Olen 21-vuotias nuori Kainuusta. Olen koko peruskoulu -ja lukioajan ollut koulukiusattu ja syrjitty, porukasta ulkopuolelle eristetty. Nyt olen vakavasti masentunut, jopa itsetuhoinen. Minulla on kuolemantoiveita. En kykene ajattelemaan tulevaisuuttani positiivisesti ja olen erittäin katkera menneisyydelleni. Minulla on ollut seurustelusuhteita, mutta oikeita ystäviä ei ole koskaan ollut. Tuntuu, että kukaan ei ymmärrä minua. Minuun sattuu ja itsetunto on erittäin heikko. Tällä hetkellä en ole työssä enkä opiskele. Minulla on tosin suunnitelmissa aloittaa mahdollisesti matkailualan opinnot Oulun tai Kuopion suunnalla ensi syksynä. Pelottaa vain, että jos opinnot keskeytyvät pahan olon vuoksi. Olen kuitenkin aloittamassa psykoterapian tulevalla opiskelupaikkakunnalla, josta toivon olevan hyötyä. En vain oikein jaksa uskoa tulevaisuuteen... Elän jatkuvasti menneessä. Eniten olen kuullut haukkuja puheviastani, mutta muutenkin olen täysin maahanpoljettu henkilö. En itsekään oikein tiedä, kuka olen. Olisin halunnut viettää normaalin nuoren naisen elämää ystävien keskellä, mutta minulle kävikin näin. Onko kohtalotovereita? Jos kiinnosti, ota yhteyttä. Sähköpostiosoitteeni on: [email protected]
Yksinäisyys tuhoaa minut
pahaolla...
122552
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Moi! Tarinasi kuulostaa tutulta. Olen 24-vuotias ja olin itse vielä muutama kuukausi sitten hyvin masentunut, ja koin maailman ja tulevaisuuteni todella mustaksi. Olen ollut onnettomuudessa, enkä koskaan tule paranemaan vammoista joita sen seurauksena sain. Sitten sain apua. Hakeuduin psykoterapiaan ja sain myös masennuslääkkeet (Sertralin). Koen, että suuri apu on lääkkeistä ollut. Ajattelen jälleen positiivisesti maailmasta ja tulevaisuudesta. Tiedostaen silti, että koko loppuelämäni olen vammautunut ja liikkuminen vaikeaa. Kaupassa käynti, tai oikeastaan mikään ei onnistu yksin. Mulla on kuitenkin vielä elämä. Hae apua ja hommaa itsesi kuntoon. Jos olet muuten terve, sinulla on kaikki mahdollisuudet tulla onnelliseksi ja elää onnellinen elämä! Kaikkea hyvää Sinulle!
olen piakkoin 23v täyttävä nuorimies pohjois-savon ja keski-suomen rajamailta.. olen ollut koko kouluajan koulukiusattu ja syrjitty ja myöskin porukan ulkopuolelle eristetty.. On mielenterveysongelmien takia amiska jäänyt puolitiehen ja armeijakin meni päin mäntyä.. armeijasta lyhyellä ajalla pihalle potkittu ja nyt sitten yksinäinenkin.. olen myöskin ollut itsetuhoinen ja on ollut kuolemantoiveita.. ei oo kavereita ei mitään.. vaikka minä kotona asun (vieläkin) niin oon siitä huolimatta ajat yksikseen.. olisin halunnut viettää normaalin nuoren miehen elämää kanssa ystävien, mutta tässä sitä nytten ollaan.. yksikseen ilman kavereita ja sitä tyttöystävääkin.. kävikin näin, että elämäni on ollut yhtä helvettiä ja luulisin,että koko lääkkeitten kanssa eläminen johtuu siitä koulukiusaamisesta ja syrjimisestä ja porukan ulkopuolelle eristyksestä, mutta mistä sitä todellisuudessa tietää mikä minut tähän tilanteeseen ajoi... mutta jos kiinnosti niin e.mail osoitteeni on [email protected]
