Olen ollut masentunut koko päivän.
Siinä missä muut äidit nyt saavat(ketkä saavat) kivoja lahjoja ja pääsevät edes kerran vuodessa ravintolaan syömään, niin minä nousin huonosti nukutun yön jälkeen aikaisin aamulla vääntämään täytekakkua, jota en edes itse syö. Ei ole miestä, ei sukulaisia, eikä juuri ystäviäkään jäljellä, ja ainoa lapsi on pitkäaikaissairas. Lapsiraasu kun ei tajua äitienpäivän ideaa, vaan on koulusta ym. vain saanut vihiä että silloin syödään kakkua, on "juhlat" ja herkutellaan. Jos en siis itse tätä kaikkea tunnelmaa loihdi, saa mukula raivarin ja riitelee/kiukuttelee koko päivän. Pääsen siis helpommalla kun teen kaiken itse häntä varten, eikä tarvitse sitten sitä riitaa kuunnella koko päivää. Hän kun ei sairautensa vuoksi ymmärtäisi, vaikka kuinka selittäisin.
En minä ole katkera, enkä kateellinenkaan, olen vain masentunut ja pettynyt elämääni. Yhtään ilonhetkeä ei minulle ole suotu täällä maan päällä. Rikkinäisen kodin kasvatti, enkä sitten osannut/kyennyt ajoissa rakentamaan itselleni normaalia elämää ja parisuhdetta. Se ainoa mies joka minut sitten huoli, ei kestänytkään lapsemme sairautta ja vaativuutta, ja oli väkivaltainen lasta kohtaan. Päälle päin mies oli kiltti ja hyvätapainen, ei juonut eikä luuhannut kylillä. Eromme syitä en ymmärretty eikä hyväksytty, koska en jaksanut enkä kehdannut kertoa millainen mies oikeasti oli. Mies ei enää tapaa lastaan, koska hakkasi häntä tapaamisten aikana, ja se tuli lopulta viranomaisten tietoon. Aiemminhan minua ei uskottu, kun kerroin että hän ei kykene hoitamaan lastaan.
Yksinhuoltajan leima on karmea. Ystävät katosivat, vähaiset sukulaiset asuvat kaukana ja omat vanhemmat ovat alkoholisoituineita. Välit miehen sukuun katkesivat eron myötä. Kaikki on minun vastuullani. Vastuu sairaan lapsen huollosta yksin on valtava. Ja alituinen suru hänen tulevaisuudestaan. Ja entä jos minä en enää jaksa hoitaa häntä. Tai joudun onnettomuuteen. Sijaisperheistä on huutava pula, eikä hänelle ole tahtonut löytyä hoitopaikkaa edes minun sairaalassa oloni ajan, kun jouduin leikkaukseen. Vaikka olen masentunut, ei minua lääkkeet ja terapia auta. Yksinäisyyttä kun ei mikään lääke poista, ja lääkkeiden sivuvaikutukset ovat olleet niin pahoja, että olo on ollut huonompi niiden kanssa kuin ilman.
Elämässäni ei juuri valoa näy. Vaikka rakastan lastani enemmän kuin mitään, eikä minulla mitään muutakaan täällä ole, elämänkohtaloni tuntuu kohtuuttomalta. Ei sukulaisia turvana, ns. "ystävät" katosivat kuin rotat laivasta heti kun olisin heitä elämän vastamäessä tarvinnut. Uusia ei näin vanhalla iällä tahdo löytyä, kun ei ole omaa aikaa etsiäkään, ja kaikilla tuntuu olevan kiire. Elämässäni ei ole muuta kuin työ, kotityöt ja huoli lapsen tulevaisuudesta. En pääse harrastamaan koska en saa lapsenvahtia, eikä pienituloisena yksinhuoltajana minulla ole varaa matkustella tai tehdä yhtikäs mitään "ylimääräistä". Elämme kädestä suuhun. Viikonloput makaan kuolemanväsyneenä sen jälkeen kun kaikki kotihommat on tehty. En edes kirjaa/lehteä ehdi lukea, kun silmät painuvat kiinni iltaisin.
Yksinäisyys repii sieluani - tässäkö elämäni oli? Syön suruuni, lihon ja lihon. Inhoan itseäni. Kaikki elämäni valinnat ovat olleet vääriä, ja vaikka en olisi kyennyt itse valitsemaankaan, pelkkiä kiviä on polulleni asetettu. Olen aina ollut hyvin sosiaalinen ja seurallinen, ja vaikeasta elämäntilanteestani huolimatta iloinen seuranpitäjä. Kukaan vain ei seuraani kaipaa, enkä voi enää väkisin heille itseäni tyrkyttää. Puheluihin ei aina edes vastata, ja viesteihinkin viiveellä. Jos pyydän jotakuta vaikkapa lenkille, vastaus on "pyydä jotakin muuta, mä en nyt voi tulla." Tapaamiset perutaan viime tipassa. Ja jos lapseni olisi läsnä, kukaan ei suostu edes tapaamaan, koska eivät kestä häntä. Oma vapaa-aikani on vähaistä ja on äärimmäisen masentavaa olla nekin hetket yksin, kun ei ole ketään kenen kanssa jutella kahvikupin ääressä, matkustaa tai mennä vaikka vain lenkille. Kesät ja loma-ajat menevät niin etten tapaa ketään aikuisia ihmisiä koko aikana. Paitsi tietysti kaupan kassatädit ja muut vastaavat. Joskus on mennyt puolikin vuotta etten ole nähnyt ketään muita kuin kassoja ja ihmisiä työpaikalla ohimennen, en edes sukulaisia.
Ainoa tukiverkostoni on kunnan sosiaaliviranomaiset. Mutta eivät he tule minulle yksinäisenä, rankkana äitienpäivänä tänne juttelemaan. Nämä juhlapyhät ovat kaikkein raskaimpia, kun istun kaksin sairaan lapseni kanssa kotona ja tiedän kuinka muut juhlivat, iloitsevat. Odotan jo arkea ja turruttavaa työtahtia. Kesä on kauhistus; juhannus yksin kerrostalossa, itkettävä yksinäisyys. Mökkien vuokrat ovat pienituloisen autottoman ulottumattomissa, ja sairaan lasen kanssa ei laivaristeilyitä heitetä. Ei hän edes halua ihmisvilinän sekaan,. koska ahdistuu sellaisissa tilanteissa.
Jokaisella on murheensa ja paha olo on subjektiivinen kokemus, mutta joskus tuntuu kohtuuttomalta kuunnella ihmisten valitusta siitä miten rankkaa on kun on rahat tiukilla(vaikka asutaan omakotitalossa ja on kesämökki, autot ja etelänmatkat) tai surkeaa kun tulee pieni perheriita. Sitten tullaan minun luokseni itkemään kun tulee miehen kanssa tappelu. Kun ei olla vuoteen nähty, eikä kyseisellä ihmisellä ole koskaan aikaa edes lenkille lähteä kanssani, on otsaa tulla sitten vaatimaan empatiaa kun tulee pikku riita puolison kanssa. Ihmiset joilla on hyvä työ,ystäviä, läheisiä sukulaisia, lapsilla mummut ja ukit, normaalisti toimiva parisuhde ja terveitä lapsia voisivat opetella olemaan onnellisia siitä mitä heillä on. Jopa täällä Suomessa on kaltaisiani ihmisiä joilla ei ole yhtikäs mitään, vain vastuuta muista eikä edes mahdollisuutta helpottaa omaa elämäntilannettaan.
valivali
masentava päivä
4384
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Oma tilanteeni on huomattavasti parempi kuin sinulla, silti tänäänkin itkeskelin surkeuttani. Äitienpäivän kunniaksi kai. Lähinnä sitä ettei lapsen isä ole lapsen elämässä mitenkään mukana. Mekin ollaan lapsen kanssa paljon kaksistaan. Viimeisetkin ystävät pitävät todella heikosti yhteyttä. Yritän nyt netin kautta löytää uusia ystäviä. Voisitko sinäkin? Tai löytyisikö työpaikaltasi? Sanot kaipaavasi juttuseuraa. Mikset aloita noista lukuisista auttavista puhelimista josta löytyy kuuntelevia korvia. Olisi tosiaan tärkeää saada jutella muidenkin aikuisten kanssa eikä vain lapsen. Väsyttää se ettei lapseni koskaan pääse mihinkään hoitoon tai yökylään, jotta voisin joskus tehdä jotain itsekseni. Luulin minulla olevan jonkinlaisen turvaverkoston, mutta on surullista huomata, että ainoat jotka voivat auttaa ovat todella sosiaaliviranomaiset. Oikein hirveästi jaksamista sinulle. Pidä hyvä huoli itsestäsi jotta jaksat lapsesi kanssa. Halusin kai vain tällä viestillä sanoa, että meitä on monia samankaltaisessa tilanteessa olevia. Mutta aina se aurinko aamulla nousee ja uusi päivä on uusi mahdollisuus.
et ole ainoa yksinäinen ja toivon että elämäsi muuttuu paremmaksi! Onnea äitienpäivänä sinulle!
Voi sinua.. Tuli kyyneleet silmiin kun luin juttusi.. Voi kumpa voisin auttaa. Joskus olen taivastellut, että mahtaa yksinhuoltajilla olla rankkaa kun avioliitossa elävälläkin välillä vasyttää, vaikka mies jakaa kotityöt ja muutenkin menee kivasti. Jaksaisitko tätä kokeilla: itse en ole mikään sellainen "uskovainen", mutta käyn silti seurakunnan äidille ja lapselle tarkoitetussa perhekerhossa. Sellaisia on joka paikkakunnalla. Vaikka et kuuluisi kirkkoon, niin voit silti hyvin mennä! Siellä otetaan kaverit vastaan sellaisena kuin ovat ja vaikeatkin lapset ovat varmasti tervetulleita. Itse tykkään ennemmin käydä seurakunnan kerhossa, kun siellä porukka on jollain tapaa ystävällisempää ja asiallisempaa kuin MLL:n kerhoissa. Meillä ei ole mitään äitien "kuppikuntia" vaan kaikki ovat kavereita keskenään! Eikä siellä mitään Jeesustella. jopa näillä sanoin on sanonut kerhoa pyörittävä seurakunnan lastenohjaaja. Ja jos kerran olet perusluonteeltasi sosiaalinen, niin niskasta vaan otat itseäs kiinni ja menet mukaan! Niin mäkin tein, vaikken tuntenut siellä ketään ja olin juuri muuttanut mieheni perässä ihan uudelle paikkakunnalle. Ota vaikka ensin yhteys seurakunnan diakonissaan (kató puh. luettelosta tiedot) hänelle voi puhua luottamuksella ongelmista ja kyselet tietoa kerhosta. Ja joissain seurakunnissa voi saada jopa ruokakasseja vähäosaiset. Tsemppiä sulle! Kun elämässä käy oikein pohjalla, osaa arvostaa tulevia hyviä asoita, joita ihan varmasti sullakin on edessä jossain elämänvaiheessa!
Kiitos empatiasta. Nyt on jo parempi olo kun pyhä on ohi. Olen työssä päivät, ja perhekerhot ovat aamupäivisin. Lapseni myös lähentelee jo teini-ikää, joten hänen kanssaan ei oikein perhekerhoihin voi mennä, kun siellä on lähinnä alle kouluikäisiä. Olen kyllä ollut silloin kun hän oli aivan pieni. Tällä hetkellä se ei siis tilannettani ratkaise. Kiitos kuitenkin avustasi : ) Yksinäisyys on todellakin suurin ongelmani. Olen yrittänyt löytää kaveria myös netistä(kuten toinen ylläolevista vastaajista ehdotti) enkä ole löytänyt. Pari naista tapasin ja toinen oli jotenkin "sekaisin" ja alkoi haastamaan riitaa, ja toisen kanssa se tutustuminen sitten vain jäi pariin kertaan kun ei kai oltu samalla taajuudella. En oikein jaksa enää yrittää. On niin raskaita kokemuksia(miehistä) täältä netistä, että ne veivät luottamukseni nettituttavuuksiin. Työpaikkani on senlaatuinen ettei sieltä ole löytynyt ystäviä.