En usko enää

En usko enää kirjoitti:

Tämä on painanut mieltäni melko kauan, joten ajattelin sen nyt teillekin kertoa. Ties vaikka jollain olisi samankaltaisia kokemuksia tai vaikka samankaltaisia ajatuksia kuin minulla. Palataan hetkeksi menneeseen aikaan. Vuosia sitten rippileirillä menin puhumaan kahdenkesken seurakunnan pastorin kanssa. Kerroin, että oli epäilyksiä siitä onko Raamatun tarinoihin sittenkään luottamista. Nooan arkit, tulvat, Mooseksen raa'at tappokäskyt, orjuuttaminen, kolminaisuusopin sekavuus. Lisäksi ne muut uskonnot. Sen verran oli koulussa opittu, että suurin osa maailmasta ei olekaan kristittyjä. Pienessä nuoren mielessä oli paljon epäselviä asioita, joista ajattelin nuorisopastorilta kysellä. En kuitenkaan kehdannut julkisesti suutani oppitunneilla avata, sillä rippileirin yleinen tunnelma oli hyvin tuomitseva ja ahdasmielinen. Siellä pidettiin parempana, että "uskottiin vaan" eikä turhaan kyselty. Taivaassa sitten asiat selviäisivät kun vaan Jeesukseen uskoi ja ahkerasti rukoili. Oli se melkoinen järkytys kun pääsin viimein pastorin puheille. Aurinko oli jo laskemassa ja päivä pulkassa. Me nuoret olimme tulleet uimasta leirintäalueen mökkeihimme ja minä päätin jollain verukkeella livahtaa muiden seurasta "pappien mökkiin". Mikään mökki se ei todellakaan ollut, vaan massiivinen kelohongasta rakennettu kaksikerroksinen huvila. Meillä nuorilla ei ollut omissa mökeissämme mitään mukavuuksia irtonaista sähköpatteria lukuunottamatta. "Pappien mökki" sen sijaan oli varustettu kuin hotelli. Mukavia tuoleja, sohvia, taidetta. Keittiö pursusi herkkuja ja juomia. Myös kaljapulloja ja viinapulloja näkyi siellä täällä. Mahtavan koristeellisella tammipöydällä lojui yksinäinen hopeinen tuhkakuppi, jossa oli tupakantumppeja - ei siis tarvinnut arvata koskiko rippileirin "aivan ehdoton" tupakointikielto pappeja tai muita seurakunnan työntekijöitä. Kysyttäessä meille oli kuitenkin valehdeltu: "Tällä Jumalan siunaamalla rippileirillä ei kukaan, edes pappi, saa polttaa tupakkaa. Näin on sovittu tästä leirin alkupäivästä lähtien yhdessä kaikkien kanssa. Se, joka tästä lipsuu, joutuu lähtemään pois leiriltä.". Tunsin oloni hyvin pettyneeksi, sillä halusin kovasti luottaa aikuisen sanaan. Juttelutuokiostani nuorisopastorin kanssa ei tullut oikein mitään. Miehellä tuntui olevan kova kiire saada minut häipymään ja hän vastailikin arkoihin kysymyksiini aika tökeröllä tavalla. Joskus ainakin teennäisen ymmärtävästi, mutta monesti sain pelkkiä pikaisia, nopeita ärähdyksiä tai turhia vastakysymyksiä: "Mitä itse ajattelet tästä asiasta?". En tullut keskustelun ansiosta hullua hurskaammaksi. Kuitenkin jatkuva helvetillä pelottelu ja saarnaaminen oli istuttanut jonkinlaisen pelontunteen syvälle sisimpääni. Oliko Raamattu sittenkin totta sekavista ja ristiriitaisista tarinoistaan huolimatta? Ehkä olin vain ymmärtänyt asiat väärin. Kaikkia juttuja en tajunnut ollenkaan. Yksinäisen 15-vuotiaan aivoilla tilanne oli äärimmäisen ahdistava. Olihan minulla kavereita, mutta tunsin, että olin näiden uskontoa koskevien epäilyksieni kanssa ainoa nuori koko suuresta rippileirijoukosta. Meillä päin puhuttiin avoimesti kadotuksesta ja helvetistä. Meille tehtiin koulussa, kirkossa ja rippileirillä painokkaasti selväksi, että jos et ollut kristitty, kadotukseen joutuminen oli