Voi mua,
Nyt kun olen jo lähettänyt käsikirjoitukseni usealle kustantamolle, olen alkanut lukemaan näitä kirjailijaksi haaveilevien keskustelupalstoja.
Mulla on konservatiivinen ammatti.
Lapset ja perhe.
Talo ja koira.
Ja sitten joku helvetin runotyttö minussa sanoi
-Kirja puuttuu
Ja minä kirjoitin.
Kirjan.
Kolmessa kuukaudessa ja lähetin.
Olen leijunut usvassa.
Odottanut että minulle soitetaan, laitetaan postia ja jännittänyt.
Hylkyä tai hyväksymistä.
Ihan sama, kunhan reagoidaan.
Kukkahattutäti kirjoitti kirjan.
EIkä minulla ole olut aavistustakaan siitä, että kirjaa ei kai sitten kirjoiteta parissa kuukaudessa. EI kai sitten edes vuodessa.
Mä en ole käynyt kursseja.
Lukenut kyllä olen varmaan tuhansia kirjoja.
Mun wordi herjaa
-Predikaatti puuttuu
JA minä annan puuttua.
Aina ei tarvita predikaatteja.
Ehkä minä herään ja unohdan sisäissen runotytön ja keskityn taas olemaan keski-ikäinen.
NAinen ja jatkan lukemistani.
Rohkeutta ja kärsivällisyyttä teille, joilla sitä on.
JA kunnianhimoa.
Kiitos niistä kirjoista, joita olen saanut lukea.
Minä keskityn tekemään pannukakkuja ja hymyilemään:)
Keski-iän
iltapäivä
10469
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
hirveitä bestsellereitä jotka on kirjoitettu muutamassa kuukaudessa. Siinähän voi tehdä vaikka kuin hyvän työn. Riippuu paljon kirjottaa. Ei se aika vaan miten sen ajan käyttää.
Mulle tuli sellainen olo, että pitäisi nöyrtyä tämän kirjoittamisesni kanssa. ekä tarkoita nöyristeluä, vaan nöryyttä onaa tekstiin. Ettei sitä tehdä ihan noi vaan, vaan nöyränä, Ja palolla. Intohilmolla KAI. Voiko sinne kustamnatamoo soittaa että vosi sitt kuitenkin vähän muokkoailla js korjailla huonoja kirjoitustusta. toisaala mä kyllä pidin tekstista kuintekin ihvänä
Kaikessa taiteessa on pohjimmiltaan kyse vain uskosta itseen. Ei mitään muuta. Toiset uskovat, toiset eivät, ne jotka uskovat voivat oppia asioita imemällä niitä itseensä läpi elämän, kaikki mistä on kiinnostunut kasautuu tavalla tai toisella polun varteen. Ne jotka eivät usko, voivat opiskella yliopistossa kirjoittamista, julkaisematta silti koskaan yhtään mitään. Heistä tulee kriitikkoja ja äidinkielenopettajia, he ovat parempia teknisesti, ehkä heillä on hienompia aiheitakin, he osaavat kirjoittaa todella hyviä kirjoja, mutta he eivät kirjoita kuin runoja pöytälaatikkoon, koska he eivät usko itseensä... He kyllä lukevat paljon ja sanovat "Olisin minäkin... jos olisi aikaa, rahaa, tilaa, ei olisi perhettä, lapsia, velvollisuuksia.. He ovat selittelijöitä. Nöyryys nurkkaan rinta ylös ja yrittämään.
Kiitos, EHkä mä sitten odottelen ja katselen. Nautin kuitenkin tekstin kirjoittamisesta. Voi, minä upposin siihen maailmaan. JA lapset huusivat vieressä -Äiti herää jo. -Minä kirjoitan nyt, ihan kohta. Se oli mukavaa. Jotain ihan uutta ja tietyllä tavalla sain/saan siitä kirjoittamisesta virtaa. Että minä olen vielä, eikä elämä ole tässä kokonaisuudessaan. On mahdollista tehdä jotain uutta. Minä pystyn. JA jopa nautin siitä mitä olen kirjoittanut. Hävettää vaan oma kärsimättömyyteni. Viimeistelyt ja pilkut eivät ole vahvuuksiani. Remontoidessanikaan en viitsisi millää hioa ja kitata. Maalia vaan päälle ja kyllä se on ihan ihyvä. Pienet kuprut kuuluvat elämään.
varmaankaan tärkeintä ole, vaan tekstistä välittyvä tunnelma. Sinun sanasi tehoavat ainakin minuun.
Toivottavasti sanani tehoavat myös kustannustoimittajaan. Eilen illalla vaan iski joku kammottava rimakauhu. Apua, mä oon hullu ja seonnut keski-ikäinen. Epätoivosena yrityksenä olla vielä ajan hermoilla. Vastustaa tulevaa pysähtyneisyyttä. Kirjoita kirja! Todistella itselleen että oppiminen on elämän pituinen prosessi. EI se tähän lopu. ELäkevirka ja kasvavat lapset. Suuruden hurmoksessa marinoinut viimeiset kuukaudet ja sitten iski se kritiikki. Itsekritiikki. Tehty mikä tehty ja lähetetty. LAkkaan nyt itseni ruoskimisen, koska kaikki muu pysähtyy tämän kauhutasapainon ylläpitämisen vuoksi. VApisten ja neuroottisen käyn postilaatikolla, eikä tänäänkään ollut kustantamolta postia. VAIKKA olen noista aiemmista viesteistä lukenut, että ei sitä postia edes kannata näemmä odotella näin parin kuukauden jälkeen. Voinpahan sitten vanhana kiikkustuolissa kutoen kertoa lapsenlapsille, että olen ainakin yrittänyt. Ei tarvitse kautua niitä mitä on tehnyt, vaan tekemättäjättämisiä. Sen verran jäikirjoittaminen kutittamaan mieltä, että olisi kiva käydä joku kurssi. Pilkkukurssi. Predikaattikurssi. Sanajärjestyskurssi. Luovankirjoittamisen kurssi.