Tuttu tarina minullekin. Vuosia tulee pian 27 täyteen, ja olen pienen pojan (syntynyt -05) äiti. Koko peruskoulun ajan kiusattiin ja sitä jatkui kotona. Henkisesti olin aivan lyöty ja olen sitä vieläkin. Pojan syntymä antoi mulle vähän varmuutta tulevaisuudesta ja olen siltä osin onellinen, sillä nyt on syy olla ja elää. _Mutta itsekin aikanani kärsin keskivaikeasta masennuksesta jonka vuoksi vietin pienen hetken sairaalahoidossakin. Pari vuotta sitten muutin poikani kanssa uuteen kaupunkiin ja ajattelin tulevaisuuttame valoisasti, oli tarkoitus opiskella ja tutustua uusiin ihmisiin ja karistaa vanhat jutut jaloista ja ehkä aloittaa puhtaalta pöydältä. Olin innoissani. Nyt kaks vuotta myöhemmin huomaan että oon yhä yksin, en ole epävarmuuteni takia uskaltanut tutustua ihmisiin kovin hyvin, koska koko ajan pelkään että sama henkinen kiusaaminen jota koulukaverit ja äitini harrastivat jatkuisi. En osaa päästää irti noista asioista ja se haittaa jo omaa elämääni. En uskalla luottaa ihmisiin juurikaan kaiken kokemani jälkeen, vaikka olenkin hieman varmempi asioista kuin ennen. Netissä tuttuja ja kavereita on joka sormelle ja varpaalle, mutta en heillekään kaikkea kerro itestäni tai elämästäni koska pelkään että minut jälleen lyödään henkisesti. Osaa heistä olen tavannut muutamia kertoja ja he ovat vallan ihania ihmisiä, mutta en vain uskalla päästää ketää enää lähelle, vaikka kovasti kaipaankin ihmisiä elämäämme tällä hetkellä. Sinkku olen ollut likimain koko poikani olemassa olon ajan, vaikka olenkin halunnut löytää jonkun vierelleni. Ammattiakaan en ole onnistunut hankkimaan, koska koulu tuntuu ahdistavalta paikalta. Nyt olen löytänyt työpaikan, jolta odotan ja toivon paljon, jotta ei tarvitsisi enää mennä kouluun. Vaikka kävin aikuiskoulutuksena koulua, niin maailma on melkein samanlainen kuin ammattikoulussa. Oli todella vaikea kuulua porukkaan, kun kaikki tuntuivat vieroksuvan minua. Olen siis yhä jumissa oman itseni kanssa, koska en uskalla luottaa, enkä osaa solmia minkäänlaisia pysyviä ihmissuhteita sen tähden että pelkään tulevani hylätyksi. Kaipaan ystäviä, mutta samalla pelkään. Jos on muita jotka tuntevat samoin niin kirjoitelkaa ihmeessä. [email protected]
Olin aikoinaan koulukiusattu.Kiusaajat oli suosiossa muiden oppilaiden.Ne olivat käytöshäiriöisiä.Kävi silloin minun itsetunnolleni.Tuli arka silloin.En hakeutunut töihin silloin ja jatkoopiskeluun.Olin kotona sen jälkeen.Vuosien kuluttua hakeuduin kuntoutuvaan opiskeluun.Eikä ollut sen jälkeen mitään hyötyä.Olen alipalkatussa työssä.Vuosikymmeniä tehnyt samaa työtä.Olisin ollut aktiivisempi,jos ei olisi niin koulussa silloin kiusattu.Minut ohjattiin yhteen työpaikkaan.Naurettiin päin naamaa urasuunnittelulle silloin.Sitä kyylättiin päivittäin ja udeltiin kaikkea.
Vaikeuksista oppii. Mua on myös kiusattu läpi peruskoulun ja kavereita on aina ollut minimaalisen vähän (yks tai kaks), mutta silti olen jaksanut hokea itselleni, että olen mukava ja hyvä ihminen. Kuulostaa varmaan naiivilta, mutta ilman sitä en olisi nyt näinkään "hyvä"itsetuntoinen. Muistan, kuinka inhottavalta on tuntunut muiden oppilaiden välinpitämön tuijotus käytävällä, kun mua on alkanut itkettää. Sekä se, kuinka kiusaajat ovat jatkaneet pilkkaamista senkin jälkeen.. Se on ollut yhtä piinaa. Silti väitän oppineeni jotain. En tiedä tarkalleen mitä, mutta luultavasti jotain elämästä ja sen todellisuudesta... Älä anna periksi. Sulla on elämä edessä ja asiat voivat kääntyä vielä ihan erilaisiksi. Kiusaajat ovat luusereita, joiden sanomisia ei tule kunnioittaa. Susta on vaikka mihin, vaikket tällä hetkellä sitä uskoisikaan. Koita piristää itseäsi pienillä asioilla, esim. auringonpaisteessa olemisella tai hyvän kirjan lukemisella ja kerro itsellesi siinä samassa, joka päivä, kuinka erityinen ja ainutlaatuinen olet. Olethan sä hyvä tyyppi, kun et itse ruvennut kiusaajaksi! Se on todella hieno asia. Itsekään en kiusannut ketään. Nostan meille molemmille hattua :) Kyllä tämä tästä. Saamme olla tyytyväisiä itseemme.
Sanon vain sinulle sen, että unohda menneet. Mene avoimin mielin uuteen. Ota vastaan mitä sieltä tulee. Ainut asia mitä sinun tulee muistaa on avoin mieli. Ja se, että olet ystävällinen kaikille. Sit sieltä varmaankin löytyy sinulle jotain jota kaipaat. Tsemppiä kesään....
Tuo on se neuvo minkä usein kuulee.
Onko sinulla sitten apua kuinka päästä tuohon ajatukseen?
Koen samoja asioita kuin edelliset postaajat.
Olen pohjimmiltani iloinen ja sosiaalinen, mutta kaikki se tuhoitui koulua käydessä.
En uskalla olla oma itseni.
Minäkin olen pohimmiltani tosi kiva iloinen ja positiivinen, mutta kaikki tuhoutui siinä vaiheessa kun muutin alkoholisti isäni luokse, ja kun kaverit kerta toisensa jälkeen hylkäsivät, kun oma velikin ja ns. äitikin hylkäsi, vaikka äiti ottikin parin vuoden päästä takaisin kun isänluona asuminen ei onnistunut, mutta se saattoi olla liian myöhäistä. Sitten vaivuin vihaan.. Mutta pahinta oli kuitenki armeija, jossa oma itseni tuhoutui lopullisesti.. Koulukiusatut pitäisi mielestäni vapauttaa armeijasta automaattisesti, koska he yleensä hakeutuvat armeijaan kiusaamisesta pelastuksen toivossa, mutta itselle se ainakin aiheutti enemmän ongelmia kuin apua..
Minä olin koko ikäni koulukiusattu mutten ymmärtänyt että se oli kiusaamista. Sama tapahtui armeijassa.
Siksi en ole henkinen raunio vaan vieläkin jaksan nauraa jutuille joille muut eivät naura ja ystäviä löytyy, mutta he ovat erikoista sakkia.
