Konsta Pylkkänenhän se aikoinaan pohti
normaaliherran olemusta. Teen nyt samoin
helsinkiläisiä
luotaillen vastavetona sieltäkäsin usein
harrastetulle tyypittelylle. En usko ihmisten
eriarvoisuuteen
hyvä/paha akselilla, mutta erilaisiahan me toki
olemme.
Mieleenpainunein kokemukseni helsinkiläisistä
sijoittuu armeija-aikaani. Jouduin ainoana, niin
en
luulin, helsinkiläisistä koostuvaan joukko-
osastoon. Stadin slangi sinkoili, ja niinpä
tällaisen
Mooseksen ja Lipposen puhekyvyllä varustetun oli
turha yrittää keskusteluun mukaan. Illat kuluivat
kuunnellessani minkälaisia urotekoja kukin oli
tehnyt, aikonut tehdä, tai tulisi tekemään.
Päivien kuluessa huomasin muitakin maan hiljaisia
löytyvän. Silmät yhtä pyöreinä hekin
sananvaihtoa seurasivat. Vähitellen, ujompien
rohkaistuessa, osat alkoivat vaihtua. Nuo
vaitonaiset
maalaispojat nousivatkin esiin
persoonallisuutensa voimalla. Kaikki vahvimmat
luonteet ja
kiinnostavimmat persoonat löysin heidän
joukostaan.
Muuan tapahtuma alokasaikana oli kuvaava. Eräs
toverimme oli ohimennen ärsyttänyt vanhemman
ikäluokan krapulaista sotilasta. Tämä suuttui
silmittömästi ja ryntäsi tupaamme hänen perässään
kostamaan olettamaansa loukkausta. Mies oli
harrastanut nyrkkeilyä ja oli tappelupukarin
maineessa. Toverillemme olisi käynyt huonosti,
jos emme olisi yhdessä nujertaneet häirikköä ja
kantaneet hänet tupaansa. Ketkä kantoivat? Mukana
ei ollut ainuttakaan stadin kundia, noita
verbaalisankareita. He lakosivat tuvan harvoihin
piilopaikkoihin.
Muillakin armeijan käyneillä tuttavillani on
samantapaisia kokemuksia, joten saatan olla
muistikuvineni oikeassa. Mistä edellämainittu
sitten voisi johtua? Oletan erilaisen lapsuuden
kasvuympäristön muokanneen meitä erilaisiksi.
Stadilainen kasvaa seurassa, hän oppii nokkelaksi
sanankäyttäjäksi, se on hänen
selviytymisstrategiansa pulmatilanteissa. Hän on
ollut lapsena ja
nuorukaisena harvoin yksin, seura on kasvattanut
häntä toimimaan laumana eikä hänen ole tarvinnut
miettiä paljonkaan omia ratkaisuja.
Moni maaseudun nuori on viettänyt aika yksinäisen
lapsuuden harvaan asutulla maaseudulla.
Lapsen kehitykseen kuuluu kuitenkin aktiivinen
ajankäyttö. Jos virikkeitä ei aina saa
tovereilta, ne
on itse keksittävä. Luulisin tällaisen
omatoimisuuden kehittävän itsenäistä luonnetta.
Tietty ujous
nuoruudessa kuuluu tähän kehitykseen. Se suojaa
persoonallisuuden kasvua, aika on tulla kuoresta
vasta sitten kun siihen on valmius.
Eräs esimerkki tukee teoriaani vaikka
yksittäisistä tapauksista ei pitkälle vieviä
johtopäätöksiä
voikaan tehdä. Suomalaisen sivistyneistön
edustajilta kyseltiin muutama vuosi sitten
merkittävimpiä
vaikuttajayksilöitä. Pentti Linkola ja Erno
Paasilinna nousivat listalla kymmenen joukkoon, ei
virkansa tai asemansa takia, vaan ajatustensa.
Paasilinna oli korven kasvatti. Linkola vietti
lapsuutensa ja nuoruutensa Helsingissä, mutta
luontoharrastus vai nuorukaisen ensin yksinäisille
retkille ja sitten kokonaan maalle. Olisi vaikea
uskoa kummankaan saavutuksiin jos he olisivat
pyörineet muutaman kilometrin säteellä Helsingin
keskustasta.
Koko ikäni maalla asuneena olen tavallaan
puolueellinen esittämään tällaisia mielipiteitä
Siksi
olisin kysynyt tämän keskustelupalstan lukijoiden
arvioita edellisestä. Varsinkin poikkeavat
kiinnostavat.
normaaliherran olemusta. Teen nyt samoin
helsinkiläisiä
luotaillen vastavetona sieltäkäsin usein
harrastetulle tyypittelylle. En usko ihmisten
eriarvoisuuteen
hyvä/paha akselilla, mutta erilaisiahan me toki
olemme.
Mieleenpainunein kokemukseni helsinkiläisistä
sijoittuu armeija-aikaani. Jouduin ainoana, niin
en
luulin, helsinkiläisistä koostuvaan joukko-
osastoon. Stadin slangi sinkoili, ja niinpä
tällaisen
Mooseksen ja Lipposen puhekyvyllä varustetun oli
turha yrittää keskusteluun mukaan. Illat kuluivat
kuunnellessani minkälaisia urotekoja kukin oli
tehnyt, aikonut tehdä, tai tulisi tekemään.
Päivien kuluessa huomasin muitakin maan hiljaisia
löytyvän. Silmät yhtä pyöreinä hekin
sananvaihtoa seurasivat. Vähitellen, ujompien
rohkaistuessa, osat alkoivat vaihtua. Nuo
vaitonaiset
maalaispojat nousivatkin esiin
persoonallisuutensa voimalla. Kaikki vahvimmat
luonteet ja
kiinnostavimmat persoonat löysin heidän
joukostaan.
Muuan tapahtuma alokasaikana oli kuvaava. Eräs
toverimme oli ohimennen ärsyttänyt vanhemman
ikäluokan krapulaista sotilasta. Tämä suuttui
silmittömästi ja ryntäsi tupaamme hänen perässään
kostamaan olettamaansa loukkausta. Mies oli
harrastanut nyrkkeilyä ja oli tappelupukarin
maineessa. Toverillemme olisi käynyt huonosti,
jos emme olisi yhdessä nujertaneet häirikköä ja
kantaneet hänet tupaansa. Ketkä kantoivat? Mukana
ei ollut ainuttakaan stadin kundia, noita
verbaalisankareita. He lakosivat tuvan harvoihin
piilopaikkoihin.
Muillakin armeijan käyneillä tuttavillani on
samantapaisia kokemuksia, joten saatan olla
muistikuvineni oikeassa. Mistä edellämainittu
sitten voisi johtua? Oletan erilaisen lapsuuden
kasvuympäristön muokanneen meitä erilaisiksi.
Stadilainen kasvaa seurassa, hän oppii nokkelaksi
sanankäyttäjäksi, se on hänen
selviytymisstrategiansa pulmatilanteissa. Hän on
ollut lapsena ja
nuorukaisena harvoin yksin, seura on kasvattanut
häntä toimimaan laumana eikä hänen ole tarvinnut
miettiä paljonkaan omia ratkaisuja.
Moni maaseudun nuori on viettänyt aika yksinäisen
lapsuuden harvaan asutulla maaseudulla.
Lapsen kehitykseen kuuluu kuitenkin aktiivinen
ajankäyttö. Jos virikkeitä ei aina saa
tovereilta, ne
on itse keksittävä. Luulisin tällaisen
omatoimisuuden kehittävän itsenäistä luonnetta.
Tietty ujous
nuoruudessa kuuluu tähän kehitykseen. Se suojaa
persoonallisuuden kasvua, aika on tulla kuoresta
vasta sitten kun siihen on valmius.
Eräs esimerkki tukee teoriaani vaikka
yksittäisistä tapauksista ei pitkälle vieviä
johtopäätöksiä
voikaan tehdä. Suomalaisen sivistyneistön
edustajilta kyseltiin muutama vuosi sitten
merkittävimpiä
vaikuttajayksilöitä. Pentti Linkola ja Erno
Paasilinna nousivat listalla kymmenen joukkoon, ei
virkansa tai asemansa takia, vaan ajatustensa.
Paasilinna oli korven kasvatti. Linkola vietti
lapsuutensa ja nuoruutensa Helsingissä, mutta
luontoharrastus vai nuorukaisen ensin yksinäisille
retkille ja sitten kokonaan maalle. Olisi vaikea
uskoa kummankaan saavutuksiin jos he olisivat
pyörineet muutaman kilometrin säteellä Helsingin
keskustasta.
Koko ikäni maalla asuneena olen tavallaan
puolueellinen esittämään tällaisia mielipiteitä
Siksi
olisin kysynyt tämän keskustelupalstan lukijoiden
arvioita edellisestä. Varsinkin poikkeavat
kiinnostavat.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minä pikkupoikana lyhyen ajan juuri stadilaisten
seurassa kasvoin.
Maalta tulin,eli Kymenlaaksosta,hetkeksi stadin
ulkoreunalle. Espoon Pemböleen.
Ja samana päivänä kun kouluun menin ja kerroin
kuka olen niin Kartanon Jussi jo minua
nimittelemään ryhtyi.
Kutsui minua Peniksi vaikka nimeni Benjamin on.
Ison porukan keskellä hän oli vahva poika ja siis
määräsi kuka on kuka
Minähän kysyin että jos tappelun vain mun ja sun
välillä käytäis.Mutta ei kelvannut.
Hän vain suutansa soitti.
Niin,stadilaiset ovat suunsoittajia ja pelkureita.
Benjamin
[email protected]
Kun asuin hesassa niin huomasin kuinka minäkin
aloin muutua laumasieluksi.Ja ajatukset alkoivat
pyöriä vain siinä kehäkolmosen sisällä.
Olen aina ihmetellyt niitä vanhempia ihmisiä
jotka ovat ikänsä asuneet hesanna kuinka se
ajatusmaailma on uskomattoman suppea,ei voi
yleistää kylläkään. Tämä on vain mitä itse olen
havainnut.
Onneksi muutin pois ja pelastuin tuolta kavalalta
laumasieluisuudelta.