Tuulinen päivä täällä. Iltapäivä lähestyy. Alan odottamaan postipoikaa. Ulos, sisään, koneelle. Ulos, sisään, koneelle. KAuanko minun kannattaa olla odottamatta. JA miten sen voi unohtaa, että on laittanut postia kustantamoille? Työnnän käteni multaan ja koira haukkuu. Nyt se varmasti on, päivän posti! Ei vieläkään mitään! Istutan taimia ja ravistelen päätäni. -Lopeta, sinä höperö nainen. JA sitten minua muistaa sonera. Ehkä nordea. Ei taaskaan mitään. Miten te, joilla on kokemusta, pääsette tämä piinaavan ajan ohi tulematta hulluiksi? Minua riivaa kärsimättömyys!
kun keskimäärin 6kk kulutta vastaus tipahtaa laatikkoon, on jo jotain muuta meneillä...
Meni väärään kurkkuun , perkele, ne ihanat kiteiset ja suuret sokerin kimpaleet siellä pannukakun päällä. Lueskelin innolla näitä vanhoja tekstejä, ketjuja ja totesin, että voi minnuu. EHkä minut ruoskitaan senaatintorilla häpeäpaalussa. 2 000 000 naista haaveilee kirjasta, sen kirjoittamisesta, unelmoi jostain. KAi arvostuksesta tai kiitoksesta. Siitä että saa nähdä kirjansa painoasussa. Minä läkkään nyt ruikuttamisen. EN jaksa kisata kielioppiasioista.. Häviän armotta. Amen. Mies tuli koiran kanssa metsästä. Tuntui niin turvalliselta. Se ei murissut siitä että etten ollutkaan imuroinut. ENkä edes tyhjentänyt tiskikonetta. Sanoi, että lopeta tuo joutavien nettipalstojen pläräily. Meni saunaan. JA antoi mun masentua tänne ihan yksin, kun tietää että NYT ei ole otollinen hetki keskustella. Minun pää osaa suomenkielen, se on minun äidinkieleni. Mutta sormet ei aina osu oikeille näppäimille. Aina ei ehdi, eikä näe, kun ajatus juoksee nopeammin kuin sormet. Onneksi tekstinkäsittely herjaa pahimmat punaisella. Mutta ei minulta täysin oikeaa suomenkieltä heru, vaikka kuinka koettaisin. TArinoita kyllä ja tunteita, mutta niillähän ei ole väliä, kun kerran teksti tyssää kustannustoimittajan pöydälle kielioppivirheisiin. TAi sitten ei. En minä helvetissä tiedä. Kun en ole aiemmin kirjoittanut. TAi olen, mutten tarjonnut. Tutustuin uuteen kirjallisuuslajiin (onko se laji?) kolmiokirjallisuus. Mua ei se kiinnosta. Mä en osaa erotiikan tai reginan juonta. Kirjoitan ihmisistä ja ihan elämästä. Sellaisesta arkipäiväisestä. Arjessa kai niitä suurimpia draamoja esitetään. Pienieleisesti suurin tuntein ja toisinpäin. EIkä sekään taatusti ole kovin ainutlaatuista. Mies sanoi äsken kurkatessaan ovenraosta -Kirjoita vaikka kirja. Lakoonisesti. Ihan yhtä lakoonisesti katosoin sitä ja sanoin -Haista paska. Mutta ehkä sillä on ideaa siinä. Miksi minä tänne ruikutan. Miksen vaan kirjoita? Miksen luotan itseeni? JA kirjoita sitten. EI Meidän elitasomme ole kiinni siitä kirjoitanko vaiko en. Meidän perhee läsnäolomme on kiinni siitä kirjoitanko vai en. JA vielä enemmän läsnäoloa haittaa se, että odotan kustantamolta postia. Siitä voi sitten valita. Kumpi parempi. Vihdoin iltapäivä on liki yössä. Voin käydä nukkumaan. Annan asian unohtua. Keskityn ihan muihin juttuihin. Puolessa vuodessa voi unohtaa paljon. Vaikka sen että ikinä hormoonien myrskyssä halusikaan tehdä jotain sellaista, jota ei ollut koskaan, ikinä aiemmin tehnyt. Kävin lääkärillä. Se kysyi -Mitens nuo hormoonit -ENhän minä käy edes kuntosalilla. Myöhemmin sieltä lähtiessäni hävetti. PAlaan ja kerron kun jotain on jostain reagoitu. Kerron sitten. Ihan varmasti. Muuten jätän tämän. Kiitos kaikille vastauksistanne. Iltapäivä
Parhaat bestsellerit kirjoitetaan just kolmessa kuukaudessa. Olet oivaltanut heti kättelyssä tärkeimmän. Onnitteluni!