdetta en kuitenkaan todellakaan panisi pahakseni, ei vain ole taitoja niiden luomiseen.
Mutta tuo pakkosyöttö hyväksytyistä arvoista on todella rasittavaa ja masentavaa. Esim duunissa kävimme lävitse täysin turhaa "Seven habits of highly efficient people"-kirjaa, jossa yhdeksi "voimavaraksi" (tms) muodostui sitten sosiaaliset suhteet. Viestinä oli : "Muistakaa pitää huolta ihmissuhteista ja ystävistä". Ei ole ystäviä, kiitos vaan, ko "vinkin" seurauksena olin loppupäivän todella ärtynyt ja tämän jälkeen jonkin aikaa (tavallista) masentuneena. Ärsyttää kun ihmiset eivät osaa ilmeisesti arvostaa ystäviään tarpeeksi, heidän ajatusmallinsa tuntuu olevan: "Jos mulla on ystäviä, on heitä kaikilla muillakin, jos ei ole, niin sitten heissä täytyy olla jotain pahasti vialla"
Olen nuorempana kahlannut läpi avioliiton jossa puolisoni oli ylisosiaalinen tapaus joka halusi että meillä käy vieraita, hänen työtovereitaan ja naapureita tai sukulaisia. Asuntomme oli pieni ja tein raskasta työtä enkä edes ollut kovin sosiaalinen, ei meillä kotonakaan oltu. Erosimme sitten muutaman vuoden jälkeen ja sen jälkeen en ole kotiini kutsunut ketään ketä en sinne halua. En koe enää syyllisyyttä siitä että en ole niin sosiaalinen kuin joidenkin mielestä pitäisi.
On minulla ainakin kolme kaveria joita silloin tällöin tapaan yhtä kerrallaan. Käydään elokuvissa, teatterissa, taidetta katselemassa tai syömässä jne. Kaikkia asioitani en kerro kenellekään vaan tilanteen mukaan katson minkä verran kannattaa avautua. Jos minulla on huolia niin soitan palvelevaan puhelimeen tai jonkun seurakunnan sielunhoitajalla ja puran luottamuksellisesti asioitani. Tai saatan vaikka kirjoittaa jollekin keskustelupalstalle. :)
Ei meistä ole jonkun toisen tekemään muottiin. Nykyään on tosi paljon erilaisia harrastusmahdollisuuksia tai ylipäätään tapoja käyttää aikaa muutenkin kuin jossakin porukassa hengaillen. Itse en ole koskaan viihtynyt missään lösseissä vaan haluan tavata ystävät yksitellen. Jos tapaisin jotain porukkaa niin siitä voisi tulla ongelmia; jotkut alkaisivat enemmän puhua keskenään ja selän takana ja joku voisi jäädä yksin kun eihän kaikki kaikkien kanssa välttämättä tykkää olla.