Mulla oli myös hankala lapsuus ja nuoruus, en siitä julkisesti ala enempää vuodattaa, olin koulukiusattu ja kaiken lisäksi ylä-asteen jälkeen hain väärään kouluun, jossa oli kaikki ne inhoittavat kiusaajat, joten arvata saattaa: Sen jälkeen en ole paljon kouluja käynyt. Olen 20 mies Varsinais-Suomesta. Ystäviä mulla ei ole ollut oikeastaan koskaan, en ole seurustellut kenenkään kanssa ja näillä näkymin se jää koko elämästäni väliin. Ymmärrän että sinuun sattuu ja itsetuntosi on heikko. Samoin on minulla. Mutta pakko kai vaan on yrittää. Yritin kyllä viime syksynä lukioa, ja viihdyin siellä kuukauden. Olin vain niin paljon unohtanut peruskoulu-asioita ettei siitä olisi tullut mitään. Ja osa opettajista oli vanhoja tuttuja. Jotenkin tuli vanhat huonot ajat mieleen. Olihan valtaosa oppilaista uusia tuttavuuksia, mutta silti sain irvailua osakseni. Siitä en välittänyt pahemmin, mutta kyllä se mielialaa laski. Ja kun ei muistanut mitään vanhoja juttuja ja lukion tahti oli varsin kova. Jos olisin peruskoulun jälkeen hakenut Lukioon, olisin päässyt varmasti nyt ylioppilaaksi, mutta Sukulaiset eivät hyväksyneet sitä silloin. Yläasteen päättötodistuksen keskiarvo mulla oli 8, mutta heikoimmat numerot oli Ruotsin 7 ja Englannin 6. Matematiikastakin oli 7. Mutta sitten heikot numerot painottuivatkin ei-merkittäviin aineisiin, joten äidinkielen ja yhteiskuntaopin&Historian 9:t olisi paljon jo olleet mulla plussaa.
Kirjoitat kyllä varsin hyvin. Ainakin tekstisi perusteella en voisi uskoa sinua puhevikaiseksi. Mullakin on noita tunteita että olen maahanpoljettu, joten et ole ainoa. Minulla on ollut hankalia ystäviä ja sukulaisista riesaa, jotka on paljon negatiivisesti vaikuttaneet itsetuntooni. En minäkään oikein tunne itseäni, olen peitellyt ja tukahduttanut tunteitani järjestelmällisesti jo vuosien ajan. Olen elänyt oman nuoruuteni pääasiassa yksin perheen parissa. Joten ymmärrän sinua hyvin, minäkin olisin halunnut elää ystävien keskellä. Vaikka olisi ollut edes muutama ystävä, mutta kun ei niin ei. Voin kirjoitella kanssasi sähköpostitse jos niin haluat, mutta annan sinun tehdä sen osalta päätöksen, että kiinnostaako kirjoittelu kanssani. Minäkin harkitsen opiskelua taas syksyllä. Oikeastaan lokakuussa. Markkinointi-instituutissa voi kouluttautua kiinteistönvälittäjäksi kunhan alaa kohtaan löytyy kiinnostusta, ja se ala voisi olla mulle sopiva, ainakin työn luonteen ja sisällön puolesta. Sitten se olisi pääasiassa etäopiskelua ja muutamia päiviä Helsingissä, sitten Kurssin jälkeen keskuskauppakamarin koe, jonka jälkeen sitten tulee tieto, onko läpäissyt kokeen vai ei. Älä ala ajattelemaan itsemurhaa. Se vaihe menee jossain kohtaa ohi. Nyt on opittava elämään niin että ei mietikään vanhoja asioita. Täytyy ylläpitää toiveikasta ajattelua ja katsoa eteenpäin. Koitahan pärjäillä :-)
Toivottavasti löydät apua terapiasta ja saat ympärillesi sinusta välittäviä ihmisiä ja pystyt myös itse antamaan heille.
Otsikkosi kuullostaa julmalta, mutta minulle se kävi toteen. Yksinäisyys tuhosi minut. Repaleista minuutta koetetaan pitää kasassa hyvillä psyykenlääkkeillä, koska minua ei vielä haluta menettää työmarkkinoilta.
kiusatut takaisin, miksi suostuttu noiden ilkeiden ihmisten poljetteviksi. Pitäkää puolenne, antakaa takaisin niin rumasti etteivät uskalla enää silmiin katsoa. Älkää masentuko tuollaisten takia,te olette arvokkaita eivät nuo sielun murhaajat, sanokaa Jumalalle että maksaa heille tässä ja nyt.