varma asia. Eikä helvetin ikuisen tulen poltteessa todellakaan ollut kadehtimista. Jokapäiväiseen elämäämme kuului paitsi se jokapäiväinen leipä ruokapöydässä, myös jatkuva lähimmäisten kyttääminen. Koko ajan oli tarkkailtava omaa itseään, mutta yhtä vahvasti myös siskoja, veljiä, sukulaisia, naapureita ja jopa ventovieraita. Oli ihan tavallista, että tietty oma "sisäpiiri" julistettiin pelastettujen joukkoon ja muut suljettiin ulkopuolelle. Usein tähän sulkemiseen kuului vielä ilkkumista ja pelottelua toisten kadotukseen joutumisella. Anteeksi... Olen purkanut tässä ehkä hieman liikaakin menneisyyden asioita, joita eivät suoraan liity tähän asiaani. Mitä siis vielä tapahtui siellä rippileirillä kun olin viimein uskaltanut kohdata pelkoni ja mennä papin juttusille? Kun olin aikani istuskellut, hikoillut ja edelleen yhtä kuutamolla kuin aiemmin, minä lopulta jotenkin kerralla rohkaistuin, voitin sen hetkisen pahimman pelkoni ja kysyin pastorilta suoraan: "Uskotko sinä itse täysin näihin tarinoihin?". En kysynyt mitenkään ivallisesti, vaan olin rehellisen utelias kuulemaan mitä hän minulle vastaisi. En silti uskaltanut katsoa pappia silmiin, vaan pidin pääni hieman alaspäin painettuna, samaan tapaan kuin olin kirkossa ja uskontotunnilla tottunut tekemään. Piti olla alamainen paitsi Herralle, myös Herran ylimmille palvelijoille ja mahtimiehille. Näin meille oli koulussa ja kirkossa aina sanottu. Kysymykseni tuntui viipyvän ilmassa todella pitkään. Tunnelma kävi mielestäni jo vaivautuneeksi ja pappi vaikutti kiusaantuneelta, mutta vastasi sitten:"No, en minä täysin näihin tarinoihin itsekään usko. Raamattu on kuitenkin vanha kirja ja se oman aikansa kuva. Se on kokoelma ihmisten kirjoittamia kirjoja. ". Olin täysin järkyttynyt papin vastauksesta, mutta kun olin jo yhden vaikean kysymyksen rohjennut päästää ilmoille, kysyin siinä samalta istumalta: "Uskotko sinä kolminaisuuteen, ylösnousemukseen ja syntien anteeksiantoon?". Tällä kertaa nostin päätäni sen verran, että katsoin suoraan papin silmiin. Hän tuijotti minua takaisin silmiin ja totesi kylmästi: "En minä niihin sydämessäni usko, mutta näistä asioista on täällä meillä jo niin pitkään puhuttu, että ei niistä voida noin vaan lopettaa puhumista. Sinä kyllä ymmärrät sitten aikuisena, että tämä on oikein." Siinä vaiheessa tajusin, että Raamatun keskeisimmätkin tarinat olivat nuorisopapille ihan yhtä vieraita ja epätosia kuin minullekin. Tiesin varmuudella kohdanneeni miehen, joka oli alkanut nuorisopastoriksi vain saadakseen palkkansa helpolla. Uskonto ei häntä kiinnostanut nimeksikään eivätkä kristillisen opin kulmakivet merkinneet hänelle juuri mitään. Koko saarnaaminen oli hänelle ainoastaan vuosisatoja vanha tapa, jolla pystyi ansaitsemaan rahaa tarvitsematta keksiä mitään uutta. Riitti, että toisteli samoja vanhoja tarinoita hieman muunnellen. Kysyin vielä lopuksi:"Uskooko kukaan teistä papeista kokonaan Raamattuun?" Siihen sain vastauksen:"On jo myöhä, mene sinä takaisin kavereidesi luokse mökkiin." Sitten hän istui tammipöydän ääreen, sytytti tupakan ja pisti television päälle. Hänen ilmeensä ja äänenpainonsa kertoi, että minun oli aika poistua. Hän sanoi:"Huomiseen, hyvää yötä". Vastasin "Huomiseen", mutta en pystynyt enää toivottamaan hyvää yötä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä